tiistai 28. elokuuta 2018

Miten kuluu Kurban bayram?



Suomessa juhlapyhät on ripoteltu pitkin vuotta. Turkissa suurimmat juhlat sen sijaan ovat Ramazan bayram ja Kurban bayram, ja niiden väliin mahtuu vain kaksi kuukautta arkea. Juhlat seilaavat joka vuosi noin 11 päivää aiemmaksi, mutta keskinäinen väli on ja pysyy.

Kurban bayramia juhlittiin viime viikolla. Kodit siivottuina vierailuita varten, karkkivarastot täydennettyinä ja ihmiset matkustelemassa kuka lomakohteeseen, kuka kohti synnyinpaikkakuntaa ja sukulaisia. Useamman päivän bayram soi monille harvinaisen pitkän lomajakson: monet yksityisellä sektorilla kuusipäiväistä työviikkoa tekevistä sukulaisista iloitsivat ruhtinaallisesta neljän päivän lomaputkesta.

Kurban bayramin voi suomentaa uhrijuhlaksi ja nimi on tietysti paljon kertova. Ihmiset (ne jotka haluavat ja joilla on varaa) ostavat yleensä vuohen tai lampaan ja uhraavat eläimen joko omin voimin tai, kuten nykyään toivotaan, vievät eläimen ammattilaisen lopetettavaksi ja kotiin kannetaan vain lihat. Tapa juontaa juurensa Raamatun kertomukseen Abrahamista, joka oli valmis uhraamaan jopa oman poikansa osoittaakseen Jumalalle uskollisuutta. Kurban bayramin ensimmäinen päivä on tyypillisin uhrauspäivä. Toisaalta kaikki eivät uhraa ja näin ollen lukuisat sukulaisvierailut ja -kokoontumiset nousevat pääosaan.


Bayram-viikko kului omalta osaltani tiiviisti vieraillen ja sukuloiden kahvin, karkkien ja grilliruuan (uhrauksen voi helposti välttää, mutta kyläpaikkojen lihaillallisia ei oikein) voimalla. Viikonloppuna ne, joita työt eivät vielä kutsuneet, alkoivat pähkäillä, mitäs nyt, kun kaikki kyläpaikat on jo koluttu puolin ja toisin. Oman rajoitteensa aktiviteeteille on täällä Mersinissä asettanut helle, joka keikkui bayram-viikolla kiinteästi 35 asteessa. Hellettä uhmaten moni suuntasi piknikeille, yhtä moni hellettä vältellen ilmastoituihin ostoskeskuksiin. Kodeissa järjestettiin oikein työläittein perinneruokien tekotalkoita: esimerkiksi mieheni neljä tätiä työstivät pyreeksi yli sata kiloa suippopaprikoita ja keittelivät melkein 200 lasipurkillista tomaattimurskaa.

Itse kävin lauantaina pienellä porukalla pienimuotoisella piknikillä. Ajoimme kippuraisia teitä puolisentoista tuntia ja lopulta parkkasimme yli 1000 metrin korkeudessa olevaan vuoristokylään. Hakeudumme ison puun varjoon, pistimme teen kiehumaan kaasukeittimelle ja kaivoimme leipomosta ostetut simitit (seesamirinkelit) ja pogacat (sämpylät/pasteijat) esiin. Sitten vain nautimme tuulesta ja vilvoittavasta +25 asteen helteestä.


Sunnuntai-iltana löysin itseni miettimästä, mitä teen jääkaapissa olevalla 30 tomaatilla. Lopulta tartuin tuumasta toimeen: kalttasin, pilkoin ja pussitin tomaattihakkelusta annospusseihin ja laitoin pakkaseen lähitulevaisuuden ruuanlaittoa helpottamaan. Näissä merkeissä sujahti ohi Kurban bayram 2018.

maanantai 20. elokuuta 2018

Perinneruokia = katoavaa kansanperinnettä?


Turkissa elää sekaisin monenlaisia elämäntapoja: perinteisiä, moderneja, uskonnollisia, etnisiä ja näiden kaikkien erilaisia sekoituksia. Omat Turkki-läheiseni ovat pitkälti kahta ryhmää: Ensimmäinen ryhmä koostuu perinteitä vaalivista ihmisistä, jotka tunnistaa esimerkiksi vaatetuksesta (kukikkaat huivit, haaremihousut), kotikeskeisyydestä ja juhlien ja niihin liittyvien perinteiden rakastamisesta. Naisilla perinteet näkyvät myös huomattavana panostuksena kodin siisteyteen ja ruuanlaittoon. Toinen ryhmä ovat näiden perinteitä vaalivien ihmisten nyt kolmekymppiset lapset, joille osa perinteistä tuntuu vierailta. Monesti näillä kahdella ryhmällä onkin erimielisyyksiä siitä, miten pitäisi olla ja elää.

