Syksyn merkkejä

Kuun alussa säätila tuntui yhtäkkiä syksyiseltä. Etenkin yöt olivat jo selvästi viileämpiä ja pystyin jopa nukkumaan ilman jatkuvaa tuulettimen päälläoloa. Tämän pienen lämpötilanotkahduksen jälkeen helteet kuitenkin palasivat, tuuletin hyrrää taas ja mittari kohoaa päivittäin kolmeenkymmeneen asteeseen. Jos lämpötilat eivät vielä tajuakaan lokakuun olevan nurkan takana, muita syksyn merkkejä on sentään alkanut ilmaantua:

Osa lehtipuista, sitruspuut esimerkiksi, säilyy Mersinissä läpi vuoden vihreänä ja lehtevänä. Osa kuitenkin kellertyy, ruskehtuu ja tiputtaa lehtensä. Pari viikkoa sitten kävimme syömässä aamupalan puistossa ja vaahterat tiputtelivat lehtiä kunnon syystyyliin.

Pari viikkoa sitten tienpäällä pääsin todistamaan myös haikaroiden lentoa vielä Turkkiakin lämpimämmille talvehtimisalueille. Keväällä näin haikaraparvia jonkinlaisella lepotauolla turkkilaisessa vuoristokylässä. Ne kaartelivat valtavia ympyröitä ja keräsivät joukkojaan parin tunnin ajan ennen pohjoiseen jatkamista. Nyt lintujen nokka sen sijaan osoitti auramaisissa muodostelmissa kohti Välimerta ja etelää. Koska Turkki osuu monien lintulajien muuttoreitille, mahdollisuudet myös muiden lajien bongaamiseen ovat hyvät näinä päivinä.

Hedelmissä ja kasviksissa huomaa sesongin muuttumisen. Kesätuotteita, kuten vihreitä papuja ja munakoisoja, on vielä tarjolla, mutta sesonkin vedellessä viimeisiään hinnat alkavat nousta ja laatu kärsiä. Kun Suomessa tuskailin talvisin mauttomia ja hailakoita talvitomaatteja, viime vuodesta oppineena tiedän, että samasta ongelmasta kärsitään pian myös täällä Mersinissä.

Toreille ja marketteihin ovat ilmestyneet pitkän tauon jälkeen syksyinen granaattiomena ja talviset sitrushedelmä. Tällä viikolla korkkasin purjokauden purjo-kikhernepadalla. Lisäksi nyt on kova säilykkeiden tekemisbuumi ja marketit ja torit notkuvat säilykeaineksia avomaankurkuista porkkanoihin ja pikkuchileihin. Mekin teimme viiden kilon purkin täyteen etikkasäilykettä, nyt vain odotellaan sen valmistumista.

Ruokapöytiin on ilmestynyt ashure eli Nooan vanukas. Ashure-aika itse asiassa liikkuu vuosittain aikaisemmaksi ja aikaisemmaksi, sillä se on yhteydessä Ramazan ja Kurban bayramin päivämääriin. Muutaman vuoden päästä ashure on siis kesäruokaa, mutta nyt se kuuluu vielä syksyyn. Viime vuonna elin lokakuussa varmasti viikonpäivät  tällä erikoisella jälkiruoalla, ja samoin se on leimannut nyt syyskuun loppua.

Toisaalta ashure on melko lähellä sekahedelmäkiisseliä. Toisaalta, kokista riippuen, kiisselistä löytyy tuoreiden ja kuivahedelmien lisäksi bulguria, riisiä, papuja, siemeniä, pähkinöitä ja/tai kikherneitä - siis vähän vaikka mitä. Päälle ripotellaan useimmiten kanelia. Joidenkin tekemänä kyseessä on erittäin sokerinen herkku, toisten resepteillä syntyy enemmänkin puuromainen elämys.

Ashure on vähän erilainen juttu kuin vaikkapa joulupiparit tai pääsiäispasha. Ashuren ideana nimittäin on rauhan ja rakkauden hengessä jakaa sitä muillekin kuin omalle perheelle. Me saimme sitä ensin yhdeltä sukulaiselta, sitten toiselta ja kyläillessä kolmannelta. Lisäksi eräänä iltana puoli yhdeksän maissa ovikello soi. Ajattelin miehen tulleen takaisin pyörälenkiltä ja suuntasin ovisilmää katselematta yöpuvussa, kuulokkeet korvilla ja läppäri sylissä avaamaan. Yllätyksekseni oven takana olikin kahden ashure-kulhon kanssa iäkkäämpi naapuri. Läppäri lattialle, kulhot käteen ja kiittelin sen minkä turkiksi osasin.

