Turkkilaisuuksia päivässäni

Joku aika sitten tapasin Turkissa asuvan ja maahan ihastuneen puolalaisen. Olimme molemmat sitä mieltä, että Turkki on meille eurooppalaisille erilainen, muttei liian erilainen "kulttuurielämys". Toki löytyy tapoja ja ajatuksia, joita ei kenties koskaan ota osaksi omaa arkeaan ja käytöstään eikä tarvitsekaan. Ennen kaikkea arkea täyttävät kuitenkin pienet, eivät liian eriskummalliset piirteet ja käytännöt, joita ei enää ihmettele. Tässä muutamia poimintoja vähän erilaisesta turkkilaisesta arjestani:

 

Aamupala turkkilaisittain: Syön aamulla tomaattia, kurkkua, pari oliivia, hunajaa, tahinia, öljyä, kananmunan, hieman leipää ja viikonloppuaamuina vielä jotain ekstraa, kuten keksejä ja lohkoperunoita. Juusto on ainut, joka ei uppoa itseeni, vaikka sitäkin aamupalapöydästämme löytyy.

Kuulutuksia, kuulutuksia: Meidän kolkassamme Mersiniä ovat käytössä kaduille asetetut keskusradiot/kovaääniset, joista tulee kuulutuksia sellaisella volyymilla, että sisälle asuntoihinkin kuuluu. Yhdeksältä aamulla tulee ensimmäinen kuulutus, jossa infotaan päivämäärä ja kerrotaan kaupunginisän toivottelevan hyvää ja rauhaisaa päivää meille rakkaille kaupunkilaisille. Muuten päivän mittaan tulee infoa esimerkiksi kaupungin tai asuinalueen tapahtumista ja lisäksi hautajaisista. Aluksi nämä hautajaisilmoitukset karmivat: en halunnut kuulla arkipäiväni keskellä, miten XX, Elifin, Yusufin ja Alin äiti, Mehmetin vaimo, haudataan tänään kello kolme keskushautausmaalle. Syy tiedottamiseen on kuitenkin käytännöllinen, sillä hautajaiset pidetään usein heti menehtymispäivänä.

Mausteita ja teetä irtomyynnissä Istanbulissa.

Ihan liikaa muovipusseja: Marketteja löytyy joka lähtöön, mutta tarvittavat yksittäiset ostokset ja unohdukset käyn tien toisella puolella olevista lähimarketeista. Niissä olen joutunut oppimaan irto-ostamisen salat, mikä ei onneksi vaadi hirveästi turkin taitoa. Joskus riisiä, sokeria tai vaikkapa punaisia linssejä on turha etsiä pakattuina kaupan hyllyiltä, vaan niitä myydään marketissa pelkästään irtotavarana. Saan siis pussiin juuri haluamani grammamäärän.
Turkissa laitetaanko jogurtit pieneen pussiin -tyyppiset, suomalaisia tuskastuttavat muovintuputus kysymykset pääsevät ihan uudelle tasolle. Kaupoissa muovipussit ovat ilmaisia ja kassalla oleva myyjä lahjoittaa niitä pyytämättä niin paljon, että halutessaan vaikka jokaisen ostoksen saisi laitettua omaan pussiinsa. Tietyt tuotteet myös sujahtavat kysymättä pussiin ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Pussivyöryyn on toisaalta tottunut, toisaalta yritän pelastaa maailman kangaskassi kerrallaan.

Keittiön tavaroita: Uuni on pöytämallia ja muistuttaa kooltaan mikroa. Ruoan kokkaan ja lämmitän kaasuhellalla ja käsitiskit laitan kuivamaan pöydällä olevaan metallitelineeseen.
Ruoanlaitossa kattilat ja pannut ovat tietysti niinkuin Suomessakin. Lisäksi omistamme painekattilan, joka onkin omiaan esimerkiksi papuruokien tekemisessä lyhentäen kypsymisaikaa. Suomessa en koskaan ollut käyttänyt painekattilaa, mutta tuumailin ettei kyseessä voi olla ylivoimainen vempain ja suunnittelin käytön opettelu. Ennen kuin ehdin harjoittelemaan, satuin näkemään televisiosta ohjelman, jossa ihmiset onnistuivat räjäyttämään keiton ympäri keittiötä, joskus koko keittiön ja olipa painekattilaa käytetty jopa terrori-iskussa. Silloin päätin, että tuollaisen hengenvaarallisen kapistuksen käyttö saa jäädä turkkilaisen harteille. Kerran pari kuussa keittiössämme pihisee painekattilassa papuja ja lihaa, muttei minun kokkauskertanani.

