Matkailua koronan aikaan

 

Tykkään suunnitella lomamatkoja hyvissä ajoin etukäteen, mies on taas astetta enemmän hetkessä eläjä. Kesän 2020 suunnitelmat olivat kuitenkin harvinaisen selkeästi hahmoteltuina jo alkuvuodesta: minä suuntaisin 3–4 viikoksi Suomeen keskikesällä ja loppukesästä voisimme tehdä miehen kanssa noin 10 päivän reissun Fethiyeen ja Izmiriin. Kuten arvata saattaa, suunnitelmat ovat menneet 100 prosenttisesti päin prinkkalaa.

 

Turkin koronakevät sujui vähintään keskinkertaisesti, ja koronarajoitusten purkutalkoot aloitettiin alkukesästä aika samaa tahtia Suomen kanssa. Viikonloppuisista ulkonaliikkumiskielloista luovuttiin, riskiryhmätkin saivat taas elää vapaammin, ravintolat ja kampaamot aukesivat. Koulut eivät tosin enää Turkissa auenneet vaan etäily jatkui kevätlukukauden loppuun. Myös maskipakko on ollut ja pysynyt. Nyt elokuussa jännitetään, aiheuttavatko viikontakaiset juhlapyhien juhlinnat tartuntapiikkiä ja saadaanko kouluja tämän kuun lopussa auki vai ei.

 

Katukuvassa näkyy välillä koronan hiljentämää menoa, välillä täyttä sosiaalisen etäisyyden pitämisen ja kotona pysymisen unohtamista. Samoin jokainen reissaa koronakesässä tavallaan. Osa on matkannut ympäri maata sukuloimassa, rannoilla ja hotelleissa. Osa taas ei aio lähteä kotoa minnekään. Kun omat matkasuunnitelmamme kariutuivat, mietimme muutama viikko sitten päämme puhki vaihtoehtoja. Koronaa ajatellen päätimme matkustaa arkena ja viettää pois kotoa vain yhden yön. Kohde valittiin maakunnan sisältä ja majoittuminen hoitui omassa teltassa leirintäalueella. 

 

Matkasimme siis Mersinin maakunnan sisällä. Lähdimme torstai-aamuna kotoa Tarsuksesta, Mersinin itäkolkasta ja suuntasimme Anamuriin, Mersinin läntisimpään kaupunkiin. Automatka taittui 4,5 tunnissa välillä monikaistaista moottoritietä, pitkien tunneleiden ja merimaisemien siivittämänä, välillä pikkuteillä kiemurrellen ja rekkojen perässä jumittaen.

 

Perille saavuimme puoliltapäivin. Netin perusteella valitsemamme bungalow-leirintäalue oli korona-ajan leimaama, mutta ok niin. Ensitöikseen paikan omistaja toivotti meidät tervetulleeksi, mittasi kuumemittarilla lämmöt ja selvitteli, onko takana ulkomaanmatkoja. Alueen ravintola ei ollut auki, vessoja ja suihkuja siivottiin tehostetusti ja lisäksemme paikalla oli vain kolme bungalow-vuokraajaa, yksi asuntoauto ja viisi henkilöauton ja oman teltan kanssa saapunutta seuruetta. Tilaa siis riitti niin teltan pystyttämiseen kuin alueen rannalla istumiseen ja uimiseen. Viereinen vastaava leirintäalue ei ollut edes avannut oviaan täksi kesäksi.

Leirintäalueen välittömässä läheisyydessä sijaitsi keskiaikainen Mamure Kalesi -linnoitus, jota ovat aikoinaan rakennelleet niin muinaiset roomalaiset, bysanttilaiset kuin ristiretkeläisetkin. Tätä nykyä suurimmaksi osaksi entisöidyssä linnoituksessa voi samoilla torneissa, käytävillä ja sisäpihalla sekä ihmetellä vallihaudan kymmeniä kilpikonnia. Entisöiminen on sisänsä erinomainen juttu, mutta jäljestä päätelleen entisöijät olivat ottaneet aika lailla nykyteknisiä vapauksia. Näin ollen linnoituksen sliipattu ulkokuori sai ajoittain linnoituksen valtavan pitkän iän ja historian unohtumaan.