Kerrostalomme henki on 364 päivänä vuodessa oikea epäsosiaalisuuden huipentuma, sillä naapurit harvoin edes tervehtivät toisiaan. Kengänkärkien katselu ja tuppisuisuus rappukäytävässä eivät todellakaan ole vain suomalainen hyve/pahe! Vaikka en mitään yltiösosialiseerausta kaipaakaan, itsestäni on ihanaa, että edes kerran vuodessa kanssaeläjiin kiinnitetään huomiota - vaikka sitten näin Nooan arkki -kertomuksen muistamisen ja jälkiruuan merkeissä.

Leipää leipäkansalle

Turkkilaiset ovat tilastollisesti maailman ahkerimpia leivänsyöjiä. Viimeksi sunnuntaina todistin turkkilaista leipärakkautta: Kello 9 aikaan aamulla ajoimme leipomon ohi. Melkein parikymmentä ihmistä odotti kauniisti jonossa vuoroaan tiskille. Kaikilla kotiinviemisiksi lähti useampi leipä ja tiedän, että parhaimmillaan aamupalalla kuluu puolesta leivästä kokonaiseen per nokka (ja en siis puhu leipäviipaleista vaan kokonaisista leivistä). Iltaruualle voidaan käydä uudet tuoreet leivät.

Ihania sämpylöitä, rinkeleitä ja pasteijoita löytyy laajat valikoimat, kun taas puhdas leipävalikoima painottuu pitkälti muutamaan vaaleaan leipälaatuun. Esimerkiksi kotikatumme valtion leipomo leipoo vain ja ainoastaan valkoista, rapeakuorista vehnäleipää ja melkein valkoista, ei niin rapeakuorista grahamleipää. Leipomo on auki yötä päivää ja ostajia riittää, sillä turkkilaisille leivän tuoreus on ykkösprioriteetti.

Yksi Turkin tyypillisimmistä leivistä on somun ekmek (yläkuva), joka on vaalea hiivalla kohotettu vehnäleipä. Rapea kuori ja ilmava sisus. Kuidut loistavat poissaolollaan mutta myönnettävä on, että maullisesti leipä on todella hyvää ja sitä voi dippailla kivasti öljyyn, hunajaan, hilloon, milloin mihinkin. Vaikka maku miellyttääkin, meidän talouteemme ostetaan melkein poikkeuksetta hieman tummempaa kepek ekmek -grahamleipää, koska kuituja, koska terveellisempää ja maullisestikin se kelpaa meille molemmille ihan hyvin. Emmekä ole ainoita: etenkin nuoret turkkilaiset ovat alkaneet kiinnostua kuitupitoisuuksista ja moni yrittää rajoittaa leivänsyöntiään kohtuutasolle.

Suosikkileipäni Turkissa on suht harvoin syötävä yufka ekmek. Kyseessä on pizzapohjamaisen ohut, valtavan ympyrän muotoinen leipä. Sitä voidaan syödä tuoreena tai kuivattaa säilytystä varten. Kuivatettu leipä kastellaan ennen syöntiä vedellä, jolloin se pehmenee ja on kuin uutta taas. Ehkä rakkauteni yufka-leipään johtuu siitä, että pidän Suomessa kovasti rieskasta. Pohjois-Pohjanmaalta saa ohuita ohra-, kaura- ja vehnärieskoja ja tykkään kaikista. Lapsuudestani Itä-Suomesta muistan hyvin kaupan perunarieskan, joka oli suht paksua, pehmoista ja melkein hajosi käsiin, mutta oli älyttömän hyvää. Yufkassa ja rieskassa on jotain samaa.

Miehelläni on selvästi turkkilainen leivänsyöntigeeni, vaikkei hän kokonaista leipää per ateria tuhoakaan. Myös ruisleipä maistuu: kesän Suomi-reissulta toimme pakkaseen kahdeksan pussia Ruispaloja. Miehen tavoite oli 12 pussia, mutta laukuissa ei ollut tarpeeksi tilaa. Samoin jos suomalaiset kokkailuni eivät aina mukisematta uppoakaan turkkilaissuuhun, kotitekoiset teeleivät ja sämpylät kelpaavat aina. Miehen suosikki leipomistani leivistä on perunarieska, jota helppouden takia teenkin mielelläni silloin tällöin. Itse olen mieltynyt kaurajauhoihin, mutta muutkin toki käyvät.