Mieheni on perinteisen kodin kasvatti ja viikko sitten saimme vieraaksemme istanbulilaisen ystävämme, joka samoin on kasvanut perinteitä vaalivassa perheessä. Varsin pian mieheni ja ystävämme puhe kääntyi koottuihin ärsytyksen aiheisiin, joita oli kesän aikana kertynyt. Molemmille vanhemmat olivat valittaneet esimerkiksi kesämatkoista. Miksi tuhlata rahaa matkailuun, kun voisi pysyä kotona! Molempien vanhemmat olivat tyytymättömiä heille kohdistuneeseen vierailutiheyteen. Nyt Kurban bayramin eli uhrijuhlan lähestyessä molemmissa perheissä oli väännetty siitä, pitääkö uhrata vuohi vai ei ja kenen kuuluu maksaa uhrieläin. On kuitenkin yksi seikka, jossa turkkilaiset alati ylistävät ja arvostavat vanhempiaan: heidän ruokaperinteensä ja keittotaitonsa - ja ruoka ei Turkissa ole vähäpätöinen juttu!

Jogurttia tilamaidosta, kananmunia suoraan kyläkauppiaalta, kotitekoista paprika- ja tomaattipyrettä sekä kotisäilöttyjä oliiveita.
Laittaessamme iltaruokaa pyysin vierasta ojentamaan jääkaapista jogurtin. Hän tutkaili jogurttia ja totesi sen hyväksyvästi kotitekoiseksi. Tunnustin, että kyseessä ei ollut oma saavutukseni vaan mieheni äiti tekee meille viikoittaisen jogurttisankollisen. Jos erehdymme ostamaan markettijogurttia, hän saa suorastaan sätkyn: miksi tuhlaatte rahaa sellaiseen, kyllähän minä teen teille jogurttia ja hyvää teenkin!

Ruokapöydän ääressä siirryimme pohtimaan ruokaperinteitä tarkemminkin. Totesimme, että harvemmin tulee tehtyä itse leipää. Vieraamme kertoi, että hänen äidillään sen sijaan on tapana nousta aikaisin ja leipoa mahtavaa, voilla ja hunajalla valeltua leipää aamupalaksi. Me pystyimme pistämään vieläkin paremmaksi kertomalla, että olimme auttaneet miehen äitiä sisaruksineen viemään jyväsäkkejä myllyyn. Perikunnan mailta saadut jyvät jauhatettiin jauhoksi niin, että jokainen sisarus sai 10 kilon jauhosäkin ja aihetta leipätalkoisiin.

Jauhojen ohella toinenkin perinteisten kotien ruokaurakka on parhaillaan käynnissä: paprikapyreen valmistus. Ihmiset ostavat kymmeniä kiloja suippopaprikoita, pesevät, paloittevat ja jauhatuttavat ne. Sitten seosta kuivatellaan auringon alla noin viikko. Esimerkiksi appivanhempieni katolle ilmestyy lähiviikkoina valtava pressu täynnä paprikapyrettä. Me nuoremmat pääsemme kiitollisina osingoille vanhempien viitseliäisyydestä, sillä markettipyre olisi heidän silmissään pyhäinhäväistys: saamme pyytämättä tonkan pyrettä, joka on kieltämättä todella hyvää liki ruuassa kuin ruuassa eikä homehdu, kuten markettien vastaavat tuppaavat tekemään.

Istanbulilaistuttu harmitteli, että hänen asuinalueellaan on luomu- ja kylätuotteita myyvä tori, mutta hinnat ovat liian kalliit. Kotikaupungissa käydessään hän sen sijaan nauttii isänsä harrastelupuutarhan antimista. Meilläkin on tuuria: kerran viikossa miehen vanhemmat saavat muutaman litran maitoa kylämaitoa myyvältä tuttavaltaan. Me saamme osuutemme edelleen jogurttina. Oliivit saadaan ja säilötään miehen vanhempien omasta pihasta. Eräät sukulaiset omistavat oliivitarhan, joten oliiviöljyn saamme myös huokealla hinnalla.

Sukulaisilta viime syksynä ostetut 10 litraa oliiviöljyä alkavat olla lopuillaan. Uutta satoa odotellessa.