 

Kävimme katsomassa linnoituksen auringon paahteen alla, mutta muuten keskityimme viettämään laiskaa iltaa mies uiden, minä rannalla lukien ja syöden. Illalla parkkasimme vielä ennen nukkumaanmenoa rannalle kera pähkinöiden ja sipsien katselemaan auringonlaskua ja tähtiä. Leirialue hiljeni jo hyvissä ajoin nukkumaan.

Perjantaiaamuna pistimme teltan kasaan ja suuntasimme kohti Anamurin keskustaa. Kaupunki on kuuluisa banaaneistaan ja mansikoistaan. Itse asiassa kyseessä on ainut kolkka Turkissa, jossa banaaninviljely kannattaa isossa mittakaavassa, joten banaaneita lähti tuliaisiksi useampia terttuja.

Banaani- ja mansikkaostosten jälkeen seuraava pysähdyspaikkamme oli Gilindire Mağarası eli Gilinderen tippukiviluola. Se sijaitsee Aydincikin kunnassa, muutaman kilometrin päässä päätieltä. 555 metriä pitkä luola sisältää lukuisia tippukivisaleja sekä pohjalla olevan kirkasvetisen lammen, ja tarkemmissa tutkimuksissa sen sisältä on löytynyt kivi-, kupari- ja pronssikautisia esineitä. Mennessään nykyvierailija laskeutuu pitkän pätkän portaita alas, mutta varsinainen haaste on takaisin ylös kapuaminen. Jo lipunmyyjä kehotti ottamaan vesipullon mukaan, sillä luolan ilma on saunamaisen hiostuttava. 

Luolanähtävyyden parkkipaikalta avautuivat hienot näköalat merelle. Pohdiskelimme kotiin ajaessa, etteivät Mersinin maisemat kyllä häviä Antalyalle ja Muglalle, mutta ehkä turismiin ei ole vain panostettu yhtä paljon, lentokenttäyhteydet ovat huonommat ja tämä kesäsää astetta liian tuskainen jopa hellettä ja aurinkoa etsiville turisteille. Koronan keskellä ei tosin voi valittaa: Anamur oli hiljainen, rento ja turvallinen kohde, juuri toiveiden mukaisesti.

Revani – kakku turkkilaisittain

Viime viikonloppuna Turkissa pidettiin korkeakoulujen pääsykokeet. Pääsykoesysteemi on hyvin erilainen kuin Suomessa, sillä kaikki kokelaat osallistuvat samaan kokeeseen, samaan aikaan. Parhaille avautuvat ovet Turkin haluttuihin huippuyliopistoihin, joidenkin pisteet riittävät pienempien kaupunkien opinahjoihin ja tuloksiinsa pettyneet yrittävät monesti seuraavana vuonna uudestaan. Koe järjestettiin koronasta huolimatta (ja kritiikin saattelemana) normaaliin tapaan lähikokeena.

Ensimmäinen koeosio pidettiin lauantaina ja siihen osallistuivat kaikki ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin haluavat. Kokeessa on kolme tuntia aikaa vastata kysymyksiin turkin kielestä, matematiikasta, fysiikasta, kemiasta, maantiedosta, biologiasta ja historiasta. Kokeessa ei kirjoiteta esseitä tai vastaavaa, vaan valitaan oikea vastaus vaihtoehdoista A, B, C, D, E. Sunnuntain aamupäiväinen koe taas oli suunnattu niille, jotka tähtäävät yliopistojen nelivuotisiin koulutusohjelmiin. Kokeen rakenne ja aiheet olivat samat kuin lauantaina, mutta kysymykset astetta haastavampia. Lisäksi sunnuntai-iltana järjestettiin vieraiden kielten koe, joka on pakollinen esimerkiksi vieraita kieliä opiskelemaan aikoville.

Mieheni oli lupautunut jo aikoja sitten – nyt koronatilanteessa päätöstään katuen – valvomaan kokeita. Hän suuntasi siis maski naamallaan kohti koepaikkana toimivaa lukiorakennusta jo ennen aamukahdeksaa sekä la että su. Lauantaina päätimme kissan kanssa olla tehokkaita ja hoidimme viikkosiivouksen heti aamupäivästä. Sunnuntaina taas en malttanut olla leipomatta aikani kuluksi, ja reseptivalinnalla päätin ilahduttaa kotiin palaavan pääsykoevalvojan.

