Suomalais-turkkilainen jääkaappi

Alkavalla viikolla Turkin kouluissa vietetään syyslomaa. Suomalaisille tuttu juttu, mutta Turkissa uutta. Perinteisesti kouluvuotta ovat rytmittäneet pitkä kesäloma sekä kahden viikon loma tammi-helmikuun vaihteessa, mutta tänä vuonna mukaan on ujutettu myös viikon syysloma ja viikon talvi/kevätloma. Suomesta poiketen syysloma ei kuitenkaan tarkoita lomaa opettajille. Miten tämä oppilaaton viikko sitten vietetään, vaihtelee varmasti kouluittain. Mieheni koulussa viikko kuluu ennakkotietojen mukaan klo 9–12 pidettävin seminaarein ja nyyttäriaamupaloin.

Kahtena menneenä vuotena mieheni koulun opettajat ovat olleet erittäin ahkeria nyyttäreiden järjestäjiä. Ensimmäisenä vuotenani Turkissa leivoin tai vähintäänkin pilkoin yksinkertaisen salaatin viikoittain vietäväksi opettajainhuoneen lounaskesteille. Jossain vaiheessa aloin skipata joitakin viikkoja, sillä mielikuvitus ja into vähenivät. Lisäksi en ihan käsittänyt nyyttäreiden järjestämisen logiikkaa, sillä monina viikkoina kävi niin, että tarjolla oli vain pelkkää makeaa ja mies tuli kotiin sokeriähkyssä. Kun pohdin ääneen, eikö olisi mahdollista organisoida, kuka milloinkin tekisi mitäkin tai edes suolaista vai makeaa, se ei kuulemma toimisi Turkissa... Ilmeisesti en lopulta ollut tunteineni täysin yksin, sillä edellisenä kouluvuotena nyyttäreitä supistettiin kertaan kuukaudessa. Tänä vuonna perinne vaikutti kuivahtaneen kokonaan unholaan, kunnes joku keksi kaivaa perinteen käyttöön syyslomaviikon kunniaksi.

Miehen toiveesta vietin tämän aamupäivän tehden korvapuusteja maanantain syöminkejä varten. Koska korvapuustien teko on pitkälti taikinan kohoamisen odottelua, päätin käyttää ajan hyödyksi ja suunnata yhden tylsimmän kotityön eli jääkaapin siivouksen pariin. Jääkaappimme ei ole kaaosyksikkö, josta löytyisi monta vuotta vanhoja hillopurkkiyllätyksiä tai vastaavaa, mutta kaikenlaista leivänmurua, jauhoripsauksia ja epäjärjestystä toki kertyy ja pitkitän niiden kimppuun käymistä turhankin mielelläni.

Mitä sitten löytyy kotimme turkkilais-suomalaisesta jääkaapista? Suomesta poiketen moni kuivatavara löytyy meiltä jääkaapista, kiitos Mersinin ilmaston. Muuttaessani tänne koin kantapään kautta, että esimerkiksi jauhot saavat kesällä liikaa ilmankosteutta ja niissä alkaa vilistä pieniä toukkia/hyönteisiä alta aikayksikön. Samaa havaitsin monessa muussakin kuivakaapin tuotteessa, joten jauhot, riisi, bulgur ja vastaavat asuvat meillä jääkaapissa. Jauhoista löytyy vehnäjauhoja, kaurajauhoja sekä ruisjauhoja - kaikkia oikeastaan aina. Lisäksi leivontaa silmällä pitäen yritän pitää aina kotona leivinjauhetta, vaniljasokeria, soodaa ja kaakaojauhetta. Korvapuustien leivonnan jäljiltä jääkaapissa on tällä hetkellä myös ihan liikaa hiivaa, sillä monesta marketista hiivaa pystyy ostamaan vain neljän kuution pakkauksessa. Muiden menneiden leivontakertojen jäänteinä kaapista löytyy maissitärkkelystä, tomusokeria ja mannaryynejä.

Jääkaapistamme kenties varmimmin löytyvä tuote ovat kananmunat, jotka pyrimme ostamaan torilta ns. vapaana juoksevien kanojen omistajilta. Lisäksi kaapista löytyy purkki kananmunan kuorijauhetta. Mieheni kollegat olivat kertoneet, etteivät koskaan heitä kananmunien kuoria roskiin, vaan jauhavat ne "kalkkijauheeksi". Googlettelin asiaa ja kun ihan suomenkielisiltäkin sivuilta löysin ohjeita kuorien käsittelyyn, laitoimme tuumasta toimeen. Säästimme kuoret viikon ajalta, keitin ne, paistoin niitä uunissa ja lopulta murskasin jauheeksi, jota nyt syömme smoothiessa ja jogurtin seassa.

Maitotuotteista varmimmin löytyy jogurttia, varsin usein kefiriä ja joskus maitoa leipomista ja maitokahvia varten. En itse erityisemmin pidä turkkilaisen maidon mausta pelkältään ja turkkilaisilla ei taas ole tapana juomalla juoda sitä. Miestäni varten kaapissa on yleensä voita ja minua varten margariinia. Tästä aiheesta saadaan myös parhaat ruokaväännöt taloudessamme aikaiseksi, sillä kumpikin kannattaa omaa näkökulmaansa raivokkaasti. Mies vannoo luonnollisuuden ja terveellisyyden perusteella voin nimeen, minä taas pohjois-karjalaisten geenien ja kolesterolin perusteella Becelin. Myöskään juustorintamalla makumme eivät oikein kohtaa: miestä varten kaapista löytyy siis erittäin tujulta tuoksuvaa vuohenjuustoa ja minua varten hennonmakuista süzme-juustoa (kuin mietoa fetaa).

Jääkaapissa on yleensä jonkinlaisia säilykkeitä, ennen kaikkea oliiveita, sekä granaattiomenasiirappia, majoneesia ja ketsuppia. Suomesta muistuttuvat marjajauheet ja suomalaiset kahvinpurut. Monesti meiltä löytyy myös ruuantähteitä, sillä pyrimme kokkaamaan vähintään kahden syöntikerran satseja ja lisäksi anoppi lahjoittaa meille mielellään pieniä kattilallisia ruokia, jotka tietää suosikeiksemme (eli melkein kaikki ruuat :)). Leipää säilytämme jääkaapissa. Osin siksi, että kesäisin ilmankosteus homehduttaa nopeasti ja toisaalta talomme muurahaisongelman vuoksi. Etenkin keväisin ja kesäisin muurahaiset ovat suuri riesa ja vähänkin auki jäänyt pussi tai vähemmän tiivis rasia houkuttaa.

Leijonanosan jääkaapistamme vievät kasvikset ja hedelmät. Hedelmiä ostamme ennen kaikkea sesonkien ja hintojen mukaan ja lisäksi saamme anopin puutarhasta esimerkiksi granaattiomenoita ja sitruunoita. Tällä hetkellä edellisten lisäksi kaapista löytyy viinirypäleitä ja omenoita. Vihanneksissakin sesongeilla on suuri vaikutus. Sesonkituotteiden suosimiseen johtavat paitsi hinta ja laatu, myös se, ettei tiettynä sesonkina arkipäiväisiä vihanneksia yksinkertaisesti ole ollenkaan tarjolla sesonkinsa ulkopuolella. Tällä hetkellä vihanneslaatikosta löytyy porkkanoita, kurkkuja, kukkakaalta, persiljaa, munakoisoja ja vihanneskrassia. Kesäisin ostamme kahdenlaisia tomaatteja: aamupalatomaatteja ja ruuanlaittotomaatteja. Ruokiin tomaatteja tarvitaan ja ostetaan talvellakin, mutta aamupalatomaatit alkavat juuri näihin aikoihin muuttua turhan mauttomiksi - talvitomaatit ovat ongelmallisia niin Suomessa kuin Mersinin auringon allakin.

Mitä tänään syötäisiin - ruokaviikko Turkissa

Turkkilainen ja suomalainen ruokarytmi käyvät varsin hyvin yksiin. Aamupala nautitaan silloin, kun se omaan heräämis- ja arkirytmiin sopii. Työpaikoilla ja kouluissa on usein lounastauko klo 12–13. Iltaruoka syödään perheen rytmistä ja nälkäasteesta riippuen, useimmiten kuitenkin viimeistään iltaseitsemältä. Ennen nukkumaanmenoa turkkilainen ei välttämättä syö varsinaista iltapalaa, mutta hedelmien, jogurtin tai muun pienen hiukopalan syöminen ei kuitenkaan ole ennenkuulumatonta.

Meidän kotonamme syödään arkena kaksi lämmintä ruokaa, viikonloppuisin mies saattaa skipata lounaan, jos siltä tuntuu. Lounaaksi tarjolla on yleensä edellispäivän iltaruuan tähteitä ja jos niitä on vähänlaisesti, pistän peliin pikakokkaustaitoni ja teen jatkeeksi riisi- tai bulgurpilahvia, tsatsikia, lohkoperunoita tai kananmunia jossain muodossa.

Varsinaista kokkausta harrastamme yleensä iltaruualle, joskus yhdessä, mutta yleensä muutamana päivänä viikossa mies ja muutamana minä. Unohtaa ei sovi myöskään anopin ruokalähetyksiä, joiden ansiosta ruokapöydässä on välillä harvinaisempiakin perinneherkkuja ja aikaavievempiä illallisia. Turkkilainen kotiruoka on pitkälti kasvispainotteista, toki vaihtelua löytyy alueittain ja kunkin perheen mieltymysten mukaan. Näinä päivinä lihan ja kalan hinnan ollessa huipussaan myös kukkaro kiittää kasvisruokailijaa. Tähän juttuun tallentamani esimerkkiruokaviikko kuvaa varsin hyvin Mersinin alueen ruokailua: Papuja, linssejä ja kasviksia, joista tärkein on tomaatti. Runsaasti oliiviöljyä, paprikapyrettä, sipulia ja -valkosipulia. Punaisena lihana syödään liki poikkeuksetta vuohta.

Maanantai 

 

Maanantaina iltaruokana oli börülce-ateria. Suomessa ohuet vihreät pavut löytyvät yleensä pakastealtaasta, Turkissa käytämme tuoreita. Ensin oliiviöljyssä kuullotetaan sipuli ja ruokalusikallinen paprikapyrettä ja sekaan lisätään kolme pilkottua tomaattia, 750 g papuja ja suolaa. Valmis ruoka syödään valkosipulijogurtin kanssa.

Tiistai

 

Tarjolla linssi-munakoisopataa eli käytännössä munakoisoa kera tomaattikastikkeen ja vihreiden linssien. Kylkeen jogurttia.  

Keskiviikko

 

Edellisiltaisen anopin luona vierailun jälkeen kotiin lähdettiin taas parin kattilan kera. Näinpä pöytään saatiin alueellista perinneherkkua eli icli köfteä. Kyseessä on iso bulgurpallero, joka on täytetty jauhelihalla, sipulilla ja mausteilla. Pallot keitetään kypsiksi vedessä ja lautasella päälle ripotellaan sitruunamehua.