Ei ole astiakaapin voittanutta, mutta tällä pärjäillään.

Siivousmania: Siivoan tarpeettoman paljon, sillä turkkilaisnaisten ylenpalttinen mieltymys siisteyteen ja ennen kaikkea päivittäinen siivouspuuhastelu on tarttuvaa lajia. Suomessa ikkunoiden pesu oli aina harvinainen saavutus. Turkissa sen sijaan laskujeni mukaan pesen ikkunat vähintään kahden kuukauden välein. Siivoustyylini on kuitenkin vielä erilainen kuin turkkilaisilla, sillä en ole hurahtanut puhdistusaineisiin: Meidän tiskipöydällämme on Fairy-pullo, turkkilaisten tiskipöydällä Fairya, Hypoa (jotain antibakteerista litkua, jota sekoitetaan Fairyn kanssa tiskiveteen) ja Cif-ainetta, jolla puunataan hellan lisäksi kattilat.

Hyvästi Suomi-kahvi: Juon kahvia desin kokoisesta miniatyyrikupista ja keitän kahvini jauhomaisesta turkkilaisesta kahvijauheesta.

Posti palvelee silloin tällöin: Ulkomailta tuleva posti saapuu luoksemme vaihtelevalla menestyksellä ja vauhdilla. Nopeusennätys on viikko ja hitausennätyksen teki liki puoli vuotta matkannut postikortti. Posti ei tule isoon laatikkoon tai tipahda oviluukusta. Se jätetään joskus aniharvoin alakerrassa oleviin pikkulootiin, mutta useimmiten postimies koputtaa ovea ja kuuluu POSTA-huuto. Meille tuleva posti tulee 99 prosenttisesti minulle ja Suomesta, sillä Turkissa ei ole tapana lähetellä kortteja, tilata sanomalehteä ja laskuista tiedotetaan joko tekstiviestillä tai jättämällä laskukuitti vaikkapa ovenkahvaan.

Linnunlaulua, mutta ei herätyksenä: Ovikellomme ei sano plim plom vaan muistuttaa linnun viserrystä. Ja sama juttu melkein kaikilla tuntemillani ihmisillä.
Aamuisin sen sijaan en herää lintujen sirkutukseen. Jos en ole syvässä unessa, herään kello viiden kieppeillä täysin joko kissan ruokinta vaatimuksiin tai moskeijan rukouskutsuun.

Ei tietoakaan lepopäivästä: Sunnuntain äänimaailma on luku sinänsä, sillä se on perinteinen juhlintapäivä. Turkkilainen ei juhli hiljaa vaan rummut paukkuvat, musiikki soi ja autot tööttäävät. Asuntomme ohi kulkee sunnuntaisin letkoittain hääauton johtamia tööttääviä hääseurueita. Toinen ryhmittymä ovat uuteen kotiin muuttavat nuoret parit, joiden muuttoautoa seuraavat sukulaisautojen letkat. Nämäkään eivät jää huomaamatta, sillä joskus muuttoauton lavalta raikaa musiikki, onpa avolavalla jopa ihmisiä tanssimassa samalla kun auto kiitää pitkin katua ja sukulaiset seuraavat autoineen, joihin on ripustettu esimerkiksi huiveja juhlan merkiksi. Viikolla samanlaisesta äänivyörystä vastaavat jalkapallofanit ja rummun pauke ja korttelissa pauhaava musiikki saattavat kieliä myös armeijaan lähtemisen juhlistamisesta tai häitä edeltävästä henna-juhlasta.

Asiaa siemenistä (+resepti)

Seesami, pellava, auringonkukka, chia, hamppu, kurpitsa - syötäviä siemeniä löytyy vaikka kuinka. Suomessa asuessa yritin jatkuvasti ujuttaa ruokavaliooni siemeniä, joten koetin lisäillä niitä sosekeittojen, smoothieiden ja salaattien päälle aina muistaessani.