Revani on kuulunut leipomisen to do -listalleni jo jonkin aikaa. Kyseessä on paitsi mieheni lempikakku myös kuuluisa klassikko. Jos minun pitäisi yht äkkiä nimetä turkkilainen kakku, mieleeni tulisi ensimmäisenä (ja melkein ainoana) revani. Revanin tyyppistä kakkua syödäkseen ei ole tarvinnut tosin käydä Turkissa, sillä samantyyppisiä leivonnaisia tehdään myös Kreikassa, Egyptissä (nimenä basbousa) ja monessa muussa lähialueen maassa.

Taattuun turkkilaiseen tyyliin kyseessä on kostea ja e-r-i-t-t-ä-i-n makea kakku. Vehnäjauhojen lisäksi reseptiin kuuluu myös mannaryynejä. Tutkailin ennen leipomista useampia nettiohjeita ja yritin päätyä parhaaseen samalla hieman taktikoiden. Kuten sanottua, revanin pitää olla kosteaa kiitos siihen imeytetyn siirapin/sokeriliemen. Mieheni mielestä sokerilientä ei voi koskaan olla liikaa, sillä hän rakastaa sokerisiirappia tihkuvia kakkuja ja jälkiruokia. Itse taas pidän enemmän suht kuivista kahvikakuista ja täytekakuista. Lopulta valitsin itsevarmasti otsikoidun "En güzel revani bu revani" (paras revani, tämä revani) -videoreseptin, jonka kuvien kakku näytti jonkinlaiselta kompromissilta.

Revani on helppo tehdä ja se on hyvä esimerkiksi turkkilaisten jälkiruokien makumaailmasta. Koska kakku on kuitenkin todella makeaa, pienikin pala riittää! Puolitin YouTubesta nappaamani ohjeen ja tein kakun 21 cm x 21 cm -kokoisessa lasivuoassa. Leikkasin kakun yhdeksään isohkoon palaan, jälkiviisaana tekisin paloista pienemmät.


Revani – turkkilainen mannakakku

Siirappi:

3 dl sokeria
3½ dl vettä
pari rkl sitruunamehua

Taikina:

2 munaa (huoneenlämpöistä)
½ dl sokeria
½ dl öljyä (auringonkukka, rypsi)
1 dl turkkilaista jogurttia (tai muuta maustamatonta, huoneenlämpöistä)
1 dl mannaryynejä (esim. Nalle mannasuurimot)
1 ½ dl vehnäjauhoja
hieman vajaa 1 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
puolikkaan sitruunan tai appelsiinin kuoriraaste

koristeeksi kookoshiutaleita

1. Ensin tehdään siirappi. Mittaa kattilaan sokeri ja vesi. Lämmitä ja sekoita niin kauan, että sokeri liukenee. Anna kiehua poreillen 10 minuuttia välillä sekoittaen. Lisää sitruunamehu ja anna kiehua vielä 15 minuuttia. Jätä jäähtymään huoneenlämpöön.

2. Taikinaa varten vatkaa munat ja sokeri hyvin vaahdoksi. 
3. Lisää öljy, jogurtti ja mannaryynit ja sekoita varovasti.
4. Lisää jauhot, vaniljasokeri ja leivinjauhe ja sekoita varovasti.
5. Lisää viimeisenä kuoriraaste.

6. Kaada taikina vuokaan (irtopohjavuoka saattaa olla ongelmallinen myöhemmin siirapin kanssa, joten itselläni käytössä lasinen uunivuoka 21x21 cm) ja paista 170 C noin 35 minuuttia.

7. Ota kakku uunista ja kaada hieman jäähtynyt siirappi välittömästi kakun päälle. Anna olla huoneenlämmössä vähintään neljä tuntia. Koristele kakkupalat kookoshiutaleilla.

Revani on täydessä loistossaan oltuaan päivän tai parikin jääkaapissa, muttei pöllömpää leivontapäivänäkään!

Kylmiä keittoja helteeseen

Yllättäen ja pyytämättä Turkkiin paukahtivat tänä vuonna jo nyt toukokuussa superhelteet. Lämpötilat ovat hiponeet Mersinissä liki 40 astetta, nyt viikonloppuna lämpötilojen pitäisi palata hieman normaalimpiin lukemiin.