Torstai

Torstaina oli tarjolla täytettyjä paprikoita (biber dolmasi) ja kaalikääryleitä (lahana sarmasi) turkkilaisittain. Kyseessä kasvisversio eli täytteenä seos riisiä, sipulia, valkosipulia, tuoretta persiljaa, tomaattia, pyreitä ja mausteita.

Perjantai

Muut ruuat vaihtelevat, mutta pastapäivän vietämme viikoittain. Kastikkeena on yksinkertainen valkosipuli-tomaattikastike ja lisänä syödään salaattia, juustoa ja jogurttia tai kefiriä.

Lauantai

Päivällä ruokana oli kesäkurpitsaa, joka pieneksi pilkkomisen jälkeen kuullotettiin pannulla yhdessä sipulin, paprikapyreen ja tomaatin kanssa. Mausteeksi ruokaan tulee suolaa ja kuivattua minttua. Syöntityyli on vapaa, mutta meillä ko. ruoka syödään yleensä ohuen yufka-leivän kanssa.

Illalla ruuaksi valikoitui kanakebabrulla ostoskeskuksen pikaruokapaikassa. Käymme kahvilassa tai ulkona syömässä suurin piirtein parin viikon välein. Fiinimpiä ravintoloita on joka lähtöön kebabista kalaravintoloihin. Eri maiden keittiöihin tosin ei Mersinissä törmää kovin helposti eli sushia tai intialaista kaipaava saa tehdä hieman työtä löytääkseen syöntipaikan. Ostoskeskuksista löytyvät kansainväliset Burger Kingit ja Starbucksit rintarinnan turkkilaisten kana-, pizza- ja kebabravintoloiden ja kahvilaketjujen kanssa. Itse pidän kaikesta eniten kotiruokaa tarjoavista, pienistä lounaspaikoista, jotka saattavat myös olla suht edullisia. Makeannälkään löytyy ihania leipomoita sekä baklava- ja jäätelöpaikkoja. Hintoja joutuu varsinkin nykyisin kaiken kallistuessa hieman tutkailemaan: ulkona syöminen ei ole niin halpa hupi, että sitä harrastaisi aina, kun mieli tekisi.

Sunnuntai

Sunnuntain lounas+illallinen. Turkissa olen oppinut uudenlaista logiikkaa astioiden käytöstä. A: tiskiä kertyy, kun pataruokaa, riisiä ja salaattia ei "voi" ottaa samalle lautaselle - ruuat eivät toisin sanoen saa sekoittua. B: tiskiä säästyy, kun salaattia voi syödä samalta tarjoiluastialta useampi ihminen ja samaa vesilasia käyttää vaikka tusina ihmistä vuoron perään. Tässä sunnuntain kattauksessa molemmille syöjille oli siis oma tsatsikikippo, mutta kotitekoiset ranskalaiset, lihapullat ja vesimeloni syötiin sulassa sovussa omin haarukoin, mutta samalta lautaselta.

Anopit illallisella

Syksy on nyt toden teolla pyörähtänyt käyntiin. Sen näkee paitsi viilevästä säästä myös arjen kiireistä, kun aikataulut pyörivät töiden, koulun ja opintojen ympärillä ja tekemistä tuntuu puskevan ovista ja ikkunoista. Tästä syystä myös blogi on kärsinyt auttamattomasta hiljaiselosta, mutta yritän kirjoittaa kuitenkin silloin tällöin!

Kun luppoaikaa arkena löytyy töiden ja kotitöiden keskeltä, yritän rentoutua. Itselleni yksi rentoutumiskeino on katsella, kieltämättä joskus myös vain kuunnella tiskauksen tai ruuanlaiton ohessa, pahimmanlaatuisia hömppäohjelmia. Höttöä, mutta aivot pääsevät onnellisesti narikkaan!

Useimmiten katson ohjelmani netin kautta Katsomosta tai Ruudusta eli toisin sanoen suomeksi. Mitä kauemmin olen asunut Turkissa, sitä vähemmän katson kotitelevisiotamme ja turkkilaisia ohjelmia. Turkkilaiset saippuaoopperat, joita totisesti riittää, sisältävät mitä lennokkaimpia draamankaaria ja juonenkäänteitä, mutta itseäni ne eivät viehätä tarpeeksi. Ehkä eniten hiertävät jaksojen pituudet, sillä napakan tunnin sijaan jaksot kestävät parista tunnista jopa eteenpäin. Pituus vastaa siis elokuvaa, jonka juoni ei kuitenkaan edisty yhtä rivakasti. Keskusteluohjelmia en jaksa ja kisailuissa puuduttaa monesti hidas tahti ja turha jutustelu. Uutiset seuraan ennemmin lukien kuin katsoen. Mutta löytyy televisiotarjonnasta yksi "helmi", joka huvittaa ja jonka joskus ihan tieten laitan televisiosta pyörimään puuhastelun taustalle.

Zuhal Topal'la sofrada eli Zuhal Topalin kanssa pöydässä -ohjelman ideana on vakuuttaa turkkilaiset kaynanat eli anopit ruuanlaittotaidoilla. Voisin melkein sanoa, että mahdoton tehtävä! Kyseessä on tv-kisailu, jossa on viikoittain vaihtuva viiden hengen pöytäseurue + vakiojuontaja. Ma-pe anopit syövät vuorollaan kunkin kodissa, mutta kokkina ei ole itse anoppi vaan kunkin miniä. Tässä ohjelmassa siis anoppi ja miniä muodostavat tiimin ja kilpailevat toisia tiimejä vastaan. Ruokapöydän antimista nautitaan pitkän kaavan kautta keittoineen, salaatteineen sekä alku-, pää- ja jälkiruokineen ja lopulta kukin vieras paljastaa illallismenulle suomansa pisteet.

Kyseessä on kaikkea muuta kuin leppoisaa jutustelua hyvän ruuan äärellä. Etenkään iäkkäämpiä turkkilaisia ei ole kovin helppoa miellyttää ruualla, sillä aika moni kokeneempi kotikokki on oman elämänsä top chef. Lisäksi, kun kilpailussa on palkintona viikoittain 15 000 liiraa (2500 e) parhaalle eli eniten pisteitä keränneelle tiimille, ei juonitteluilta voi välttyä. Pisteitä jakavat anopit vetävät poikkeuksetta kotiinpäin ja kranttuus sekä yritys selitellä umpisurkeita pisteitä saavat varsin koomisia piirteitä; Alkukeitossa oli jokin outo haju. Salaatissa oli liian vähän suolaa. Pöydässä ei ollut kukkia. Leipää piti pyytää. Pääruualla oli kebabin kanssa bulgurpilahvia, vaikka pitäisi olla riisipilahvia. Jälkiruoka oli palanut, ei pahasti, mutta viisi sekuntia vähemmän uunissa olisi riittänyt. Kebab oli kuitenkin paistunut kypsäksi, joten annan 2/10 pistettä . Yleensä runsaalta illalliselta, jota miniäparat ovat väkertäneet tuntisotalla, jää käteen koomisia kommentteja, kaunoja tuleviin illallisiin ja närpittyjä lautasia.

Ohjelmassa anoppi ja miniä toimivat siis tiiminä, mutta aina suhteet eivät ole näin auvoisia. Mieheni arvion mukaan monet nuorten parisuhteet kaatuvat Turkissa nimenomaan siihen, että appivanhemmat puolin ja/tai toisin sekaantuvat aivan liikaa lastensa suhteisiin. Olipa anopin ja miniän suhde millainen tahansa, siihen on linkitettävissä ruoka muutenkin kuin televisio-ohjelmassa. Perinteen mukaan morsianehdokkaan tulee keittää anoppiehdokkaalle ensitapaamisella kahvia kunnioituksen osoituksena. Miestä ei toden perään kannata provosoida sanomaan, että vaimo tekee jonkun ruuan paremmin kuin äiti. Anopin luona kannattaa syödä ja kehua ruokaa. Kohtelias anoppi syö myös miniän tekeleitä. Pahoja loukkaantumisia on lähipiirissäni syntynyt, kun anopit ovat nirsoilleet miniän ruokapöydän ääressä.

Ulkomaalaisena olen saanut välteltyä joitakin turkkilaistraditioita, kuten mainitun kahvin keittämisen ensitapaamisella. Toisaalta ruuanlaittotaitoni ovat herättäneet huolta anopissa. Turkissa asumiseni ensimmäiset 1,5 vuotta joka kerta, kun sukulaisia tuli illallisvierailulle, kokkina keittiössämme hääri anoppi ja itselläni oli avustava rooli. Tiedostin, että keittiössä hääräsi yhdistelmä anoppia, jota pelottivat miniän mahdollisesti oudot kokkaukset ja miniä, jota pelotti epäonnistua kriittisten sukulaisvieraiden silmien alla. Periaatteessa tiimi toimi siis hyvin. Nyt otettuani turkkilaisia reseptejä parin vuoden ajan haltuun, luottoa alkaa jo olla. Anopin tullessa kylään lyömme miehen kanssa kokkaustaitomme yhteen ja valmistamme salaatit, pilahvit ja köftet (lihapullat) enintään pieniä vinkkejä kysyen. Anoppi päästetään sohvalle viettämään ruuanlaitotonta ja tiskitöntä iltaa ja auki televisioon pistetään Zuhal Topal'la sofrada, yhteinen suosikkimme.

Testissä lapsuuden traumakakku (gluteeniton ja maidoton)

Viime aikoina leipomisintoani ovat piinanneet toisaalta ruokarajoitukset, toisaalta yllättäen loppuneet leivontatarpeet. Ruokarajoituksilla tarkoitan sitä, että minun tulisi terveysmielessä välttää ylenpalttista vehnänsyöntiä. Käytännössä voin hyvällä omallatunnolla syödä kyläpaikan baklavan tai käydä kahvilassa tai pizzalla silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti pitäisi pysyä dieetin tiellä. Kotona vehnän välttämistä auttaa kummasti, kun jääkaapissa ei ole keksipaketti tai täytekakku houkuttelemassa.

Sekä vehnää välttelevien että keliaakikoiden avuksi niin Suomessa kuin Turkissakin rientävät gluteenittomat tuotteet. Ihan joka marketissa ei välttämättä gluteenittomaan Turkissa törmää, mutta mitä isompi kauppa, sen parempi. Läheisessä kauppakeskuksessamme on iso Migros-marketti ja sen gluteeniton ja sokeriton -hylly näyttää tältä.

Tarjolla on makaronia ja spagettia, sämpylöitä, makeita ja suolaisia keksejä, suklaamuroja, kauratuotteita ja erilaisia jauhoseoksia niin leivän kuin kakkujen leivontaan. Lisäksi kuivahyllyyn oli avuliaasti kiinnitetty tieto, mitä gluteenitonta etsivä löytää pakastealtaasta: erilaisia pizzoja ja ravioleja. Tarjontaa siis on jonkin verran. Kääntöpuolena ovat korkeat hinnat. Keliaakikolla ei myöskään ole välttämättä kodin ulkopuolella helppoa, sillä monelle tauti on tuntematon tai ei käsitetä, kuinka tarkkana oikeasti keliakiaa sairastavan tarjoiluiden kanssa pitää olla.