Puhuimme myös yksittäisistä ruuista tuttavamme kanssa. Sekä hänen että mieheni äiti jaksavat tehdä alusta lähtien esimerkiksi manteja eli pieniä raviolimaisia pastanyyttejä. Ensin tehdään taikina, kaulitaan, leikataan pieniksi neliöiksi. Tämän jälkeen on vuorossa tuntien täyttötyö, jonka tuloksena on keittoa vaille valmiita, esimerkiksi lihatäytteisiä pastanyyttejä. Minäkin olen osallistunut joskus manti-tekotalkoisiin, jossa kuusi naapuruston naista käytti mantien tekoon yli kolme tuntia - toki satsista tuli pakkaseen asti, mutta silti. Tuttavamme on oppinut tekotaidon omalta äidiltään, mutta myönsi että arjen keskellä Istanbulissa ruoanlaiton tärkein ominaisuus on nopeus eivätkä perinnereseptit tule tällöin kyseeseen.

Pakastimesta löytyy anopin lahjoittamia pastanyyttejä sekä kotitekoista makaronia.

Syödessämme manti-illallista, jonka teimme anopin lahjoittamista manteista, pohdimme, miten aikaa vieville, alusta asti tehdyille ruuille tulevien sukupolvien kanssa käy. Nyt äidit, anopit, mummot ja tädit kokkaavat nuoremmilleen ja lahjoittavat purnukat ja pakkaset täyteen vaivalla tekemiään pyreitä, nyyttejä, hilloja ja säilykkeitä. Nämä ovat ruokia, joihin he ovat tottuneet eikä niiden laitosta lipsuta siksi, että se vie aikaa ja vaivaa. Heidän aikuisille lapsilleenkin maku on juuri oikea, mutta herää kysymys siitä, onko maku vaivan väärti. Viitsiikö muutaman kymmenen vuoden päästä kukaan enää tehdä itse vai vaelletaanko suosiolla markettien pakaste-manteille ja paprikapyre hyllyille? Toivon mukaan ei! Istanbulilaisystävämme ei ehdi väkertää pastanyyttejä, mutta jogurtin hän tekee aina itse.

maanantai 13. elokuuta 2018

Lohtukakku (sokeriton ja sähkövatkaimeton)


Taloudessamme asuu kaksi sokerihiirtä. Viime vuoden puolella sokerinsyönti oli vielä suht kuosissa, mutta kevään mittaan makeansyönti alkoi lipsua enemmän ja enemmän. Joka kauppa- ja bensanhakureissulta tuli ostettua suklaapatukka + jäätelöllä käynnit + bayram karkkeineen + omat leivonnat + kyläpaikkojen tarjoilut. Iltakävelyllä koukattiin parhaimmillaan baklavaleipomon kautta.

Menneisyydessä olen terveyssyistä pystynyt olemaan jopa kokonaisen vuoden syömättä sokeria. Ja vehnää. Ja hiivaa. Säilykkeitä, etikkaa, sieniä, kahvia. Siis kaikki pannassa samaan aikaan. Ruokavalio oli tiukka ja hankalakin, mutta toimiva hoitokeino. Kun vuoden päivät oli pinnistelty, sain luvan höllentää ja tärkeintä on kontrolloida eniten oireita aiheuttavien ruoka-aineiden, vehnän ja sokerin, määrää.

Turkissa erityisruokavalion noudattaminen tuntuu paljon hankalammalta kuin Suomessa. Yksi syy on ruokaperinteissä: esimerkiksi bulgurvehnäpohjaisia ruokia on paljon, vaalea hiivalla kohotettu leipä dominoi leipätarjontaa ja sitä syödään p-a-l-j-o-n. Toinen hankaluus on se, että ainakaan omat turkkilaisläheiseni eivät käsitä erityisruokavalioita. Jos jotakin ei syö, se ymmärretään joko laihdutuksena tai hän ei pidä tästä ruuasta -tavalla. Kertoessani liiallisen leivänsyönnin aiheuttavan minulle vatsakipua sain ohjeen se johtuu siitä, että syöt liian vähän leipää. Sinun tulee totuttaa kehosi syömällä sitä enemmän. Eihhh! Kyse ei ole siitä, etteivätkö monet turkkilaisetkin saisi oireita syömistään ruuista: harva se vierailu joku kertoo bulgurin turvottavan mahaa tai kahvin närästävän, mutta maku ja perinteet menevät edelle. Kaikista suurin ongelma sitten Turkkiin muuttoni ei kuitenkaan - rehellisyyden nimissä - ole vehnäntuputus vaan sokerin vastustamattomuus.