Helteelläkin pitää syödä, mutta välillä helleviikolla mitä on tehnyt mieli ja mikä olisi järkevää, eivät ole olleet ihan linjassa. Kokkailujeni mielekkyyttä pohdin muun muassa tehdessäni hiki hatussa karniyarikia (jauhelihaversio imam bayildi -munakoisovuoasta), joka vaati yli tunnin hellan lämmössä oleskelua. Lasagnea ja perunapiirakkaakin tuli tehtyä, vaikka uunin lämmittäminen näillä helteillä ei luonnollisestikaan vähentänyt keittiön lämpötilaa. Ideaalimpiakin hellekokkailuja tuli kuitenkin tehtyä ja näihin kuuluvat ennen kaikkea jogurttipohjaiset keitot. Tsatsiki käy lisukkeesta, kun taas kikherneillä rikastettu ayran corbasi kelpaa vaikka lounaaksi ihan sellaisenaan.

Ennen Turkissa asumista mielsin tsatsikin lähinnä kreikkalaiseksi jogurttidipiksi. Tsatsiki eli cacik on kuitenkin täysin tyypillinen lisuke tai alkuruoka myös turkkilaisille ja heille kyseessä on ihan perusturkkilainen ruoka. Tsatsikin pääraaka-aineet ovat kurkku, jogurtti ja valkosipuli, mutta sitten alkaakin paljastua eroja aineissa ja tekotavoissa. Joku voi laittaa tsatsikiin öljyä tai etikkaa, toinen ei missään nimessä. Joku voi raastaa kurkun, toinen ehdottomasti pilkkoo. Luulen, että monella turkkilaisella kotikokilla on mielestään se ainoa oikea resepti, josta ei poiketa. Esimerkiksi mieheni suvussa kurkkua ei raasteta, maustava yrtti on aina minttu ja tsatsikiin laitetaan aina myös vettä eli siitä tehdään koostumukseltaan lusikoitavaa keittoa. Pelkkää jogurttia sisältävän versionkin voi tietty tehdä, mutta tsatsikiksi he eivät sitä kutsu.

Teemme yleensä tsatsikimme miehen sukureseptillä ja varsinkin näin kesäkuumalla sitä tulee syötyä usein. Tarjoilumuotona on jälkiruokakulho, josta keittoa lusikoidaan. Käy erinomaisesti esimerkiksi pastan, ranskalaisten, munakoisoruokien, lihapullien tai kanan kylkeen!


Tsatsiki kahdelle

1 pieni avomaankurkku tai ½ isoa kurkkua
1 valkosipulinkynsi
1/2 tl suolaa
1 tl kuivattua minttua
1 dl turkkilaista tai muuta maustamatonta jogurttia
kylmää vettä (oma jogurttini oli melko löysää, joten tarvitsin vain 1 dl vettä)
 
1. Kuori kurkku ja valkosipulinkynsi. Pilko kurkku pieniksi kuutioiksi ja raasta tai pilko valkosipuli.

2. Lisää kulhoon kurkku, valkosipuli, suola, minttu ja jogurtti. Sekoita.

3. Lisää kylmää vettä erissä sen verran, että rakenne on kiinteämpää kuin maito, mutta nestemäisempää kuin piimä.

4. Tarjoile kylmänä.

Tämän kevään ja nyt kesän hitti keittiössämme on ollut kikherne-ayrankeitto. Moni saattaa tietää turkkilaisen ayranin eli jogurttipiimän. Kyseessä on jogurttijuoma, jonka päällä voi olla myös kunnon vaahtokerros. Pikaisesti tehty, vaahdoton ayran on myös hyvä kylmän keiton pohja!

Proteiinia keittoon saa kikherneistä. Kikherneensä voi valita vapaasti: huuhtaista kypsät säilykekikherneet tai liottaa ja kypsentää kuivia tai mitäpä valitun pakkauksen kyljessä nyt käsittelyohjeiksi sanotaankaan. Tärkeintä on, että keittoon heitettävät kikherneet ja maissit ovat kypsiä ja kylmiä, eivät kuitenkaan jäässä. Itseltäni esimerkiksi löytyy sekä aiemmin liotettuja ja keitettyjä kikherneitä että keitettyjä maissinjyviä pakastimesta, joten keittoa varten vain pikasulatin ne nopeasti kiehuvassa vedessä ja huuhtelin kylmän veden alla. Tämän reseptin mittasuhteet ovat suuntaa antavia. Aineksia voi laittaa enemmän ja vähemmän makunsa mukaan.