Ruokarajoitukseni ovat toisaalta olleet viime aikoina kiitollisia siitä, että kotoamme tuntuu aina puuttuneen joku leivonnan perusraaka-aine ja näin moni dieetin "tuhoava" ylimääräinen kakku ja keksi on jäänyt ajatuksen tasolle. Kun ajattelin ex temporena tehdä tiikerikakun, huomasin aineksia kasaillessa, että sokeri on loppu. Mannajälkiruokaa pohtiessa kotoa puuttui niin jogurttia kuin auringonkukkaöljyä. Kun palasin lähikaupasta niiden hakureissulta, huomasin leivinjauheenkin ammottavan tyhjyyttään. Viime viikolla mies halusi suolakeksejä, mutta vetosin siihen, että voita ei ollut tarpeeksi ja perusvehnäjauhot olivat samoin tällä kertaa totaalisen loppu. Koska jääkaapissamme on kuitenkin norkoillut jo kuukausitolkulla maissitärkkelystä, tarjouduin tekemään korvikkeeksi turkkilaiselta YouTube-kanavalta löytämälläni reseptillä kuivakakun. Mies katsoi kakun kuvaa, eikä vaikuttanut järin innokkaalta, pikemminkin skeptiseltä. Itseäni kiinnosti kuitenkin kokeilla erittäin helpolta näyttävää, jauhotonta, gluteenitonta ja maidotonta kakkureseptiä, joten tartuin tuumasta toimeen.

Kun tarjosin miehelle valmista kakkua, selvisi syy nihkeyteen. Lapsuudestaan mies muistaa tietynlaisen, aina kyläpaikoissa tarjolla olleen kuivakakkutyypin, joka hänen muistoissaan on vaalea, tiivis ja leipämäinen ja jota hän söi vain kohteliaisuudesta. Reseptin perusteella hän uumoili, että leivontakokeiluni tuloksena uunista tulisi juuri tätä kuuluisaa lapsuuden traumakakkua, mutta ei. Kakku sai hyväksynnän. Itse pidin siitä etenkin lämpimänä, mies kylmänä. Jos kylkeen vielä laittaisi hilloa, marjoja, jäätelöä ja/tai kermavaahtoa, niin nam :)

Kakku on nopea tehdä ja jo kahdella kananmunalla saa varsin ison kakun. Ihan ystävällisenä vinkkinä: tee kakku ihan normaalikokoiseen kuivakakkuvuokaan, sillä se kohoaa todella paljon. Allekirjoittanut teki kakun pienempään vuokaan ja pääsi rikittelemään leivinpapereita ja vähän siivoamaan uuniakin paiston loppupuolella. Jos kakkua on syömässä keliaakikko, tarkista tärkkelyspaketin kyljestä, että se on varmasti gluteenitonta. Täällä Turkissa olen törmännyt sekä gluteenittomaan että "saattaa sisältää gluteenia" -pakkaukseen. Älä myöskään erehdy jauhottamaan kakkua tavallisilla korppujauhoilla, vaan valitse gluteeniton vaihtoehto.


Gluteeniton ja maidoton kuivakakku

2 kananmunaa
1 dl sokeria
1 dl auringonkukka- tai rypsiöljyä
2 dl maissitärkkelystä (esim. Maizena)
kukkurallinen 1 tl vaniljasokeria
kukkurahko 1 tl leivinjauhetta

1) Vatkaa kananmuna ja sokeri hyvin vaahdoksi sähkövatkaimella.

2) Lisää sekaan öljy edelleen vatkaten.

3) Sekoita kuivat aineet ensin keskenään ja lisää sitten sähkövatkaimella vatkaten taikinaan. Vatkaa vain pikaisesti sekaisin, älä ylenpalttisesti.

4) Kaada jauhotettuun vuokaan ja paista 150 C noin 35 minuuttia.

Maistuu niin lämpimänä kuin kylmänä tomusokerilla koristeltuna. Pelkältään tai hillon, marjojen, hedelmien, jäätelön tai kerman kera.

Ollapa keskellä Suomen kesää!

Tänä vuonna kesälomien alkaessa tunsimme miehen kanssa olevamme ryytyneitä talven kiireistä, töistä, kesän helteistä, melusta, liikenteestä. Odotimme siis hyvin innolla hiljaista, rauhallista ja viileää Suomen kesää, johon heinäkuun lomareissu suuntautui.

Vuosien saatossa miehelle on pyritty tarjoamaan Suomessa elämyksiä ja nähtävyyksiä roppa kaupalla. Hän on nähnyt etelää, itää ja pohjoista, maaseutua ja kaupunkeja. On syöty mämmiä, karjalanpiirakoita ja Fazerin sinistä. Saunottu, avantouitu, hiihdetty ja luisteltu. Lämpötilat ovat vaihdelleet -30 asteesta +30 asteeseen. Tällä kertaa otimme hieman lunkimmin, emmekä kierrelleet ympäri maata. Hyödynsimme pienen kotipaikkakuntani ja sen lähialueen paikallisia nähtävyyksiä ja tapahtumia. Kuten aiemminkin, sain huomata, että turkkilainen saa eksotiikkaa ja elämyksiä pienistäkin asioista.

Palasin Turkkiin pari viikkoa sitten, mutta mieleni ei ole vielä täysin lutviutunut Turkki-raiteille. Olin ihan unohtanut, miten helteistä, suorastaan trooppista, Mersinissä onkaan ja hakeudun ilmalämpöpumppujen ja tuulettimien läheisyyteen. Sukulaisvierailut tuntuvat äänekkäämmiltä ja väenpaljous nuuduttavalta. Aamupalapöydässä huokailen välillä marjojen ja lukuisten ruisleipälaatujen perään. Kesälomareissua on mukava muistella yhdessäkin miehen kanssa. Paitsi ihmisiä ja eläimiä, kaipaamme myös muun muassa:

Viileää säätä

Mersinissä on nyt reilut pari kuukautta kitkuteltu +30 asteen ja järkyttävän ilmankosteuden kanssa, eikä loppua näy ainakaan viikkoihin. Suomen tämänkesäiset +15-25 astetta olivat oikein passeleita eikä sadekaan lannistanut, joten muistelemme säitä lämmöllä.

Saunaa
Saunassa voi käydä milloin vain, mutta etenkin viileillä säillä sen ihanuus korostuu. Aina Suomi-lomien jälkeen mies pohtii, miten saisimme rakennettua saunan tänne Turkin-asuntomme yhteyteen...

Ruokaa

Turkkilaisessa ruuassa ei totisesti ole paljon valittamista, mutta jotain Suomi-ruokia silti aina haikailen ja lomien jälkeen kahta kauheammin. Itselläni kaivatuimpien ruokien listalle pääsevät ainakin ruisleipä, salmiakki, lohi ja marjat. Miehen suosikkeja ovat lohikeitto ja muut kalaruuat, kasvissosekeitot, uuniruuat, ruisleipä, näkkileipä ja hapankorput, marjat ja suklaat. Luksusta on myös juoda Suomessa piimää (vastine Turkin kefirille) joka ruualla, sillä Turkissa emme raaski ostaa sitä niin usein kuin haluaisimme.

Ruisleipää rahtasimme tapamme mukaan tännekin päin ja saimme luotua noin kuukauden leipävaraston pakastimeen. Lisäksi pääsemme kokeilemaan onneamme palsternakkojen viljelyssä. Olen totuuden nimissä skeptinen, mutta katsotaan, saammeko tuotetuksi miehen suosikkilistalle pongahtanutta juuresta.

Marjoja ja ehkä jopa marjastusta

Turkissa riittää hedelmiä. Mersin on täynnä esimerkiksi sitrus-ja persikkapuita. Viinirypäleet ja banaanitkin saamme oman maakunnan tuotteina. Lisäksi kasvaa hedelmiä, joihin Suomessa törmää harvoin jos koskaan: kaktusviikunoita, balsamipäärynöitä, Maltan luumuja. Marjavalikoimat eivät Turkissa sen sijaan ole kovin monipuoliset ja paras mansikkakausikin on loppu jo alkukesästä. Niinpä Suomen metsistä poimitut lakat ja mustikat (muiden marjojen sesonkiaikaa mies ei ole kokenutkaan) ovat elämys kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kumisaappaita

Itse en nyt ehkä niinkään aktiivisesti kaipaa saappaita, mutta mies. Mies ei omista Turkissa kumisaappaita, mutta niiden ostohinku kasvaa aina Suomen reissujen jälkeen. Mökille ja metsäreissuille lähdettäessä hän ei tarvitse houkuttelua saappaiden käyttöön, sillä ne ovat kuulemma cool. Loma-albumeistamme ei löydy kovin paljoa varpaat hiekkarannalla kuvia, mutta sitäkin useampi kumisaappaat suolla/metsässä -kuva.

Kirjastoja

Mies ei nyt ehkä suoranaisesti kaipaa, mutta minä. Rakastan suomalaisia kirjastoja, jotka ovat pienemmilläkin paikkakunnilla varsin kattavia. Turkistakin täytyy löytyä hyviä ja moderneja kirjastoja, mutta ne, joissa itse olen käynyt ja käyn, ovat hieman turhauttavia. Esimerkiksi oma paikalliskirjastomme on auttamattoman pieni ja sokkeloinen. Kirjat on lajiteltu aiheittain ja aakkosittain(OK), proosa maittain. Tämä on tietysti hyvä juttu niille, jotka haluavat lukea esimerkiksi aina venäläistä kirjallisuutta, mutta koska kaikki kirjailijat eivät ole laitettavissa luokkiin Venäjä, Amerikka, Saksa, Ranska, Italia, Englanti, logiikan tuloksena esimerkiksi pohjoismaalaisia kirjailijoita löytyy milloin mistäkin kategoriasta. Kirjastolla ei ole kummoisia sähköisiä järjestelmiä ja laina-ajat ovat lyhyitä.

Oodi-kirjastosta oli joku kuukausi sitten juttua turkkilaisessa aikakauslehdessäkin, joten se oli luonnollisesti nähtävyyksien listalla kesän Suomen reissulla. Annan 10 pistettä Oodin sijainnista Helsingin päärautatieaseman läheisyydessä, sillä se mahdollisti paikkaan tutustumisen kätevästi lentokentältä tulon ja maakuntaan suuntaavan junan välillä. Olimme molemmat vaikuttuneita kirjaston ilmeestä ja palveluista ja itse hyödynsin kirjastoa lukupaikkana vielä myöhemmin loman aikana yöjunan lähtöä odotellessani.



Epäilemättä Turkkiin paluuseen sopeutumista on kivikoittanut se, että tulin takaisin juuri ennen Kurban bayramia eli uhrijuhlaa. Neljä päivää meni siis täysin rutiineista poiketen vierailuissa ja hulinoissa ja nyt kun niistä on selvitty, on takana erään tuttavan hennajuhla ja edessä ensi viikolla hääjuhlat. Huh hulinalla kohti syyskuuta, joka loksauttaa taas arjen rutiinit paikalleen ja tuo tullessaan myös kauan kaivattuja viileämpiä säitä.