Turkissa erilaisia siemeniä löytyy kiitettävästi. Meiltä löytyy vakiona kaapista seesaminsiemeniä ja mustakuminan siemeniä, sillä niitä käytetään perinteisesti suolaisten leipomusten koristeena. Lisäksi löysin viime syksynä pussin chiansiemeniä ja se piti tietysti heti ostaa. Nyttemmin olen kyllä huomannut, että kvinoan ohella chia on kenties eniten tarjolla oleva superfood turkkilaismarkettien hyllyillä, joten siemenvaraston hupenemista ei tarvitse siltä osin pelätä.

Erilaisissa herkkukaupoissa painon mukaan laskutettavat makeiset, kuivahedelmät, pähkinät ja siemenet ovat myynnissä rinta rinnan. Marketeissa taas jonkin verran siemeniä löytyy kuivahedelmien ja pähkinä-hedelmäsekoitusten lähituntumasta sekä toisaalta läheltä sipsejä ja suolatikkuja. Paahdetut, suolatut ja kuorimattomat auringonkukan- ja kurpitsansiemenet ovat periturkkilaista naposteltavaa.

Nimenomaan näitä edullisia naposteltavia siemeniä tunnutaan suurkulutettavan Turkissa. Ihmiset napsivat niitä vaikka ja missä, ilokseen ja ajan kuluksi, stressilääkkeeksikin. Kuoret miinoittavat milloin puistonpenkin viertä, milloin hiekkarantaa. Juuri näihin siemeniin itselläni on kimurantti suhde: suoraan sanottuna mielestäni ärsyttävämpää syötävää saa hakea! Pointtina on se, että itse siemen on kovan kuoren sisällä, joka luonnollisesti täytyy hampailla rikkoa ennen syötävän osan saamista suuhun. Ei kuulosta ylitsepääsemättömältä, mutta...

Vuosia sitten, kun söin näitä kuorellisia siemeniä toista kertaa elämässäni, tunnustin etten ole ollenkaan tottunut tälläisiin siemeniin. Tunsin syöväni enemmän kuorta kuin itse siementä. Tämä oli turkkilaistuttavan mielestä korjattava, sillä siemenet ovat tärkeä juttu: Jos sinua stressaa, ostat siemeniä, raksuttelet kuoria ja rentoudut. Minulle järjestettiin jopa opetteluhetki, jossa menimme markettiin ostamaan siemeniä. Sen jälkeen keitettiin kahvia ja turkkilaiset koettivat selittää ja näyttää, kuinka homma hoituu. Myönnettäköön, että auringonkukansiementen kanssa alan jo harjoittelun ansiosta hallita tekniikan, mutta kurpitsansiemenet ovat ihan tekemätön juttu.

Minulle kuorimattomat naposteltavat siemenet eivät tuo mielenrauhaa. Tartun edelleen mielummin pähkinä- tai sipsipussiin, mutta onneksi siementen terveyshyötyihin pääsee käsiksi helpomminkin. Sain iloisena yllätyksenä Suomesta viestin, joka sisälsi siemennäkkärin ohjeen ja siihen piti heti tarttua. Ohjetta voi varmasti muokkailla ja jos gluteeni ei ole ongelma, voi toki myös etsiä reseptejä, joihin tulee hieman jauhojakin.

Tärkeintä tässä superhelpossa ohjeessa on se, ettei näkkäri pääsee kärähtämään uunissa. Jos koostumus on kovin mureneva, ei hätää. Muruakin voi syödä vaikka sosekeiton päällä.


Siemennäkkäri (pellillinen)

1 dl auringonkukansiemeniä
1 dl seesaminsiemeniä
1/2 dl kurpitsansiemeniä
1/2 dl chiansiemeniä
1/2 dl pellavansiemeniä (itse korvasin muilla ohjeen siemenillä + mustakuminalla, mikä selittää myös näkkärini tumman värin)
1 tl suolaa
2 dl kiehuvaa vettä
1/2 dl öljyä

1) Yhdistä ensin siemenet ja suola, lisää sen jälkeen kiehuva vesi ja öljy. Sekoita hyvin ja anna levätä 10 minuuttia.

2) Kaada massa leivinpaperilla vuoratulle pellille ja taputtele ohueksi, suunnilleen pellin kokoiseksi levyksi.

 

3) Paista 175 asteisessa uunissa 50–60 minuuttia tai kunnes näkkäri on saanut hieman väriä. HUOM! Oma pöytäuunini, jossa toki lämmitettävä alue on pienempi, paistoi näkkärin jo 20 minuutissa eli tarkkana!