Nopea perunarieska (4 kpl)

3 dl perunamuusia (usein itselläni ei ole muusia tähteenä saati jauheena, joten yksinkertaisesti keitän 3 perunaa, tilsaan ne haarukalla ja heitän sekaan hieman voita, suolaa ja notkistukseksi vettä, maitoa tai piimää)
1 kananmuna
1 tl suolaa
2–3 dl kaurajauhoja
voita voiteluun + jauhoja paineluun

1) Sekoita ainekset keskenään kunnolla mutta nopeasti. Vaivausta ei tarvita. Taikina saa jäädä hyvin pehmeäksi ja tarttuvaksikin.

2) Jaa taikina neljään osaan ja pyörittele jauhotetuilla käsillä neljä palloa. Laita pallot pellille leivinpaperin päälle, painele ne ohuiksi rieskoiksi ja pistele haarukalla. Jauhoja kannattaa käyttää reilusti apuna.

3) Paista 230 asteessa uunista, jauhoista ja rieskojen ohuudesta riippuen noin 5–20 minuuttia. Pinnan tulee saada jonkin verran väriä.

4) Voitele uunikuumat rieskat halutessasi voilla.

Vankissan elämää

Kotonamme asustaa lisäkseni kaksi turkkilaista: mies ja kissa.  Nyt viikonloppuna kissalle iski silmätulehdus. Normaalisti sujuneen aamun jälkeen päiväunilta heräsi katti, joka siristi silmiään, piilotteli sängyn alla ja täysin persoonansa vastaisesti ei halunnut syödä, leikkiä eikä saada rapsutuksia. Kiikutimme kissan eläinlääkärille ja reilun vuorokauden silmätippojen tiputtelun jälkeen tuntemamme persoona alkoi taas palailla.

Tietojemme mukaan Irma-kissassamme olisi 75 % turkkilaista van-kissarotua ja loput maatiaista. Ulkonäöllisesti se onkin selkeä sekoitus näitä molempia, kun taas luonteesta löytyy paljon vanimaista sielunelämää. Tämmöistä kissaystävää meillä on pian vuosi ihmetelty:

Runsas äänimaailma. Pari ensimmäistä viikkoa kissan kanssa olivat täynnä naukumista. Kirjaimellisesti kissa tuntui puhua pälättävän jatkuvasti ja me ihmiset olimme kuin puulla päähän lyötyjä: mehän otimme hiljaisen eläinlajin, vai? Lukemalla selvisi, että turkkilaiset vanit ovat varsin kovaäänisiä ja monipuolisia ääntelijöitä vastapainoksi kissamaailman hiljaisille eläjille, kuten maine cooneille, joista minulla lähinnä oli aiempaa kokemusta.

Kissan volyymitason laskemisessa on auttanut koulutus ja ikä. Kun pennun kanssa ei alkanut jutella =sen ääneen ei kiinnittänyt huomiota, alkoivat kissan kieli ja omistajien hermot vähitellen rauhoittua. Nykyään kissa naukuu lähinnä tervehdykseksi, ruuan pyytämiseksi ja halutessaan pois sylistä tai syliin. Toki joskus myös tylsistymisestä tiedotetaan pontevalla naukaisulla. Viime viikkoina epäilen myös kissalle ilmenneen jonkinlaisen teini-ikä nau'un: jos yllätän verhon takana tai peiton alla piileskelevän kissan, MENE POIS -tyylinen kimakka nauku on taattu. Öisin kissa on hiljaa, mutta aamulla makuuhuoneen oven avautuessa mau'utaan asiaankuuluvalla volyymilla aamutervehdys.

Mahtava saalistaja. Kissat rakastavat saalistamista ja luin, että vanit olisivat asian suhteen vieläpä erityisen intohimoisia. Totta tai ei, joka tapauksessa leikit, joissa saa jahdata ja saalistaa ovat ykkösiä ja elämän suuriin riemuihin kuuluvat hämähäkit ja kärpäset, joita kissamme jaksaa vaania loputtomiin.

Vieraita, hyi. Vanien kerrotaan olevan erittäin kiintyneitä omistajiinsa. Meillä itsenäisen käytöksen lisäksi ilmenee kyllä omistajarakkautta, kun kissa tulee poikkeuksetta meitä ovelle vastaan kotiin tullessa, vaatii rapsutusta ja tykkää viettää aikaa jos nyt ei ylenpalttisesti sylissä niin ainakin samassa huoneessa ja touhujamme seuraten. Sen sijaan, kun ovikello soi, kissa tuntuu suorittavan laskutoimituksen: Jos kotona on yksi henkilö, kissa menee ovelle vastaan. Jos kotona on kaksi henkilöä, kissa ryntää piiloon vierashuoneen sängyn alle, sillä arvatenkin kylään on tunkemassa ylimääräisiä ihmisiä. Koko vierailu kuluu vieraita vältellen ja kyräillen. Yön yli viipyvän kanssa voi jo vähän alkaa kaveeratakin...ehkä.