Liikkeellä

Blogi heräilee taas pikku hiljaa kesälomalta! Sitten edellisen kesäkuisen postauksen on ehditty aloittaa kesälomat, olla kotosalla, tehdä pikavisiittejä naapurikaupunkeihin, viettää kolme viikkoa Suomessa ja kotiutua takaisin Turkkiin. Etenkin Suomen loma oli mielelle ilmeisen hyvä irtiotto arjesta ja työstä, sillä kotiin palattua oli unohtunut tietokoneen salasanakin.

Turkin ja Suomen väliset reissut olen aina tehnyt lentämällä. Ihan ensimmäisen Turkin lentoni varasin matkanjärjestäjältä ja se tuli kätevästi suoraan Helsingistä Etelä-Turkkiin. Tämän jälkeen käytin pari vuotta Air Baltic -yhtiön Oulu–Turku–Riika–Istanbul -lentoyhteyttä. Näyttää kirjoitettuna hieman monimutkaiselta, mutta sitä se ei oikeastaan ollut. Lento lähti suoraan silloisesta kotikaupungistani aamu yhdeksän maissa, Turussa laskeuduttiin vain ottamaan lisämatkaajia kyytiin, näppärän kokoisella Riian lentokentällä koneen vaihto sujui nopeasti ja alkuillasta oltiin jo Istanbulissa. Nykyisin tämä yhteys taitaa olla jo historiaa.

Viime vuodet olen lentänyt lentoni Turkish Airlinesilla. Ei halvin yhtiö varsinkaan Turkin sisällä, mutta jos Mersinistä halajaa Suomeen, vaihtoehdot ovat hieman rajalliset. Ensinnäkään Mersinissä ei ole lentokenttää, vaan on suunnattava Adanaan autolla, junalla tai ehkä kätevimmin lentokenttäbussilla. Suoria lentoja Suomeen ei ole: Adanasta lennetään vain Turkin kaupunkeihin, kouralliseen Saksan kaupunkeja, Pohjois-Kyprokselle ja Libanonin pääkaupunkiin, Beirutiin. Näinpä ensimmäisenä tehtävänä on vain matkustaa Suomeen suuntaavien lentojen äärelle. Periaatteessa voisi alkaa kikkailemaan eri lentoyhtiöillä, välilaskupaikoilla ja niiden määrällä, kahden Istanbulin lentokentän välillä tai miksei Euroopan kentilläkin, mutta itse olen päätynyt helpoimpaan vaihtoehtoon: Turkish Airlinesin Adana–Istanbul–Helsinki -lentoon Istanbulissa konetta vaihtaen.

Aika lailla tasan kuukausi sitten lensimme mieheni kanssa kohti Helsinkiä. Tutulla lentoyhtiöllä ja reitillä oli tällä kertaa yksi jännitysmomentti: Istanbulin uusi lentokenttä vanhan ja tutuksi tulleen Atatürkin lentokentän sijaan. Atatürkin lentokenttää arvosteltiin pienuudesta ja vanhanaikaisuudesta. Uunituoretta lentokenttää taas on aina rakentamispäätöksestä näihin päiviin saakka kritisoitu muun muassa rakentajien työoloista- ja oikeuksista sekä ympäristön- ja vesistön turmelemisesta (syystäkin, epäilemättä). Lisäksi on nostettu esiin turvallisuusnäkökulmia, kuten merituulten vaikutukset alueella sekä ilmatilan osuminen muuttolintujen reitille. Istanbulista matkansa aloittavat taas tuskailevat lentokentän kaukaista sijaintia keskustaan nähden. Nykyisellään uusi kenttä on kahdeksan kertaa entistä suurempi ja kunhan kenttä pikku hiljaa valmistuu täyteen uljauteensa on Istanbulissa yksi maailman suurimmista - ellei suurin - lentokenttä. Näin mahtailevaa kokoluokkaa eivät kaikki pidä perusteltuna.

Omin silmin nähtynä kenttä oli totisesti varsin suuri, joskaan ei ehkä niin suuri tällä hetkellä kuin olin pelännyt. Sisätiloissa opasteet olivat lisäksi erinomaiset, joten paikasta A paikkaan B päätyi ilahduttavan sulavasti. Kävelyä ja sitä kautta aikaa tämä sulavuus tosin edellytti entistä kenttää enemmän eli olimme miehen kanssa hyvillämme, että meillä oli runsaasti vaihtoaikaa lentojen välillä. Koneen sisällä rullailtiin pitkin kenttää niin ennen nousuja kuin laskujen jälkeen huomattavan kauan. Periaatteessa kaikki toimi, oli uutta ja siistiä eikä muusta kuin kentän koosta paistanut pröystäily, mutta toki kritiikki ja liioitellun leveät käytävät hieman mietityttivät.

Koska pelkään lentämistä vuosi vuodelta enemmän ja ilmastoseikatkin painavat, yritän suosia maiden sisäisessä liikkumisessa ennemminkin busseja ja junia, omaa autoammekin toki. Turkissa paikallisbussien reitit yltävät niin moninaisiin niemiin, notkoihin ja mitä hiljaisimpiin kyliinkin, että auton käyttöä olisi perheessämme varmasti hyvä punnita aika ajoin tarkemminkin.

Turkissa on valtavan kattava yöbussi systeemi. Toki bussissa nukkumisessa on haasteensa ja esimerkiksi 12 tunnin istuminen puuduttaa, mutta jos perillä on aikaa levätä, yöbussi on aina harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Pitkän matkan junaverkosto ei taas ole kovin kattava saati junat nopeita, mutta lähijunien verkosto omalla lähialueellamme on sitäkin parempi. Lähirautatieasemaltamme pääsee kello 6–23 välillä lähialueen metropoleihin vaivatta: Mersinin keskustaan puolessa tunnissa ja Adanaan 40 minuutissa. Molempiin suuntiin menee 27 junavuoroa päivässä.

Tänä kesänä emme ole tehneet suuren suuria retkiä Turkin sisällä. Matkat ovat mahtuneet 100 kilometrin säteelle, kunnes nyt pari päivää sitten päätimme suunnata automme nokan kohti itsellemme uusia alueita. Olimme kartasta katselleet mielenkiinnolla parin tunnin päässä Nigdessä olevaa kansallispuistoa ja suuntasimme sinne kylmälaukun ja eväiden kanssa. Suuntamme oli siis pois päin Välimeren rannikolta kohti sisä-Turkkia, vuorenhuippuja, niiden välisiä laajoja tasankoja ja kellertäviä peltomaisemia.

Parin tunnin päässä meitä odottikin jylhä vuori, mutta harmillisesti ei yhtään piknikpaikkaa tai helppoa vaellusreittiä. Ilmeisesti onnistuimme navigoimaan itsemme sellaiseen kohtaan kansallispuistoa, joka oli tarkoitettu ennemminkin vuorikiipeilyä osaaville kuin sunnuntairetkeilijöille. Netin mukaan 2,5 tunnin lisäajamisella olisi voinut saavuttaa puiston toisen puolen ja jonkinlaisen vesiputouksen, mutta siihen ei kummallakaan riittänyt intoa. Päätimme kuitenkin ajaa tunnin eteenpäin paikkaan, jossa kartan mukaan sijaitsi soidensuojelualue.

Suojelualue, jota myös lintujen paratiisiksi mainostettiin, osoittautui ihan mukavaksi elämykseksi. Soiden keskelle oli tehty jonkin verran kävelysiltoja ja äärimmäisen vetinen, ihmisen kokoisia ruokoja kasvava suo oli mielenkiintoinen kontrasti suomalaiselle suolle. Bongasin muutaman itselleni tuntemattoman lintulajin, kilpikonnan ja sammakoita.

Kotiin menimme suosiolla kyläteillä kiemurtelun sijaan moottoritietä pitkin. Mies yritti huomioida ajaessaan, minkä kaikkien eri maiden rekisterikilpiä tulisi vastaan. Päivän saldo: Saksa, Hollanti, Serbia, Kypros sekä tarkemmin määrittelemätön arabiaa sisältävä kilpi. Minä taas jatkoin omaa autoiluun liittyvää harrastustani. Turkki jaetaan 81 maakuntaan. 01 auton rekisterikilvessä tarkoittaa, että auto on rekisteröity Adanaan, 02 Adiyamaniin, 03 Afyoniin ja niin edelleen aina numeroon 81 asti. Viime syksynä listasin kaikki numerot ja maakunnat paperille ja pian vuodenpäivät olen aina automatkoillamme ympyröinyt nähdyn maakunnan ajoneuvon. Nopeiten bongasin tietenkin oman lähialueen autokantaa, kuten 01 Adana ja 33 Mersin sekä isoimpia maakuntia, kuten 06 Ankara ja 34 Istanbul. Parina alkukuukautena lappu tuntui täyttyvän suorastaan naurettavan helposti, mutta nyt 11 kuukautta harrastuksen aloittamisesta vieläkään ei ole tullut valmista (12/81 uupuu) ja uusia numeroita tulee vastaan enää hyvällä tuurilla. Positiivisen kautta: jos Nigden reissun kansallispuisto oli pieni pettymys, lintusuo ok ja maisemat yleisesti hyvät, niin autobongauksen suhteen päivä oli tuloksekkain aikoihin neljän uuden maakunnan ansiosta.

Salaattireseptejä x4

Muutaman viime viikon aikana turkkilaisia ovat ilahduttaneet kesäiset vihannesten ja hedelmien torihinnat. Niinpä meillekin on tarttunut piiiitkästä aikaa torilta mukaan muutakin kuin hedelmiä ja ruokien pääraaka-aineeksi tarkoitettuja papuja, munakoisoja ja kesäkurpitsoita. Peruskurkun ja -tomaatin lisäksi torilta on ostettu kotiin muun muassa tilliä, persiljaa, kevätsipuleita ja semizotua. Semizotu on googlettelun perusteella suomeksi vihannesportulakka ja sitä voisi kasvattaa kotipuutarhassaan. Itse kuitenkin korvasin aikoinaan turkkilaisreseptien semizotun marketeista löytyvillä vuonankaalella ja babypinaatilla.

Yllä semizotu. Sekä lehdet että varret ovat syötäviä, mutta halutessaan voi toki nyppiä salaattikäyttöön vain lehtinippuja.

Sain muutama vuosi sitten mieheltäni lahjaksi salaattikirjan (Ebru Omurcali: Salata kitabi) ja viime viikolla päätin vaihteeksi hyödyntää paria kirjan reseptiä: yhtä jogurttipohjaista ja yhtä lämmintä salaattia. Lisäksi viikon mittaan tehtiin vihersalaattia perinteisesti ja vähemmän perinteisesti.

Resepteissä ollaan taas hieman Turkin ja Suomen eroavaisuuksien äärellä: Turkissa semizotu ja yrtit myydään usein kukkakimppumaisina nippuina, Suomessa taas ruukkuina, pusseina ja rasioina. Lisäksi en ole kirjan resepteille aivan uskollinen, joten ohjeissa vilisee pieniä omia lisäyksiä.