Ilta Adanassa

Adana on Turkin kuudenneksi suurin kaupunki 2,2 miljoonalla asukkaallaan ja Mersinissä asuva pääsee sinne helposti esimerkiksi junalla. Me käymme Adanassa joskus sukulaisvierailuilla, joskus huonekaluostoksilla, joskus yliopistollisen sairaalan takia ja useimmiten jonkin tapahtuman vuoksi.

Viime viikolla Adanassa vietettiin appelsiininkukkafestivaalia, joka on vuosittainen perinne. Muutama katu täyttyy useamman päivän ajaksi musiikista ja tanssista sekä käsitöitä, ruokia ja ennen kaikkea muovikukkaseppeleitä myyvistä kojuista. Toisaalta juhlitaan kevättä, toisaalta sitruksia ja kukkivia puita, joista alue on kuuluisa. Itse käväisin festivaalihumussa sen viimeisenä päivänä, jolloin väenpaljous oli valtava, mutta ihmiset kävelivät hyväntuulisina seppeleet päässään tungoksessa.

Parhaillaan Adanaan houkuttaa lähialueen ihmisiä myös kansainvälinen teatterifestivaali: 24 turkkilaista teatteria esityksineen ja kansainvälisyyttä tuomassa kaksi espanjalaista teatteria sekä yksittäiset teatterit Kuubasta, Liettuasta, Saksasta ja Sloveniasta. Syksyn aikana kävin mieheni kanssa pari kertaa katsomassa Adanan valtion teatterin esityksiä. Nyt halusimme kuitenkin ehdottomasti liput johonkin ulkomaalaisista esityksistä, joten varasimme paikat tämän viikkoiseen teatteri-iltaan hyvissä ajoin.

Yleensä menemme Adanaan omalla autolla, mutta menneenä tiistaina olimme jonkinlaisella "junassa on tunnelmaa" -tuulella ja matkustimme siis rautateitse. Meidän kolkastamme Mersiniä junamatka vie noin 40 minuuttia, joten ei kestä kauaa olla perillä Adanan rautatieasemalla. Aseman edustalla on ympäri vuoden kovasti itseäni huvittava, jättimäistä joulukuusta muistuttava koriste

Rautatieaseman ja valtion teatterin välin kävelee hyvinkin puolessa tunnissa. Matkalle mahtuu monenlaista. Ensinnäkin tarjolla on kadunvarsi täynnä kahviloita aina Starbucksista sen turkkilaisiin vastineisiin. Saman kadun varrella on myös tyyriihkön näköisiä vaate- ja kenkäliikkeitä ja nyt uusimpana huomasin Godiva-suklaakaupan.

Kadun jälkeen on hyvä hieman mutkitella kauniin puiston läpi. Turkkilainen puistosuunnittelu on omiin silmiini hieman erikoista ja kaksijakoista. Usein näkee etenkin iäkkäämpiä puistoja, jotka ovat a) rämettyneitä ja unohdettuja b) täytetty jo lähtökohtaisesti mauttomilla muovipatsailla ja oudoilla istutuksilla ja/tai c) idea on selvästi ollut hyvä, mutta pensaan leikkaaminen ankaksi ja puuta jäljittelevät muoviset puistonpenkit ovatkin käytännössä susirumia ratkaisuja. Mutta onneksi vastapainoksi löytyy oikein kauniita puistoja runsaine puulajeineen, kukkaistutuksineen ja suihkulähteineen! Tällainen kaunis puisto löytyy myös Adanasta, Atatürk parki. Etenkin näin keväällä puiden kukkiessa värejä ja vehreyttä riittää.

Loppumatka teatterille taittui tien vartta pitkin. Teatterin lähituntumassa olisi myös Sabanci Merkez Cami (Adanan keskusmoskeija), joka on Turkin suurimpia. Itse en ole käynyt sisällä, mutta pelkkä ulkokuorikin on kyllä näkemisen arvoinen.