Pari viikkoa sitten päätimme miehen kanssa, että yritämme rajoittaa makean/sokerinsyöntiä yhteen päivään viikossa. Ensimmäisen viikon sokerikiintiö hupeni nopeasti jäätelöön ja sen jälkeen tuskastelin jatkuvasti suklaa ja muut herkut mielessä. Muutama päivä sitten päätimme leipoa tuskan hillitsemiseksi. Reseptiksi valikoitui turkkilaissivuston banaanikakku, sokeriton (siis ei lisättyä sokeria) ja sähkövatkaimeton. Reseptissä nimenä oli kakku, mutta samantyyppisiä ohjeita olen nähnyt myös banaanileipä nimellä.

Usko reseptiin oli niin hatara, ettei tekovaiheesta valitettavasti ole kuvia. Valmiista onneksi muutama. Vaikka tulos ei ehkä maailmaa mullista, niin hyvin kakku on meillä tehnyt kauppansa ja tulevaisuudessa ajattelimme makutuunata sitä eri hedelmillä ja mausteilla. Lisäksi sitä voi syödä niin aamu-, ilta- kuin välipalaksi - lohduttaa kummasti sokerinnälässä. Turkista on helppo löytää sokeritonta pekmeziä eli rypälesiirappia, joka koostumukseltaan (merkistä riippuen) on jotakin maidon ja piimän välimaastosta. Jos sitä ei ole saatavilla, uskoisin, että muu sokeriton siirappi, ehkä juokseva hunajakin, olisi potentiaalinen korvaaja tuomaan makeutta ja nestettä taikinaan.

Sokeriton banaanikakku

2 suurta ja mahdollisimman kypsää banaania
4 taatelia
noin 1 dl pekmeziä tai muuta sokeritonta siirappia, juoksevaa hunajaa tmv.
2 kananmunaa
3 rkl süzme-jogurttia tai rahkaa
70 g huoneenlämpöistä voita tai margariinia
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
(1 tl kanelia)
kourallinen rusinoita

1. Poista taateleista kivet ja laita ne hetkeksi pehmenemään pieneen määrään kiehuvaa vettä. Muussaa pehmenneet taatelit ja banaanit sauvasekoittimella.

2. Vatkaa käsin kulhossa pekmez, kananmunat, jogurtti ja voi. Aluksi seos on kökkäremäistä, vatkaa kunnolla sileäksi.
=> lisää seokseen banaani-taateli -seos
=> lisää leivinjauhe ja vehnäjauho, halutessasi kanelia
=> sekoita viimeisenä joukkoon rusinat

3. Kaada voideltuun ja jauhotettuun kakkuvuokaan (esim. suorakulmio tai rengasvuoka).

4. Paista 160 asteessa, ohjeen mukaan, noin 40 minuuttia. Omassa uunissani kypsymiseen meni melkein tunti. Testaa tikulla.


Ensimmäistä kertaa ikinä vuoan jauhotuksessa käytetty vehnäjauho jäi huomattavissa määrin kiinni kakun pintaa. Siivosin enimmät pullasudilla pois. Makua ei haitannut!

lauantai 4. elokuuta 2018

Teltta marketin kulmalle?


Fethiyeläinen yrttifarmi.

Työt ja Kurban bayram -juhlinnat hiipivät koko ajan lähemmäksi. Pohdinnassa kuitenkin on, ehtisikö kesään lisätä vielä parin päivän reissua vaikkapa johonkin naapurikaupungeista. Kolme vuotta sitten Turkin kesäreissumme koostui vähän suureellisemmin etelä- ja lounaisrannikon koluamisesta omalla autolla ja kahtena edellisvuotena olemme viettäneet pari viikkoa Fethiyessä.

Kesän 2015 rannikkoreissulla ajoimme neljän ihmisen joukolla Mersinistä Bodrumiin ja matkan pituudesta ja uuvuttavasta helteestä johtuen yöpymisiä kertyi runsaasti. Koska aikataulua ei oltu etukäteen lyöty lukkoon, ei myöskään majoituspaikkoja oltu varattu. Näinpä liki päivittäin ajomatkojen aikana takapenkkiläiset etsivät ja soittelivat kuumeisesti (ja matkan edetessä yhä turhautuneempina) hotelleihin, hostelleihin ja leirintäalueille. Jos puhelut eivät tuottaneet tulosta, jouduimme uudessa kaupungissa ensi töiksemme jalkautumaan hotellin etsintään. Joskus löytyminen oli kiven takana, sillä "muutama" muukin oli elokuussa liikkeellä turistialueilla.