Yogurtlu semizotu salatasi eli semizotu-jogurttisalaatti

½–1 nippu semizotua TAI pussi/rasia vuonankaalta/babypinaattia/vihannesportulakkaa
1/4–1/2 nippua/ruukkua tuoretta tilliä

1 dl turkkilaista jogurttia
1/4 dl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä
ripaukset suolaa, mietoa kuivattua chiliä, mustapippuria

-Sekoita pestyt semizotun lehdet ja silputtu tilli isossa kulhossa.
-Sekoita pienemmässä kulhossa keskenään jogurtti, öljy, murskatut valkosipulinkynnet ja mausteet. Lisää jogurttiseos semizotun ja tillin joukkoon ja hämmennä sekaisin.
- Salaatin päälle voi ripotella vielä koristeeksi esimerkiksi vihreitä semizotun lehtiä ja kuivattua chiliä.


Lämmin perunasalaatti eli patates bravas Espanjasta

Tomaattikastikkeeseen:
1 sipuli
5 valkosipulinkynttä (alkuperäinen ohje), 2 isoa – 4 pientä (oma ohjeeni)
1 jälkiruokalusikallinen paprika- tai tomaattipyrettä
3 tomaattia
2 rkl etikkaa (alkuperäinen ohje), 1 tl (oma ohjeeni, voi myös jättää kokonaan pois)
1/2 dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

5 perunaa
oliiviöljyä, suolaa, kuivattua chiliä, kuivattua timjamia
tuoretta persiljaa, kevätsipulia

-Valmista tomaattikastike hyvissä ajoin, vaikkapa edellisenä päivänä. Kuullota hienonnetut sipulit öljyssä. Lisää pyre ja jatka vielä hetki. Lisää pilkotut tomaatit ja keitä miedolla lämmöllä puoli tuntia.
Lisää mausteet ja halutessasi etikkaa. Soseuta sauvasekoittimella.

-Kuori perunat ja pilko ne suupalan kokoisiksi lohkoiksi. Laita perunat leivinpaperoidulle uunipellille ja sekoita niihin öljyä, suolaa, chiliä ja timjamia. Paista 180 C:ssa lajikkeesta ja lohkojen koosta riippuen noin 30 minuuttia tai kunnes perunat ovat sisältä pehmenneet, päältä rapsakoituneet ja saaneet väriä.

-Kun perunat ovat valmiit, heitä niiden päälle persilja- ja kevätsipulisilppua. Laita uuni pois päältä, mutta anna pellin olla uunissa vielä pari minuuttia.

-Tarjoa lämpimät perunat kylmän tomaattikastikkeen kanssa.


Klassinen vihersalaatti turkkilaisittain


Noin kymmenen salaatinlehteä
1 avomaankurkku tai puolikas isosta kurkusta
1 iso tomaatti
1 valkosipulinkynsi
puolikkaan sitruunan mehu
oliiviöljyä, suolaa, sumakkia, halutessa etikkaa

-Pilko salaatinlehdet, kurkku ja tomaattia pieneksi. Voit halutessasi kuoria kurkun ennen pilkkomista.
-Sekoita joukkoon murskattu tai pienen pieneksi silputtu valkosipulinkynsi.
-Viimeistele lisäämällä puolen sitruunan mehu, loraus oliiviöljyä, ripaus suolaa ja halutessasi etikkaa. Jos kotoa tai kaupasta löytyy sumakkia, lisää sitä reilusti, ilman tätä maustettakin kuitenkin pärjää!


Kokeilevampi vihersalaatti eli periaatteessa mitä vain maun ja jääkaapin sisällön mukaan

1 avomaankurkku
1 tomaatti
semizotua/vuonankaalta/babypinaattia
tuoretta persiljaa
1 kevätsipuli
maissia
oliiviöljyä, sitruunamehua, suolaa, balsamiviinietikkaa

Kaikki ainekset pilkotaan pieneksi semizotua lukuun ottamatta. Viimeistellään lorauksella öljyä, sitruunamehua ja balsamiviinietikkaa sekä ripauksella suolaa.

Puhekulttuurin kiemuroita

Turkkilainen puhekulttuuri, siinäpä vasta pähkinä purtavaksi! Koska maa on niin valtava ja kansaa kutakuinkin 80 miljoonaa, on selvää että puhekulttuurit vaihtelevat paitsi alueittain myös etnisyyden, kouluttautumisen, perhesuhteiden sekä monien muiden nyanssien perusteella. Pelkästään omassa turkkilaisessa suvussani on huomattavissa kaksi erilaista puhekulttuuria. Toinen on hieman hiljaisempi ja puheissaan harkitsevaisempi. Heidän kanssaan tavataan kerran tai pari vuoteen. Toinen puolisko puolestaan rakastaa kokoontua sankoin joukoin: mitä enemmän porukkaa ja mitä useammin nähdään, sitä parempi. Puhe soljuu ja nauramisen päälle voi olla joskus pientä sanaharkkaakin, kun asiat sanotaan suoraan.

Jos lueskelee matkaoppaita tai nettiartikkeleita, blogeja ja keskusteluita, löytää vinkkejä siihen, mistä aiheista Turkissa ei välttämättä kannata virittää keskustelua. Ketään ei yllättäne, että uskontoon ja politiikkaan liittyviä aiheita kannattaa välttää. Sen sijaan kannustetaan puhumaan säästä, ruuasta, paikkakunnista, nähtävyyksistä, historiasta, kulttuurista, perheestä. Voin allekirjoittaa ohjeet, mutta näin mustavalkoinen puhekulttuuri ei toki ole. On ihmisiä, jotka puhuvat ongelmitta ja kiihkotta politiikasta ja ihmisiä, joiden kanssa olisi mahdotonta saada pitkää keskustelua ottomaaniajasta tai museoista.

Löysin Quora-sivustolta kysymyksen mitä aiheita tulisi välttää turkkilaisten kanssa keskusteltaessa ja kysymykseen yhden mainion vastauksen. Vapaasti suomennettuna:

"Ei ole mitään tiettyä aihetta, jota turkkilaisten kanssa tulisi välttää, mutta se, miten puhuu ja tavat ovat tärkeitä. Ihmiset ovat hyvin vakavia. Useimmat ovat konservatiivisia, mutta eivät näe omaa konservatiivisuuttaan. Yksityisyys on ihmisille hyvin tärkeää, mutta toisaalta he ovat hyvin uteliaita. Sinulta kysytään paljon kysymyksiä. 

Kohteliaisuus on myös tärkeää. Ihmiset eivät halua kuulla kirosanaa joka lauseessa. 

Mutta turkkilaiset ovat hyvin rentoja, rehellisiä, vieraanvaraisia, avuliaita. Jos ystävystyt turkkilaisen kanssa, et unohda häntä koskaan."

Kuvaus on täydellinen :) Vakavia, mutta rentoja. Konservatiivisia, mutta eivät myönnä sitä. Yksityisiä, mutta ylen uteliaita. Puhua voi melkein kaikesta, muttei ihan millä tavalla tahansa. Kuvaus on täydellinen, sillä puhekulttuuri on totisesti monimutkainen ja ristiriitainen ilmiö. Itse olen tehnyt seuraavia havaintoja vuosien varrella:

Politiikkaa kannattaa välttää, jos kaipaa leppoisaa ja varmuudella kohteliasta keskustelua tuntemattomien kanssa. Jos puhekumppaneitaan tuntee, kannattaa aihetta edelleen välttää eri linjoilla olevien kanssa. Menneiden paikallisvaalien jälkeen kyläpaikoissa riemuittiin samoin ajattelevien kanssa ja pyrittiin pitämään pahimmat mölyt mahassa, kun paikalla oli eri lailla ajattelevia. Puheenaiheena sinänsä politiikka on superyleinen, mielestäni paljon yleisempi kuin Suomessa. Tiedän esimerkiksi mieheni kaikkien sukulaisten puoluekannat. Jos minulta sen sijaan kysyttäisiin, mitä puolueita suomalaiset sukulaiseni kannattavat, joutuisin monen kohdalla arpomaan vastauksen. 

Joskus tuttavapiirissäni puhutaan uskonnosta ja miehen ystävät ovat kyselleet aika avoimestikin, mihin uskontokuntaan kuulun, uskonko Jeesuksen syntymistarinaan, mitä kristityt ajattelevat aiheesta X. Sukulaiset sen sijaan eivät koskaan ole kysyneet mitään eikä heille eri uskontokuntaan kuulumisella tunnu olevan mitään väliä. Vanhemmat ihmiset uskonnollisuuden asteestaan riippumatta ovat mielestäni melko kunnioittavia uskonnollisia aiheita sivuttaessa, eivätkä halua heittää rankkaa kritiikkiä suuntaan tai toiseen. Nuorempi sukupolvi sen sijaan saattaa tuoda mielipiteitään ilmi avoimemmin ja suht rankastikin vitsailemalla. 

Sää on loistava puheenaihe, johon ei kyllästytä koskaan! Jos englantilaiset ja suomalaiset rakastavat säästä puhumista, niin turkkilaiset ovat ehdottomasti sukulaissielujamme tämän asian suhteen. Ihmiset ovat myös varsin innokkaita puhumaan paikoista, joissa ovat käyneet. Vanhemmat ihmiset selittävät mielellään muistojaan vanhoilta ajoilta. Etenkin naisten kanssa ruuasta voi puhua loputtomiin. Kannattaa kysellä esimerkiksi paikallisia reseptejä, millaisia ruokia ennen vanhaan tehtiin ja ruokien hintoja, niistä syntyy kyllä jutun juurta. 

Tietyssä mielessä ihmiset pitävät tosiaan kiinni yksityisyydestään. Kun alan miettiä, en tiedä joittenkin miehen sukulaisten elämästä melkein mitään. Toisaalta etenkin naiset kokoontuvat mielellään vierailuille ja näinpä jutut lähtevät kulkemaan ja parille tutulle tarkoitettu tieto on saavuttanut pian puoli sukua ja naapuruston. Toisaalta juoruihin kannattaa aina suhtautua varauksella, turkkilainen kun laittaa monesti juttuihin tiedostamattaan hieman värityskynää: perusflunssa saadaan kuulostamaan harvinaiselta sairaudelta, kesäinen sadekuuro myrskyltä ja ylimääräisen kakkupalan syöminen siltä, että vieras olisi lappanut teetarjoiluita kaksin käsin.  

Turkkilainen rehellisyys voi joskus tuntua brutaalilta. Ei ihminen välttämättä haluaisi tietää, että hänen uutta kampaustaan pidetään epäonnistuneena tai ostamiaan verhoja rumina, mutta Turkissa ystäväsi tai sukulaisesi voi hyvinkin tuoda asian ilmi yllättäen ja pyytämättä. Turkkilaiset saattavat arvostella toistensa sisustus-, ulkonäkö-, kodinhoito- ja ruuanlaittoratkaisuja välillä suomalaista hätkähdyttävän suoraan.