Teatterille saavuttuamme vuorossa oli koko tämän kertaisen Adana-visiitin syy: liettualaisen AURA-tanssiteatterin Godos-esitys. Ennen esitystä jaetun esitteen mukaan Godos on vanha liettualainen sana, joka tarkoittaa haikeita unelmia, tunteita, toiveita, nostalgisia ajatuksia ja täyttymättömiä odotuksia. Mitä godos tarkoittaa tänä päivänä ja miten koemme sen? Edelleen esitteen mukaan esityksessä sekoittuvat mennyt, nykypäivä ja tuleva, feminiinisyys, mytologiset hahmot ja futuristiset näkymät. Tanssijat liikkuvat muodostelmissa, kuvioissa ja rytmissä kutoen nauhaa, joka on värikäs kuin elämä ja täynnä kysymyksiä siitä, mitä olemme ja miksi tulemme. 

Esityksen ensimmäinen puolisko oli kaunista modernia tanssia ja muutamia runoja, mutta ainakin omassa päässäni pyöri kovasti ajatus siitä, miten esityksen symboliikkaa pitäisi tulkita. Toinen puolisko esityksestä oli täynnä hengästyttävää musiikkia, liikettä ja kirkkaita valoja, ja välillä jouduin hetken katselemaan muualle kuin lavalle, sillä aistit tuntuivat saavan hieman ylikuormitusta. Enpä ole ennen vastaavaa kokenut elokuvissa saati teatterissa.

Noin tunnin mittainen esitys jätti ehkä hieman hämmentyneeksi, muttei missään nimessä kylmäksi. Voisi sanoa, että esityksen symboliikka ja merkitys olivat kuitenkin sen verran haastavia ymmärtää, että niissä riittää pohdittavaa vaikka unettoman yön tai puuduttavan bussimatkan ajaksi :)

Esityksen loputtua edessä oli sama kävelypyrähdys kuin tullessa, tosin nyt tihkusateessa. Aseman vierestä ostimme simitin (seesamirinkelin) matkaevääksi. Viimeinen juna Adanasta kohti Mersiniä lähti kello 22.30 varsin hiljaiselta asemalta.

Kissa tuli taloon

Lemmikit eivät varsinaisesti ole harvinaisia Turkissa. Tunnen useamman tyytyväisen linnun omistajan ja sukulaisen kaloja olen jopa päässyt hoitamaan. Lintu (kuş) ja kala (balık) ovat mukavia otuksia. Ne eivät pahemmin rajoita omistajansa menemisiä ja tulemisia. Niiden ruokinta- ja asumiskustannukset ovat matalat ja mikä monelle turkkilaiselle tärkeintä, ne elelevät kompaktisti omalla pienellä alueellaan sotkematta koko huushollia.

Itse rakastan koiria (köpek) ja olen kuumeillut omaa koiraa tehokkaasti koko elämäni. Monet turkkilaistuttuni ilmoittavat myös pitävänsä koirista, mutta sisälle kotiin he eivät niitä kelpuuta. Miksi? Koska ne tiputtavat karvansa joka paikkaan ja ovat näin ollen pis (likaisia). Osan mielestä karvat ovat myös vaarallisia. Lemmikkikoiria näkee kuitenkin kaupungin kaduilla yhä enemmän ja enemmän, joten asenteet ovat selvästi muuttumassa. Samalla kun sinänsä iloitsen, katson hieman mietteliäänä trendikkäiden rotujen valikoimaa: Kultaistennoutajien ohella vastaan tulee huomattavan paljon pittbulleja, saksanpaimenkoiria, rottweilereita. Yksi sukulaisemme odottaa chow chown pentua. Mopsit näyttävät olevan myös kova juttu ja kiitos elämäni ensimmäisen hoitokoiran, sydämestäni pala kuuluu aina mopseille. Siitä en kuitenkaan ole ihan vakuuttunut, onko mopsi ja Mersinin ilmasto hyvä yhdistelmä.

Entäpä kissat (kedi)? Tunnen kourallisen todellisia kissafaneja, joille tyypillistä on muutama oma lemmikkikissa + avokätinen katukissojen ruokinta. Yksi näistä on naapuri, jonka nimeä on koskaan opi muistamaan, sillä viittaan häneen aina tittelillä cat neighbor. Useimmat vierastavat kuitenkin kissoja ja tähän ryhmään kuuluvat myös monet Turkin tuttavani. Yleisestä asenneilmapiiristä huolimatta, kun meille tarjottiin turkkilaisen vanin ja maatiaisen suloista sekoitusta, vastaus oli välittömästi kyllä (!).