Nohutlu ayran corbasi eli kikherne-jogurttikeitto kolmelle

6 dl turkkilaista tai muuta maustamatonta jogurttia
1 tl suolaa
kylmää vettä (käytin taasen kotitekoista, varsin nestemäistä jogurttia, joten vettä ei tarvinnut kovin paljoa)

pari desiä kikherneitä (kypsiä, mutta kylmiä)
pari desiä pakaste- tai säilykemaissia (kypsiä, mutta kylmiä)
1 valkosipulinkynsi
pieni nippu tuoretta basilikaa (itselläni varsin tujua violettia basilikaa)
loraus oliiviöljyä
1 tl kuivattua minttua

1. Tee ensin ayran eli jogurttipiimä. Sekoita kulhossa tai kattilassa jogurttiin suola ja vettä varovaisesti erissä. Vettä tarvitaan sen verran, että koostumus vastaa suunnilleen piimää. Sekoita ensin käsin ja lopuksi vatkaa pikaisesti sähkövatkaimella (varo sotkua), blenderillä tai sauvasekoittimella sekaisin, jotta saat vähän "ilmavuutta". Vaahtoa ei tarvitse syntyä.

2. Mittaa kikherneet ja maissi. Raasta/pilko/murskaa valkosipulinkynsi. Silppua basilika.

3. Sekoita kaikki aineet sekaisin. Öljyn ja mintun voi samoin sekoittaa joukkoon tai halutessaan ripauttaa keiton pinnalle.

4. Tarjoa kylmänä.

Arjen iloja Turkissa

Turkissa vietetään nyt monetta (en muista tarkalleen kuinka monetta) koronan värittämää viikkoa. Vahvassa roolissa ovat kotityöt, etätyöt ja ulkona liikkuminen silloin, kun se sallitaan ja henkilökohtaisesti mieluiten maaseudulla kaukana keskustan kävelyteistä. Kovaääniset kuuluttavat koronaohjeita ja jopa liikennevalot kehottavat olemaan kotona (kuvassa): eve git tarkoittaa mene kotiin, evde kal taas pysy kotona.

Kolmena edellisenä viikkona on ollut 2–4 päivän ulkonaliikkumiskieltoja, jolloin auki ovat lähinnä sairaalat, apteekit ja kunnalliset leipomot. Tällä viikolla on oltu ulkonaliikkumiskiellossa perjantaista sunnuntaihin. Suomenkin uutiskynnyksen ylitti Turkin ensimmäisen ulkonaliikkumiskiellon kömpelö alkaminen. Tieto viikonlopun kestävästä rajoituksesta julkaistiin perjantaina kello 22 aikoihin, ja kiellon kerrottiin alkavan puolilta öin. Kahden tunnin varoitusaika ja tietämättömyys siitä, onko yhtään mikään paikka auki, johti kahden tunnin massiivisiin ruuhkiin marketeissa ja leipomoissa. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, ei.

                   

Facebookissa liikkuu aina erilaisia kuva tai kuva+teksti-haasteita. Tällä hetkellä jotkut ovat mukana Elämä on hyvää -haasteessa, jonka tarkoituksena lienee suunnata ajatuksia koronastressin keskellä elämästä kuitenkin löytyviin iloihin. Haasteeseen osallistutaan laittamalla omalle seinälle 10 kuvaa 10 päivän ajan, ja kuvien tulisi olla tavalla tai toisella itselle merkityksellisiä. Haastetta seuratessani mietin, että taittuisihan tämä blogiinkin - kuvien määrästä kirjaa pitämättä ja pienellä Turkki twistillä tietenkin. Niinpä olen viime aikoina ottanut tavallista enemmän kuvia ja pohtinut, mitä hyviä asioita minun Turkki arjessani tälläkin hetkellä on.

Luontoretket

Nyt jos koskaan luonto on paras paikka! Mersinissä on jo ohitettu alkukesän orastava vihreys ja hedelmäpuiden kukinta, sen sijaan luonto alkaa näyttää yhä runsaammalta ja vihreämmältä.