Rehellisyyteen liittyy kokemukseni mukaan myös toinen nyanssi. Ennen otin turkkilaisten puheet aina hyvin tosissaan: jos joku sanoi, että tiistaina voisimme mennä jäätelölle ja perjantaina vierailla tädillä X, otin suunnitelmat tosissani. Nykyään tiedän, että suunnitelmat ja sitä kautta puheet eivät ole niin kiveen kirjoitettuja. Ehkä jäätelöä tekeekin mieli jo maanantaina, siis mennään maanantaina. Perjantaina selviää, ettei täti olekaan kotona, joten vierailu siirtyykin hamaan tulevaisuuteen. Puheita pitää siis osata suodattaa, sillä turkkilaiset elävät huomattavasti enemmän hetkessä ja joustavat aina tilanteiden mukaan. Toisaalta ihailtava ja tarpeellinen elämänasenne, toisaalta suunnitelmia ja ennakointia rakastavan kauhu.

Miltä kuulostaisivat seuraavat puheenaiheet: paino ja ulkonäkö. Suomalaisella vilkkuvat varoitusmerkit, mutta täällä - noh, joillakin vilkkuvat, monilla eivät. Painokommentit ovat Turkissa todella yleisiä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ihmiselle voidaan kommentoida heti nähdessä oletpa laihtunut / saanut lisää painoa! Joskus tämä tarkoitetaan kohteliaisuudeksi, joskus moitteeksi. Toisaalta ihmiset kommentoivat myös omaa painoaan ja johtavat huomiota siihen. 

Itse saan aikamoisena kukkakeppinä säännöllisin väliajoin tahtomattani arvion siitä, onko nyt lihottu vai laihduttu ja mitä pitäisi syödä. Eikä siinä mitään, että usein nähtäviltä sukulaisilta joskus tuleekin hyväntahtoisesti ohjetta leivänsyönnin lisäämiseen, mutta kun kommentti tulee kaupan myyjältä , sairaalan sihteeriltä tai muulta tuiki tuntemattomilta, niin en arvosta. Tuntuu uskomattomalta, että jonkun mielestä on ok käydä tuntemattoman kanssa seuraava keskustelu: Voi, et ole muuta kuin luuta ja nahkaa. Syötkö ollenkaan? Syö, syö! Jos söisit enemmän, olisit kaunis. 😬 (Ja kyllä, tämä keskustelu on käyty useammin kuin kerran)

Ulkonäköä kommentoidaan muutenkin ja monesti negatiivisesti: kenellä on (ei paikalla olevalla, suoraan päin naamaa ei sentään sanota) kulmikas pää, iso nenä, pienet silmät tai rupsahtaminen meneillään. Myönnän, että nämä painoon ja ulkonäköön liittyvät kommentit ovat ärsyttäviä. Lisäksi turkkilaista televisiota ja viihdealaa seuratessa näkee niin paljon botoxia ja kauneusleikkauksia (uutistenlukijat, näyttelijät, juontajat ja ihan tavan tallaajatkin), ettei voi olla miettimättä ulkonäkökeskeisen kulttuurin ja ulkonäön rankan kritisoinnin negatiivisia vaikutuksia ja sitä, millaisissa ulkonäköpaineissa ihmiset vellovat.

Niin käsittämättömiltä kuin räikeimmät paino- ja ulkonäkökommentit tuntuvatkin, ei niiden "töksäyttäjiä" kannata suoralta kädeltä tuomita, sillä he eivät oikeasti välttämättä tarkoita sanoa mitään loukkaavaa. Eri kulttuureissa eri aiheisiin suhtaudutaan niin eri tavalla, sen opin vastikään tuttavan esimerkin kautta. Opin, että Turkissa raskaana olevat pohtivat oikein mielellään sukulaisten ja tuttavien kanssa nimivaihtoehtoja ja monet lyövät vauvan nimen lukkoon hyvissä ajoin. Siitä lähtien vielä syntymätön tulokas voi vilistä nimellään niin keskusteluissa kuin sosiaalisen median julkaisuissa. Erään tuttavani ystävä sen sijaan oli epäturkkilaisesti päättänyt salata vauvansa nimen syntymään asti, eikä ollut suostunut aiheesta sen enempää puhumaan. Tälläista käytöstä pidettiin laajalti ei pelkästään outona, vaan suorastaan ylimielisenä ja törkeänä. Enpä olisi arvannut!

Voin sanoa, että Turkin puhekulttuurin keskellä kokee koko tunteiden kirjon. Monesti puhetta täynnä olevat vierailut ovat mukavia, puheenaiheet mielenkiintoisia ja hauskoja, tunnelma rento. Joskus kuitenkin kieltä hiljalleen oppiva (mutta melkein kaiken puheen ymmärtävä, joten se ei vain mene ohi korvien) introvertti suomalainen tuntee olevansa niin vankasti epämukavuusalueellaan, ettei tosikaan. Tällaisina ei-niin-rentouttavina vierailuhetkinä muistan erään turkkilaisen tuttavani sanat.

Vuosia sitten mieheni asuessa vielä luoteis-Turkissa kokoontui eräänä iltana hänen luokseen kuuden hengen ystäväporukka. Illan istuminen aloitettiin jo seitsemän maissa iltaruualla ja siitä se jatkui, jatkui ja jatkui. Puhetta, naurua, lisää puhetta. Uskoakseni pokkani piti ihan hyvin, vaikka sisäisesti aivoni menivät horrostilaan jo puolessa välissä vierailua. Tuohon aikaan en ymmärtänyt turkkia likipitäin lainkaan ja koska paikallaolleista vain kaksi osasi englantia, huomasin välillä jopa kokonaisen tunnin hujahtaneen ilman, että ymmärsin sanaakaan. Puoliltaöin vieraat lopulta alkoivat tehdä lähtöä, jolloin yksi heistä halasi minua ja kiitti ymmärryksestä. Olin vähän hämmentynyt ja kysyin, mistä ymmärryksestä. Hän totesi: Jos olisin sinä, olisin haistattanut pitkät ja lähtenyt jo kolme tuntia sitten. Nykyään tämä lause on itselleni jonkinlainen voimalause, joka huvittaa silloin, kun ylenmääräinen puheen solina nuuduttaa tai puheenaihe hätkähdyttää. Tämä ystävä oli ymmärtänyt, että illassa piisasi puhetta, puhetta ymmärtämättömälle ehkä liikaakin ja tylsyyteen asti, mutta he arvostivat seuraani joka tapauksessa. Puheripulin ja joskus outojenkin puheenaiheiden takana oli tässäkin tapauksessa rento, yltiörehellinen ja lämminsydäminen turkkilainen.

Yhtä juhlaa

Suuri osa turkkilaisista rakastaa juhlia ja vierailuita. Juhlapäiviin kuuluu niin kansallisia kuin uskonnollisia juhlia, lastenpäivää, opettajien päivää sekä perhejuhlia. Arkena kylään kutsutaan tuttuja, naapureita ja sukulaisia. Moni myös kutsuu itse itsensä eli yllätysvierasvaara on olemassa.

Toukokuuhumme sattui tänä vuonna juhlasuma. Kuukausi alkoi tietenkin vappuhulinoilla. Suomalainen vietti vappua tehden uunidonitsipalloja munkkien korvikkeeksi, turkkilainen kulutti kolme tuntia poliitiikasta ja palopuheista nauttien vappukulkueessa. Ei ollut vaikea huomata, kummalle päivä oli merkittävämpi.

Äitienpäivä oli Turkissa samaan aikaan kuin Suomessakin. Mieheni perheessä mietitään joka ikinen vuosi, pitäisikö äitienpäivälahjaksi ostaa astianpesukone. Koska itse päivänsankari kuitenkin pitää kapistusta melko tarpeettomana, ideaa ei toteutettu tänäkään vuonna. Sen sijaan suunnattiin monen muun tavoin ravintolaan syömään.

19. toukokuuta oli vuorossa Atatürk’ü Anma, Gençlik ve Spor Bayramı eli vapaasti suomennettuna Atatürkin, nuorison ja urheilun juhla. Mies kipaisi heti aamusta koulullaan järjestettyyn sunnuntaiaamunavaukseen ja tuttavien lasten kouluissakin oli laulettu, luettu runoja ja muisteltu historian tapahtumia.

Pari viikkoa sitten juhlimme hääpäiväämme. Etukäteen mietimme, mihin ravintolaan voisimme mennä vai mentäisiinkö ravintolaan ollenkaan. Muita ideoita ei oikein kummallakaan ollut.  Viime vuonna ihmiset eivät voineet käsittää, että juhlimme päivää yksinkertaisesti läheisessä kalaravintolassa. Heidän mielestään olisi ollut syytä mennä naapurikaupunkiin ja johonkin huippuravintolaan. Emme kuitenkaan tänäkään vuonna ottaneet vinkistä vaaria vaan - pihi-iitoja kun olemme - päätimme voivamme kokata ravintolaa paremmin ja halvemmalla itse.

Miehellä puski koko päivän flunssaa päälle, mutta kokkasimme sinnikkäästi koko illan ja söimme itsemme ähkyyn kanankoipien, katkarapujen, tsatsikin, salaatin, sitruuna-timjamikakun, hedelmien, suklaan ja sipsien voimin. Menu ei loppupeleissä tullut halvemmaksi, mutta hyvää oli. Vasta tiskivuorta selvitellessä ravintolakin alkoi tuntua varteenotettavalta vaihdoehdolta seuraavalle vuodelle.

Viikko sitten saimme kutsun tuttavapariskunnan lapsen 6-vuotissyntymäpäiville. Ennen juhlia oli lahjakriisin paikka. Mieheni on erittäin kiintynyt kahteen lahjaideaan: värikyniin ja kirjoihin. Itse taas olisin lähtenyt varman päälle hiusklipsi, Hello Kitty, prinsessa-linjalle. Lopulta kompromisseiltiin lahjaksi kirja ja lisäksi, vaikka Turkissa ei onnittelukorteilla ole mainittavaa asemaa, askartelin lahjan kylkeen kissakortin ja liitin mukaan vielä pienen kuvan kissastamme, johon synttärisankari on hulluna.

Synttäreitä juhlittiin perheen kerrostaloalueen puutarhassa parinkymmenen naapurin lapsen ja vanhempien ystävien voimin. Yllätyksekseni kaikki muut vieraat olivat tuoneet lahjaksi vaatteita, mutta onneksi kirja ja kortti tuntuivat kelpaavan sankarille yhtä hyvin. Tarjoiluita oli runsaasti: kizartmaa (öljyssä paistettuja perunoita, paprikoita ja sipulia), valkosipuli-bulgurpyöryköitä tomaattikastikkeessa, makaronisalaattia, minisämpylöitä, suolaisia keksejä, suklaamuffineja ja kaksikerroksinen kakku kera teen, kahvin ja mehujen. Pieni kriisi saatiin koristeilmapalloista sekä muffinien yksisarviskuvioisista pahvikuorista, joita lapsivieraat ottivat lähtiessään mukaansa (sankarin mukaan ne olisivat kuuluneet hänelle). Sen sijaan sankari ei ollut moksiskaan siitä, että kakun kynttilät sytytettiin uudelleen ja uudelleen, kun kukin lapsivieras halusi vuorollaan olla puhallusvuorossa.