 

Sukulaiset olivat innoissaan ja "innoissaan": Suomeen Irma-kissa skypetti ensimmäisen kerran jo saapumisiltanaan ja sen jälkeen viikoittain. Posti on myös tuonut kissalle Suomesta leluja ja parhaillaan odotellaan vitamiiniraksuja, valjaat ja kynsileikkurit sisältävää pakettia. Turkin puoli yritti kääntää päät viimeiseen asti: Älkää ottako. Yök, se on likainen. En koskaan tule käymään teillä sitten, koska koko asunto tulee haisemaan. Meille on turha tunkea sitä hoitoon lomien ajaksi. Ensimmäinen turkkilainen uskaltautui kuitenkin kylään kuukauden päästä ja lopulta vankimmat vastustajatkin heltyivät: rapsutuksia antavat vain harvat, mutta esimerkiksi kissan tarkkailu ja vointi kiinnostavat. Lisäksi osasta on kuoriutunut kissaguruja, jotka antavat mielellään neuvoja kissanhoidossa: Laittakaa hiekka-astia parvekkeelle, ei kai se tarvitse sitä kuin 1–2 kertaa päivässä. Kyllä kissan voi päästää parvekkeelle, se ymmärtää olevansa korkealla. Kissan kanssa ei saa ikinä leikkiä tai se menee pilalle. Tuttavamme syöttää kissoilleen leipää, kananmunaa ja salamia - miksi te ette tee samoin? Ei näille neuvoille voi oikein muuta kuin hymyillä hämmentyneenä.

Yhdestä asiasta turkkilaiset ovat kuitenkin vaikuttuneita. Olemme ravanneet niin tiheään eläinlääkärillä laittamassa kaikki mahdolliset rokotteet ja sisä- ja ulkoloishäädöt kuntoon, että sukulaiset totesivat kissan olevan terveempi ja puhtaampi kuin me ihmiset. Eläinlääkäri on kuitenkin itselleni aiheuttanut myös päänvaivaa: Rokotukset ja häädöt ok. Kissan ripuliin hän antoi oivan ohjeen syöttää riisiä ja perunaa, mikä toimi. Mutta sen jälkeinen suositus keskittyä kalan ja naudan syöttämiseen ja demonisoida syöttämämme kana arvelutti oikein toden teolla. Siinä vaiheessa kun lääkäri ilmoitti, että kissan tulisi saada yhdet pennut ennen sterilointia tai syöpäriski nousee, olen googlettanut sinnikkäästi muita eläinlääkäriasemia.

Sen lisäksi, että kaksi kissakulttuuria hieman törmäilee arjessamme, on Irma toki tuonut mukanaan myös kulttuurista riippumatonta kissamaista touhua talouteemme. Uusia sisustusratkaisuja riittää; raapimispuu, rutatut matot ja lattioita miinoittavat lelut. Olemme heittäneet hyvästit (toivon mukaan väliaikaisesti) katkeamattomille yöunille, sillä ruokapalvelua vaaditaan hyvin pontevalla naukumisella myös kello viisi. Toisaalta vastapainona ylisuloinen pehmeä otus vetää päivittäin torkkuja sylissä, tunkee sohvalle raaputettavaksi ja naurattaa riehumisellaan ja leikeillään. Jämptiyttä ja luovuutta tarvitaan, kun yritämme kannustaa neitiä sekä käytöstapoihin että energian purkamiseen.

Yksi asia on kissanpentuarjessa myös varmaa: kaikki on jännää. Tänään aivan sanoinkuvaamattoman jännää on ollut - muutamia asioita mainitakseni - valkosipulin kuivanut varsi, lattialla ollut muovipussi, hajonnut pyykkipoika, roskakaappi (kestosuosikki), vessanpesu, silmälasit, sohvan sisälle tunkeminen, liikenteen äänet, kanan tuoksu keittiössä, läppärin näppäimistö (taas kerran...). Lisäksi löysin jälleen itseni pohtimasta aivan uudenlaisia kysymyksiä heti aamutuimaan: haluanko syödä aamupalan kuunnellen maukumista ja sen jälkeen siirtyä olohuoneeseen töiden tekoon VAI annanko kissan murustella kuivia valkosipulin kuoria pitkin keittiötä, jolloin saan hiljaisuuden mutta joudun imuroimaan keittiön ennen muita puuhia? Tänä aamuna valitsin jälkimmäisen.