Kukat

En ole erityinen asiantuntija kasvien nimeämisessä varsinkaan Turkissa. Kukissa on tosin jonkin verran samaa Suomen kanssa: Keväisin puna-ailakit ja niittyleinikit (tai ainakin erittäin niiltä näyttävät sukulaiset) ovat tuttu näky pelloilla ja metsiköissä. Nyt kukkivat jo ohdakkeet ja päivänkakkaratkin. Jotkut kukat taas muistan Suomesta puutarhoista, mutta en Turkin tavoin luonnosta. Kukkaloistoa on kiva ihailla, ottaa siitä valokuvia ja poimia kimppu kotiinkin.

Tällä hetkellä huonekasvimme virkaa taas hoitaa markettiavokadon siemenestä kasvatettu puun taimi. Avokadot kasvavat puina ja tuottavat hedelmiä Mersinissä ihan ulkonakin, mutta nähtäväksi jää, tuleeko tällä hetkellä noin 60 senttistä taimea koskaan istutettua maahan asti.

Eläimet

Kotonamme valtakuntaansa pitävä vankissamme alkaa olla 2,5-vuotias. Pentuajan vinkeet eivät tosin ole täysin kadonneet, sillä tuntikausien nukkumismaratonien vastapainoksi kodissamme kaahottaa edelleen pieni wanna-be-leijona, joka palvoo aurinkoa, ruokaa ja leikkimistä.

Eläimet ilahduttavat myös luonnossa. Viime viikkoina olen nähnyt tuhansia sammakonpoikasia, vuohi- ja lammaslaumoja, kymmeniä pikkuliskoja, perhosia ja harvinaisuuksina kilpikonnan ja käärmeen.

Leijat

Leijojen lennättäminen on Turkissa keväthuvia, ja tänä keväänä niitä on näkynyt harvinaisen paljon. Korona-ajan erityispiirteenä on se, että monikaan ei poistu kotoa leijan kanssa, vaan niitä lennätetään paljon talojen katoilta. Vaikka itse en leijaa omistakaan, pelkästään niiden katselussa on jotain terapeuttista.

Huumori

"Ette ole oppineet sosiaalista etäisyyttä!"

Turkkilaisilla on pääsääntöisesti omaan makuuni hyvin sopiva huumorintaju. Ihan ihmisten päivittäiset puheet, satiiriset sarjakuvalehdet ja pilapiirrokset sekä monet komediatkin kelpaavat itselleni vallan hyvin. Etenkin lehdet ja pilapiirtäjät ovat aina myös ajan hermolla.

Kahvi

Turkkilaisesta kahvista ja kahvikupeista olen kirjoittanut blogiin ennenkin. Kehitystä on tapahtunut siinä, että talouteemme on saapunut ihan sähköllä toimiva kahvinkeitin, joka keittää pari kupillista parissa minuutissa. Jos ennen keitin kahvin hellalla ja join keskimäärin kaksi kuppia viikossa, korona-aikana turkkilaisesta kahvista on tullut päivittäinen tapa. Vaikkei olisikaan vannoutunut kahvin ystävä, alle desin kupillinen kyllä maistuu ja antaa myös hyvän (teko)syyn syödä päivittäin suklaata.

Mansikat

Mansikkaa marjana ja sorbettina.

Jep, mansikkakausi on täällä täydessä käynnissä. Yöttömien öiden kypsyttämien mansikoiden voittanutta ei ole, mutta mauttomien alkusadon mansikoiden jälkeen turkkilaisetkin ovat ihan hyviä. Ehkä mansikoita enemmän odotan kuitenkin jonkin ajan päästä alkavaa kirsikkakautta. 

Leivät

Leivän leipomistaitoni ovat kohonneet uusiin sfääreihin viime viikkoina. Tavallisesti mies on käynyt lähileipomosta leipää aina tarpeen mukaan kolmisen kertaa viikossa. Nyt olemme päättäneet, että ruokaostokset hoidetaan kerran viikossa, mikä johtaa muutaman päivän leivättömyyteen ellemme itse tartu toimeen. Turkkilaisen mielenrauhan vuoksi siihen on parasta tarttua.