Kolmituntinen synttärihumu sujui kaiken kaikkiaan mukavasti ja jälkikäteen seuraavalla viikolla kertasin vielä sankarin kanssa tapahtumia. Vakuutin kyselyihin, että olin syönyt kaikkea ja kaikki oli hyvää. Vannoin, ettei meidän taloomme ollut tullut juhlista ainuttakaan ilmapalloa saati yksisarvista ja näyttelin aavistuksen järkyttynyttä, kun hän kertoi kuuden vieraan "kähveltäneen" koristeita. En kuulemma saa unohtaa kutsua häntä omille syntymäpäiväjuhlilleni ja kakkuideankin hän oli jo avukseni keksinyt.

Suomalaisittain toukokuuta sulostutti tietenkin myös jääkiekon maailmanmestaruus. Olen periaatteessa oikeinkin innokas jääkiekkofani, mutta täältä käsin otteluita on tietenkin hankala seurata. Kun finaalipaikka kuitenkin napsahti, vietin illan suhaten puhelimella eri medioiden nettisivuja ja luullakseni juhlin voittoa aika lailla sekunnilleen oikeaan aikaan. Totesin miehelleni, että nyt koen sellaista onnea, jota et sinä et turkkilaisena koskaan tule kokemaan - hah!

Viimeksi kuluneen kuukauden aikana myös iltaruokailuilla on ollut hieman tavallisuudesta poikkeava merkitys. Meneillään on ollut ramadan, jolloin osa muslimeista syö ja juo vain auringonlaskun ja aamuhämärän välillä. Mersinissä iltaruokailun on siis voinut aloittaa kahdeksan maissa ja yöllä puoli kolmen aikoihin kaduilla pauhaavat rummut herättävät paastoajat tankkaamaan hieman ruokaa ja juomaa ennen uuden päivän valaistumista. Koska iltaruokailut ovat siis harvinaista herkkua monessakin mielessä, monissa kodeissa panostetaan ruokaan erityisen paljon tarjoamalla myös alkukeitto ja jälkiruokaa. Meidän taloudessamme ruokarytmi on normaali, mutta esimerkiksi anoppi paastoaa ja näinpä illallisvierailuilla on nautittu hieman runsaammista pöydistä. Samoin järjestimme kertaalleen vastavuoroisesti iftarin (eli ilta-aterian) alkukeittoineen, salaatteineen, pikkelsseineen, pää- ja jälkiruokineen.

Kun kesäkuu alkaa, ramadan loppuu ja se tarkoittaa muutaman päivän juhlintaa. Ramazan bayrami / seker bayrami on siis taas käsillä. Olen siivonnut asunnon viikkojen mittaan juhlakuntoon ja päättänyt ensimmäisen juhlapäivän asukokonaisuuden jo kaapista löytyvistä vaatteista. Miehellekin löytyi etsintöjen jälkeen uusi paita ennätysaikaisin, jopa viisi päivää ennen juhlallisuuksien alkua! Kulhollinen karkkeja on ostettu vieraiden varalta ja uutuuskarkkimaku kaneli maistettu ja huonoksi todettu. Ensi viikolla edessä on paaaljon vierailuita ja vähintään yhtä paljon karkkia ja kahvikupposia.

Kokkausta ja kissan kaitsemista

Kevään aikana mielen päällä on ollut asia, jota olemme lykänneet miehen kanssa viikko kerrallaan eteenpäin. Lopulta kaksi viikkoa sitten tajusimme, että kesä ja helteet iskevät toden teolla päälle ja on tartuttava tuumasta toimeen.

Kuvittelisin, että Suomessa en olisi sydänjuuriani myöten hermona kissan rutiinileikkauksista, tässä tapauksessa tyttökissan sterilisaatiosta, mutta täällä koko ajatus kauhistutti. Liian hyvin muistissa oli turkkilaisen tuttavan kissan kuoleminen ko. operaation seurauksena. Oma jahkailukin harmitti, sillä lämmenneen sään ja haavan infektioriskin yhdistelmä pyöri mielessä. Samoin käyttämämme eläinlääkärin kivikautiset näkemykset eivät luoneet luottamusta, enkä kissaa hänen leikattavakseen halunnut antaa. Miten ihmeessä osaisimme valita hyvän lääkärin?

Suomessa ei tarvitsisi miettiä, löytyisikö Espoon kokoisesta kaupungista lemmikkieksperttejä vai pitäisikö sellaisen perässä lähteä isolle kirkolle. Täällä mietimme tosissaan hieman Espoota isomman kotikuntamme tarjontaa, sillä moni eläinlääkäri on enemmän keskittynyt maatalouspuoleen ja lemmikit tulevat siinä sivussa. Koska kissamme kuitenkin vihaa autoilua kaiken muun kodin ulkopuolisen lisäksi, päädyimme lopulta etsimään leikkauspaikkaa mahdollisimman läheltä ja päädyimme luottamaan tuttavan tuttavan suosittelemaan paikkaan. Suositus osoittautui hyväksi: mikä tärkeintä, eläinlääkärin leikkaustaidot olivat kohdillaan, ja ekstrana miehen viime hetken paniikkikysymyksistä (oletteko varmasti ennen tehneet leikkauksia) ei otettu nokkiinsa ja tunteelliselle vuodatukselle (tämä ei ole vain kissa, se on meidän tyttäremme) ei naurettu (vain hymyiltiin).

Veimme kissan perjantaiaamuna eläinlääkärille, joka lupasi soittaa, kun kissa olisi hakukunnossa. En oikein tiennyt mitä odottaa (mitä nyt kaikki Googlen menestys- ja kauhuleikkauskertomukset oli tullut luettua). Kun sitten menimme neljää tuntia myöhemmin hakemaan potilasta, saimme mukaamme vielä silmät auki narkoosissa nukkuvan pikkuzombin. Tunnin päästä kissa kampesi jaloilleen, muttei pystynyt mainittavasti liikkumaan. Seuraavat tunnit sain seurata kauluripäässä toikkaroivaa kattia kuin hai laivaa, ettei se satuttaisi itseään.

Suomalaisten sivustojen mukaan, kissa on leikkauksen jälkeisenä päivänä jo useimmiten oma itsensä. Ei ollut, vaan meillä vajottiin turkkilaisella tunteellisuudella alakuloon. Törmäily seiniin ja joka paikkaan tötteröstä kiinni jääminen lannisti kissan, vähitellen katosi into syödäkin, kun se oli niin hankalaa. Apaattisuus, oksentelut, kaikki melankolian muodot ja ylimääräinen eläinlääkärireissu käytiin seuraavana neljänä päivänä läpi ja me omistajat olimme sydän syrjällään.

Viidentänä päivänä tapahtui lopulta piristymistä, mikä ilahdutti aluksi. Huomasimme kuitenkin pian, että tällä virkistymisellä oli myös kääntöpuolensa, sillä kissa oppi nuolemaan leikkaushaavaa muovikaulurista huolimatta. Tein kissalle sukkahousupukuja, jotka se kuitenkin näppärästi heitti päältään. Kauluhuivi auttoi hieman asiaa, mutta suurin hyöty oli siitä, että me omistajat ryntäilimme käsinemme kissan ja haavan väliin aina, kun huomasimme katin olevan sen kimpussa.

Kymmenen päivän aikana, jolloin neuroottisesti yritimme suojata kissan leikkaushaavaa siltä itseltään, kotitöiden tekokin muuttui taidelajiksi. Useammat astiat tuli pestyä ja ruuat laitettua niin, että toin kissan mukanani keittiöön ja kun huomasin sen nuolemispuuhissa, venytin akrobaattisesti jalkaa tai kättä haavan suojaksi.

Näissä merkeissä testasin myös uutta perunaruokaa. Resepti on lahjaksi saamastani, Ghillie Basan kirjoittamasta Turkkilainen keittiö - Perinteiset maut ja valmistustavat - 75 klassikkoreseptiä -kirjasta. Tein kirjan ohjeella Länsi-Anatolialaista peruna-tomaattipaistosta, joka kelpasi hyvin iltaruuaksi salaatin ja jogurtin kera niin itselleni kuin miehelle. Näin pääruokana paistosta riitti juuri meille kahdelle, esimerkiksi lihan lisukkeena annoksesta riittäisi varmasti kolmelle tai neljälle. Tein pieniä muutoksia ohjeeseen kiitos muutaman ainesosan puuttumisen, lisään omat muutokseni sulkuihin. Omassa paistoksessamme oli potkua chilimme, valkosipulimme ja etikkamme kiukkuisuuden ansiosta - näiden ainesten määrää kannattaa siis vähentää, jos ei halua ruokaan tulisuutta.

Peruna-tomaattipaistos (2–4 syöjälle)

½ kg (uusia) perunoita
1 rkl voita
3 rkl oliiviöljyä + tilkka pinnalle
2 punasipulia halkaistuna ensin pitkittäin, sitten poikittain ja viipaloituna pitkittäin
3–4 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1–2 tl murskattuja juustokuminan siemeniä (itse käytin jauhettua juustokuminaa eli jeeraa 1 tl)
1–2 tl turkkilaista punaista chiliä tai 1 tuore punainen chili hienonnettuna ja ilman siemeniä (itse käytin 1 tl kuivattua chiliä).
2 tl kuivattua oreganoa
2 tl sokeria
1 rkl valkoviinietikkaa (käytin punaviinietikkaa)
1 tölkki (400 g) tomaattimurskaa ilman mehua (käytin murskan sijaan 400 g tuoreita tomaatteja, joista poistin vetisyyden välttämiseksi siemenet)
12–16 mustaa oliivia (laitoin, mutta toimisi ruoka ilmankin)
125 g fetajuustoa murustettuna
suolaa ja mustapippuria

1. Keitä perunat kypsiksi, mutta älä liian pehmeiksi. Huuhdo kypsät perunat kylmällä vedellä, kuori ja leikkaa paksuiksi viipaleiksi tai lohkoiksi.

2. Kuumenna voi ja öljy pannulla ja kuullota sipulit. Lisää juustokumina, chili ja puolet oreganosta, sokeri, viinietikka ja tomaatit. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

3. Lado perunat ja oliivit uunivuokaan (resepti suosittelee savista, mutta itselläni on vain lasisia) ja lusikoi päälle tomaattiseos. Ripottele päälle fetaa, 1 tl oreganoa ja hieman öljyä.

4. Paista 200 C uunissa 25–30 minuuttia.

Turkkilaisia juomia

Viime viikkoina olen tuskastellut jääkaapin kanssa. Se tuntuu aina olevan joko täydessä sekasorrossa tai melkein tyhjä - ei välimuotoja. Myös jääkaapin oven juomille varattu osio on tuntunut pullistevan yli äyräidensä, kun maidon lisäksi sitä ovat kansoittaneet kefir-pullot, 1,5 litran pullo salgamia ja purkillinen suomalaista kahvia. Tästä sekasorrosta sain toisaalta myös inspiraation tämänkertaiseen kirjoitukseen.