Kesällä 2016 halusimme hieman leppoisamman loman, joten varasimme itsellemme maatilamajoituksen 1,5 viikoksi Fethiyen korvesta. Tarkemmin ottaen kyseisellä farmilla sai majoittua ilmaiseksi työntekoa vastaan. Majoitusolosuhteet olivat OK, mutta kuumassa puumajassa nukkuessamme kadehdimme kanssaihmisiä, jotka olivat tuoneet farmille omat telttansa. Telttailijoista inspiroituneena painelimme loman loppupuolella kauppaan ja ostimme sieltä halppisteltan. Hyppäsimme Kabak-kylään (turistialue rantoineen ja vaellusreitteineen Fethiyessä) vievään bussiin, kävelimme kuskin suosittelemaan majoituspaikkaan ja maksoimme kolmen päivän telttapaikasta.


Teltta numero 1 Kabak-kylässä.

Kumpikaan meistä ei ollut koskaan nukkunut teltassa. Eikä tietenkään pystyttänyt telttaa. Onneksi ohjeita seuraamalla pääsin jyvälle keppien, kankaiden ja tappien ideasta ja mies opastettuna kokosi asumuksen. Telttailu oli mukavaa, joskaan ei täysin ongelmatonta: Majoituspaikka antoi meille pari ohuen ohutta makuualustaa, mutta öisin kylkeä kääntäessä joiduin väistelemään tuntemiani kiviä. Lisäksi telttamme oli niin pieni, että isot matkalaukkumme joutuivat tilanpuutteen vuoksi yöpymään ulkopuolella. Helpotusta toi kuitenkin vieressä oleva vessa ja suihku sekä majoituspaikan ruokatarjoilu.

Viime kesänä kohteenamme oli taas Fethiye, joskin eri farmi ja eri majoituspaikka Kabak-kylässä. Nyt olimme varautuneet asiallisemmalla eli uudella isommalla teltalla, rinkoilla vedettävien matkalaukkujen sijaan sekä makuualustoilla. Telttailu sujui kivasti, mutta edelleen majoituimme koko ajan ruokatarjonnan, vessan ja suihkun välittömässä läheisyydessä.

Teltta numero 2 Kabak-kylässä.

Tähän mennessä olemme aina yöpyneet ns. pihapiireissä. Olemme tehneet teltalta käsin muutaman tunnin vaelluksia Lyykian tiellä (Likya Yolu), mutta välillä houkuttaisi ajatus myös oikeasti luonnon keskellä telttailusta. Reppujen paino versus oma fyysinen kunto, säät (kuumuus tai Turkin ulkopuolella vesisade) ja ruokahuollon järjestäminen mietityttää, mutta pidämme joka tapauksessa ajatusta hengissä, viimeisimpänä lukemalla retkiruuista. Turkkilaisen ruokasivuston kokoamalta listalta löytyi esimerkiksi ranskalainen voileipä (sisältäen leipää, öljyä, maitoa ja kananmunia), hedelmäsalaatti, grillaus (lihaa ja kasviksia) ja tacosalaatti. Aika kunnianhimoista retkiruokaa, kun jutun pointtina on valmistaa ruuat keskellä luontoa! Toisaalta ideologia on linjassa turkkilaisen piknikkulttuurin kanssa: piknikeväitä ei välttämättä esivalmistella vaan mukaan lähtee kotoa kokkausastiasto, teelasit- ja kannut, kaasukeitin, raaka-aineet raa'asta bulgurista leikkaamattomiin salaattiaineksiin.

Kun ruokasivuston ideana oli hehkuttaa, miten luonnon helmassakin voi syödä kuin 5 tähden hotellissa (jutun otsikkoon viitaten), itse arvostaisin helppoutta ja hygieniaa. Jos mentäisiin sillä ajatuksella, että mitään ei voi keittää/lämmittää, koostuisi ruoka lähinnä pähkinöistä, energia/myslipatukoista ja muusta pilaantumattomasta - parin päivän reissulla tietysti helppo homma. Mutta pidemmällä reissulla: Kylmäsäilytys? Kypsennys? Vesipullojen raahaus? Ainakaan vielä en taida olla kovin vaellusvalmis Turkin helteisiin (kuten eivät retkiruoka-listan laatijatkaan).

Nyt lähitulevaisuuden reissua ajatellen olemme miehen kanssa yhtä mieltä siitä, että majoituspaikkana toimii teltta ja teltan pystytyspaikka sijoittuu kävelymatkan päähän kaupasta. Pehmeä askel kohti tositelttailijuutta olkoon se, että tarjolla ei tällä kertaa ole suihkua 10 metrin säteellä saati puolihoito-ruokatarjoilua :)

Yksi paikoista, jossa olisi mieluusti viipunyt yön ylikin: Gelidonya majakka, jonne vaelsimme pitkin Lyykian tietä vuonna 2015.