Tähän mennessä leipävajetta on paikattu leipomalla kaurapataleipää, perunarieskaa, hampurilaissämpylöitä, pikasämpylöitä leivinjauheella sekä ruisleipää Suomesta viime vuoden puolella tulleista ruisleipäaineksista. Lisäksi käyttöön on otettu turkkilaiset yufkat. Ne ovat ohuita, valmiita taikinalevyjä, joista voi helposti tehdä kokonaisen pellin kokoisia piiraita. Täytteeksi voi laittaa vaikkapa juustoa, perunaa tai pinaattimuhennosta. Lisäksi olen tehnyt yufkasta pieniä uppopaistettavia juustopasteijoita. Suomessa yufkan lähin korvike on luullakseni filotaikina.

Pyykkäys 

Kun korona nosti päätään ja tiesin vapaa-aikaa nyt olevan normaalia enemmän, päätin toteuttaa  lukuisat roikkuvat siivousprojektit. Tähän mennessä järjesteltyä on tullut niin monta kaappia ja puhdistettua niin monta kaakelin saumaa, että siivousinto alkaa olla miinuksen puolella.

Pyykkäys onkin suorastaan ilo puunaamisen rinnalla, sillä Etelä-Turkin kevät, kesä ja syksy ovat pyykkääjän unelma-aikaa. Runsaasti aurinkoisia ja tuulisia päiviä, jolloin pyykit kuivavat yhdessä hujauksessa ja vieläpä poissa jaloista. Turkissa parvekkeen ulkopuolelle hitsatut kiinteät pyykinkuivaustelineet ovat erittäin yleisiä ja ne ovat jonkinlainen pyykinkuivauksen astiakaappi itselleni - yksinkertaisesti nerokkaita.  

Kevät, korona ja kysymys blogin jatkumisesta

Vuosi 2020 sujui Mersinin kodissamme tavalliseen tapaan aina koronaan asti. Kaikkien elämä ei sen sijaan ollut yhtä tasaista: yhteiskuntaa ehtivät alkuvuodesta ravistella sekä sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat että ennen kaikkea luontoäiti. Turkissa on tälle vuodelle nähty jo paha maanjäristys, lumivyöryjä ja tulvia. Ensimmäiset vahvistetut koronatapaukset todettiin monia Euroopan maita myöhemmin, mutta alkuun päästyään lukemat lähtivät erittäin nopeasti nousuun. Monen mielestä vuoteen on jo reilun kolmen kuukauden sisällä mahtunut liikaakin vastoinkäymisiä.

Kevät kuitenkin ilahduttaa, ja vuodenaika on tällä hetkellä Mersinissä täydessä vauhdissa. Niin eteläisessä maakunnassa kuin Mersin syksy ja kevät ovat sään puolesta ihmisen parasta aikaa. Talvi ei ole kylmä, mutta omalla tavallaan kalsea ja sateinen. Kesä taas on jatkuvasti yli kolmeenkymmeneen kohoavien lukemien takia liiankin kuuma. Keväiset, aurinkoiset, reiluun pariinkymppiin kohoavat päivälämpötilat hellivät ulkona ja tuovat kaivattua lämpöä talven kylmettämiin sisätiloihinkin. Luonto vihertää ja pelloille ja puihin ilmestyy toinen toistaan kauniimpia kukkia.

Luontoretket ovatkin kevään parasta antia itselleni, vaikka ne ovat tänä keväänä olleet myös  opettavaisia. Viime keväänä kärsin jatkuvasti kuivista ja kipeistä silmistä, tänä keväänä kuivuus ja kipu muuttuivat kutinaksi ja turvotukseksi. Vaikka Suomessa ei reagoisi siitepölyihin millään tavoin, on ulkomaan erilainen kasvillisuus osoittanut voimansa. Siis allergialääkettä naamaan, jotta kirsikka-, persikka-, manteli-, luumu- ja omenapuiden kukinnasta saa tuskatta ilon irti!

Keväästä nauttiminen oli oikeastaan vasta päässyt vauhtiin, kun koronavirus saapui virallisesti Turkkiinkin. Yllätys se ei ollut, sillä Euroopassa oli jo tuhansittain tapauksia ja rajoituksiakin runsaasti päällä. Hankimme jo ennen ensimmäistäkään tapausta kotiimme parin viikon ylimääräisen varaston linssejä, papuja, riisiä, makaronia sekä kissanruokaa, kissanhiekkaa ja saippuaa. Emme panikoineet, mutta kun Turkki sulki ensitöikseen koronan leviämisen hidastamiseksi koulut, taloutemme työvelvoitteet ja sitä kautta arki muuttuivat väistämättä yhdessä yössä.