Verrattuna Suomeen osa juotavista on pysynyt samana, mutta uusiakin tuttavuuksia on tullut. Lisäksi juomatapani ovat hieman muuttuneet. Turkissa pöytään ei välttämättä kateta juomalaseja, mistä olen joskus ihmeissäni. Toisaalta tietyt ruuat ja juomat mielletään tiiviisti yhteen, joten esimerkiksi turkkilaisen pizzan (lahmacun) kanssa juodaan monesti ayrania, suolaisten pasteijoiden kanssa teetä ja Mersinissä tantuni (leipä tai wrap, joka on täytetty maustetulla lihalla) ja salgam kuuluvat monen mielessä samalle aterialle. Ruokajuomista yleisimpiä ovat vesi ja ayran, mutta myös Colaa juodaan yllättävän paljon paitsi arjessa myös juhlissa häitä myöten.

Alkoholijuomia en osaa esitellä kovin kattavasti, kun en itse niitä käytä. Raki on kuitenkin kuuluisa vahva anisviina, Efes ympäri maailmaa myytävä olutmerkki ja Turkissa tuotetaan viinejä. Alkoholikulttuuri on erilainen kuin Suomessa, mutta ei niin erilainen kuin jotkut ehkä kuvittelevat. Turkissakin illallispöydässä voidaan juoda lasi viiniä, ottaa illanistujaisissa raki-shotti tai pari pulloa olutta. Absolutismi aiheuttaa täälläkin aika ajoin ihmettelyä ja toisaalta joillakin käyttö on lähtenyt käsistä. Ehkä suurin ero Suomen alkoholikulttuuriin on se, että kännissä oloa julkisilla paikoilla voidaan paheksua huomattavasti ja mieheni kaltaisessa perinteisessä perheessä alkoholin juominen omien vanhempien tai sukulaisten edessä ei ole OK. Ne, jotka sitä käyttävät, käyttävät siis yleensä vain ystävien seurassa.

Seuraavassa listaa turkkilaisista juomista suosituimmista harvinaisempiin herkkuihin meidän taloutemme kulutuksen näkökulmasta:


1. Vesi ja kivennäisvedet

Jotkut turkkilaiset käyttävät hanavettä ja toiset paikallisen veden laadun tai omien mieltymysten innoittamina/pakottamina pullovettä. Me käytämme kotona hanavettä, koska se on täysin juomakelpoista ja maistuukin ihan hyvältä. Oikeastaan ainoa valittamisen aihe on veden korkea kalkkipitoisuus - tämä ei toki juodessa haittaa, mutta keittiötä ja kylpyhuonetta siivotessa se tuppaa rassaamaan.

Laadukas hanavesi on onni, sillä vettä kuluu etenkin Mersinin kesäkuumalla tolkuttomasti. Itselläni on huono taipumus elellä kuin aavikkoeläin, joka on jopa Suomessa onnistunut hankkimaan lievän nestehukan unohtaessaan juoda hellepäivänä. Sen verran epämiellyttävä kokemus, että yritän parhaani mukaan nykyisin juoda ylimääräisiä vesilaseja pitkin päivää.

Vesi on itselleni tylsä juoma, mutta sen sijaan rakastan turkkilaisia kivennäisvesiä ja limppareita (maden suyu, soda, mineral suyu, gazoz)! Maustamaton kivennäisvesi on aika tujua, mutta sitruuna, granaattiomena, mansikka, meloni, kirsikka ja monet muut maustetut kivennäisvedet tarjoavat mukavaa ja miedompaa vaihtelua. Kivennäisvesiä ja limppareitakin myydään paljon pienissä, parin-kolmen desin lasipulloissa, joten on aina mukava kokeilla uusia makuja.


2. Tee

Teestä olenkin aikoinaan kirjoittanut blogiin ihan oman juttunsa. Tee on turkkilaisten lempijuoma vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Musta irtotee tarjottuna noin desin vetoisesta tulppaanilasista on turkkilaisen teekulttuurin symboli.

Minulla ja miehelläni on suvussa maine oikeinkin huonoina teenjuojina, sillä yleensä kyläpaikassa yksi lasi riittää meille, siinä kun muut täyttävät toista, kolmatta tai jopa neljättä lasiaan. Omissa silmissäni tee on kuitenkin yksi arkipäiväisimmistä juomistamme, koska joka aamu alkaa teellä ja monesti illallakin keitämme yhdet kupit.


3. Kefir

Piimän ystävä pysyy tyytyväisenä Turkissa, sillä kefir ajaa mainiosti asiansa. Suomessa myytävää kefiriä (tai suomennettuna kaiketi kefiiriä) en koskaan maistanut, joten en osaa kommentoida makua verrattuna turkkilaiseen. Joka tapauksessa kyseessä on maitopohjainen juoma kera hyödyllisten probioottien. Vertausta piimään tukee hyvin myös se, että aivan kuten piimä, myös kefir jakaa turkkilaisten mielipiteitä ja jotkut eivät voi sietää sen makua.

Itselläni oli Suomessa hyvin vaihteleva suhde piimään. Olin pitkään piimän kausittaisjuoja, kyllästyin makuun helposti ja sitten piti pitää taukoa. Parina viimeisenä Suomi-vuotena pyrin kuitenkin korvaamaan ruokajuomana maidon piimällä ja Turkissa olen jatkanut samaa trendiä kefirin kera. Tapaa tukee hyvin se, että en voi sietää turkkilaisen maidon makua.

Kuten Valion Suomi-kefiireitä, myös Turkista kefiriä löytyy eri mauissa. Olen maistanut täällä mansikka-kefiriä ja omena-kaneli-kefiriä, mutta en ole ihan varma, voinko suositella. Lapsille maustetutkin versiot näyttävät maistuvan.


4. Ayran

 

Ayran suomennetaan jogurttipiimäksi ja sen ainekset ovat yksinkertaisesti jogurtti, vesi ja suola, jotka voi pistää kotona sekaisin vatkaimella, sauvasekoittimella tai ayran-kannulla. Toki ayrania myydään myös marketeissa niin jogurtti-, juotava jogurtti- kuin maitopurkki koossa ja joissakin ravintoloissa voi tilata runsaalla vaahdolla kuorrutetun ayran-tuopillisen ruokajuomaksi.

Ayran on varmasti oma suosikkijuomani Turkissa, vaikkei sitä aina kaapista löydykään. Kebabin, tantunin tai lahmacunin kylkeen tilaan ravintoloissakin aina ayranin.


5. Turkkilainen kahvi

Turkissa juodaan monenlaisia kahveja. Moni kuluttaa Nescafe-jauheita, jotka tarvitsee vain sekoittaa kuumaan veteen. Kahviloista (Starbucks, Kahve Dünya, Kahve Duragi jne.) löytyy erityiskahveja ja suomalaiseen suuhun tutulta maistuvia suodatinkahveja. Klassisin kahvi on kuitenkin Türk kahvesi eli kirjaimellisesti turkkilainen kahvi, joka tarjoillaan noin desin vetoisista kupeista. Maku ei ole pienestä tarjoilukoosta huolimatta espressomaisen vahva ja halutessaan voi tilata hyvin sokerisenkin version.

Turkkilaisen kahvin kotikeittoon on joitakin kikkoja, jotka toki voi ohittaa hankkimalla sähköisen kahvinkeittimen. Jos kuitenkin keittää kahvia hellalla, kuten meillä, ei voi mennä samalla logiikalla kuin Suomi-kahvissa. Keittotapoja on varmasti erilaisia, mutta itse olen kälyltä oppinut seuraavanlaisen keittotavan:

- Ensin keittoastiaan (cezve) mitataan ainekset: 1 kukkurallinen teelusikka kahvijauhetta per juoja ja turkkilainen kahvikupillinen kylmää vettä per juoja. Jos juojat haluavat sokeria, lisätään sitä noin 1 tl per juoja.
- Keittoastia nostetaan liedelle (kaasuliesi sähköä parempi) aineksia sekoittamatta. Lämpö pidetään pienenä.
- Hetken päästä kahvin pintaa voi varovasti tökkiä lusikalla. Toista muutaman kerran keittoprosessin aikana.
- Kun kahvin päälle on kertynyt tiiviimpi kerros vaahtoa, sitä kerätään varovaisesti kuppeihin. Hyvä olisi saada useampi lusikallinen per kuppi.
- Kun vaahto osoittaa kohoamisen merkkejä, voi liekkiä hetkeksi isontaa ja antaa kahvin kuohahtaa. Keittoastia otetaan heti kuohahduksen jälkeen pois liedeltä, sillä keittäminen kitkeröittää maun, ja kahvi kaadetaan kuppeihin pohjalla olevaa sakkaa myöten.
- Kahvin on hyvä levähtää hetki ennen juomista, jotta kahvijauhe ehtii laskeutua kupin pohjalle. Kahvikupin ohessa tarjotaan usein myös lasillinen vettä.

Vaahtoa kahvin pinnalla.

Itselleni ja miehelle keitän kahvia lähinnä viikonloppuaamuisin ja useimmiten veden sijaan maitoon. Vieraille kahvin tarjoaminen on hieman hermoja rassaava tilanne, sillä joskus turkkilaisen kahvin onnistuminen tuntuu olevan tähtien asennosta kiinni. Tärkeintä olisi, että kahvin pinnalla on runsaasti vaahtoa, sillä sitä pidetään onnistuneen kahvin merkkinä.


6. Salgam

Salgam on ilmeisesti hieman alueellinen juoma, vaikka sitä marketeista Adanan ja Mersinin ulkopuoleltakin löytää. Juoman pääraaka-aineena ovat mustat porkkanat ja käyminen tuo siihen oman makunsa. Vertaisin sekä väriä että makua lähinnä etikkapunajuuren liemeen. Ihan hyvää juoma joka tapauksessa on, vaikkei ehkä (?) siltä kuulostakaan.

Osa ihmisistä valmistaa salgaminsa itse, osa suuntaa markettiin. Suosiossa ovat ainakin Mersinissä myös katujen kulmissa olevat pienet salgam-kojut, joista voi ostaa pullollisen kotiin tai juoda tuopillisen kera porkkanan paikan päällä.

 
7. Salep

Salep on perinteisesti talvijuoma, jota tulee siemailtua kahvilassa kerran, pari vuodessa. Kyseessä on maitopohjainen, kiisselin koostumukseen vivahtava juoma, jonka erikoisuutena on orkidean juurista valmistettu jauhe. Makumaailmaltaan salep on jonkinlainen maitokiisselin ja kanelin yhdistelmä, johon orkideajauhe tuo pienen omintakeisen twistin.

En ole varma, onko seuraava neuvo pyhäinhäväistys, mutta jaetaan kuitenkin: Jos Turkin kävijä haluaa salepia maistaa, mutta sitä ei ole tarjolla (moni paikka pitää valikoimissaan vain talvisin), marketeista löytyvät valmisjauhepussit ajavat asiansa. Kotona tarvitsee vain keittää maito, lisätä jauhe ja koristella komeus kanelilla - mielestäni harvinaisen onnistunut korvike, jonka maku ei ole ollenkaan pöllömpi!