Kissaa ei maailmanmeno hetkauta, vaikka koko ajan kotona olevat omistajat välillä ihmetyttävätkin.

Nopealla aikataululla myös kirjastot, teatterit, hääsalongit, kahvilat, moskeijat ja monet muut paikat, joihin ihmiset kokoontuisivat isommissa ryhmissä, sulkivat ovensa. Muiden maiden virheistä oppineina myös puistoissa, metsissä ja rannoilla piknikointi kiellettiin heti alkuunsa.

Kun kahvilat olivat vielä auki: salep maistuu maidolta, kanelilta ja orkideanjuurijauheelta.

Koronaohjeistukset kuuluvat kaduille sijoitetuista kovaäänisistä monta kertaa päivässä: Pysy kotona, vältä väkijoukkoja ja turhaa liikkumista. Pese käsiä ainakin 20 sekuntia. Yli 65-vuotiaille kotona pysyminen on pikemminkin käsky kuin suositus. Ravintolat ja leipomot tarjoavat vain take away -annoksia. Mersinin ja Adanan välinen juna ei kulje ja bussienkin liikkumista on rajoitettu. Lasten leikkimistä kuuluu piha-alueilta huomattavasti normaalia vähemmän ja kyläilykutsuja ei kuulu.

Mies käy kolmisen kertaa viikossa ruokaostoksilla ja pari kertaa viikossa pikavisiitillä vanhemmillaan. Itse pysyttelen kotona luontoretkiä lukuun ottamatta. Jos haluan kävellä kaupunkialueella, odottelen hiljaisia tunteja. Kunnassamme ihmiset taatusti kokoontuvat ja vierailevat toisillaan huomattavasti vähemmän kuin ennen, mutta kadut eivät ole todellakaan autioita. Ensinnäkin aukiolevat tehtaat ja yritykset, pankit, vaatekaupat ja muut työt pakottavat ihmiset työpaikkaliikenteeseen. Lisäksi reilun 300 000 asukkaan kunnassa riittää markettiin menijöitä ja lenkkeilystä vaihtelua kotona kyhjöttämiseen hakevia ihmisiä runsain mitoin. Arjen rutiinit ovat muuttuneet, mutta uusia on jo syntynyt ja elelemme päivä kerrallaan uutisia ja tilannetta seuraillen.

Tarkistin, että olen päivittänyt blogia edellisen kerran marraskuussa. Syynä hiljaisuuteen ei ole ollut kirjoitusideoiden puute tai päätös lopettaa kirjoittaminen, vaan yksinkertaisesti muuttunut arki. Kun aloitin blogin vuoden 2017 lopussa, minulla oli pelkkää aikaa ja päivät kuluivat lähinnä kotitöitä tehdessä ja tekemistä keksien. Olin hiljattain saanut oleskeluluvan, kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja blogista tuli mukava harrastus. Vuosien varrella ja etenkin viime syksystä lähtien kiireitä ja tekemistä on kuitenkin kertynyt tasaiseen tahtiin lisää ja aika tuntuu lentävän. Kolmen vuoden oleskelulupa vetelee viimeisiään ja sille täytyy hakea jatkoa alkukesästä. Ajankohtaiseksi on tullut myös tutustuminen kaksoiskansalaisuuden hakuprosessiin.

Kun blogin päivittäminen vain venyi ja venyi, pohdin monia vaihtoehtoja: a) kirjoitan uusia päivityksiä edes harvoin b) blogi saa jäädä nettiin, mutta en päivitä sitä enää c) poistan koko blogi. Näiden välillä olen pallotellut ja päätynyt lopulta vaihtoehtojen a ja b välille. En siis voi luvata päivittäväni blogia enää säännöllisesti jos ollenkaan, mutta en halua tehdä myöskään katoamistemppua! Varaan takaportin kirjoittaa edes silloin tällöin :) ja toivon mukaan joskus tulevaisuudessa blogille löytyy taas enemmän aikaa. Siihen asti käytän blogia ainakin muistojen verestämisessä ja luottoreseptieni löytöpaikkana. Toivon mukaan se antaa edelleen iloa ja infoa myös muille turkkilaisesta/ulkosuomalaisesta elämänmenosta kiinnostuneille! 💓