Vesi kiinnostaa. Vankissat ovat kuuluisia mieltymyksestään veteen, uimiseen, täydessä lavuaarissa köllöttelyyn. En ole vielä aivan varma, mikä on kissamme mielipide vesiasiaan. Pentuna, kun jouduimme pesemään kissan sotkuisia tassuja, katti huusi kuin riivattu. Nyt isompana kiinnostus veteen on selvästi kasvamaan päin. En edelleenkään voi kuvitella kissaamme kroolaamassa pitkin luonnon vesistöjä esi-isiensä hengessä, mutta esimerkiksi vesilasien kanssa hääriminen on tuttu näky. Lisäksi kissa on alkanut tulla seuraksi kylpyhuoneeseen eikä välitä suihkusta tulevista pärskeistä tuijotellessaan lumoutuneena lattiakaivoon kieppuvaa vettä.

Ruoka kelpaa. Kun taloomme saapui kissa, olin varautunut nirsoiluun. Siitä meillä ei kuitenkaan ole tarvinnut huolta kantaa, päinvastoin. Markettiruuista kelpaavat kaikki ja ihmisten myös, jos kaikkea annettaisiin maistaa. Välillä olimme suorastaan ongelmissa, kun kissan maha tuntui olevan pohjaton kaivo ja katti meni vähän väliä jääkaapin eteen pitämään naukukonserttoja ylimääräisen ruokakipon toivossa. Keittiöön ei pystynyt astumaan jalallakaan ilman seuraajaa. Nyt tilanne on rauhoittunut ja ruoka tuntuu vievän hieman pienemmän lohkon kissan ajatuksista. Edelleenkään ei toki ole puhettakaan, että kissalle voisi jättää valvomatta isoa ruoka-annosta, josta se voisi halutessaan käydä ottamassa muutaman raksun kerrallaan. Kaikki maistuu ja annos, koosta riippumatta, menee kertaheitolla.

Älyä ja leikkisyyttä. Irma-kissan kanssa ei koskaan ole ollut ongelmia paikkojen opettelussa, vaan se tietää tasan tarkkaan missä on ruokintapaikka, mistä ruoka tulee, missä hoidetaan vessa-asiat. Myös ei-sana on hallussa, mutta kissamaisesti sen totteluun suhtaudutaan rennosti.

Vankissoille ominaisen eloisuuden voin allekirjoittaa 100 prosenttisesti, sillä kissa mennä kaahottaa päivittäin ympäri asuntoa päästellen samalla leijonamaisia karjahteluita. Verhoissa on kiivetty, sohvia kynsitty, vaatteita jyrsitty uuteen uskoon ja kirjahyllyissä päästy yllättävän korkealle (eli niille tasoille jonne ei saisi päästä). Kun kissalle annetaan uusi lelu, se saattaa leikittää sillä itseään tuntikausia ja joinain päivinä virta ei tunnu loppuvan edes pikaisten nokosten vertaa.

Vaikka riekunta joskus pingottaa meidän omistajien hermoja, ei mikään ollut ihanampaa kuin nähdä vuorokauden flegmaattisena kyhjöttäneen kissan alkavan taas osoittaa riehumismerkkejä: ensi merkkinä paranemisesta toimi keittiön seinän sotkeminen piimällä. Se onnistuu niin, että kissa hyppää keittiön pöydälle (kiellettyä), iskee tassunsa piimälasiin (kiellettyä) ja sen jälkeen ravistelee (lähmätassulla kiellettyä) piimät tarmokkaasti ympäristöön. Näin kissa on luonut itselleen myös seuraavan päiväaktiviteetin: ihminen siivomassa sotkua ja kissa hyökkäilemässä siivousluutun kimppuun. Jotain älykkyyttä kai tämäkin...

Turkkilaisten kahvikuppien ihanuus

Turkkilaista kahvia voi tehdä joko kahvinkeittimellä tai itse liedellä. Heti alkajaisiksi keittoastiaan mitataan kylmä vesi ja hienon hieno kahvijauhe sekä sokeria maun mukaan: sade/sekersiz (sokeriton), orta (hieman sokeria) tai sekerli (runsaasti sokeria). Kahvin tulee kuohahtaa, muttei pahemmin kiehua. Onnistumisen merkkinä pidetään runsasta vaahtoa kahvin pinnalla.

Turkkilaisessa kahvissa itselleni parasta on tarjoilumuoto, joka on sanalla sanoen suloinen: kahvi tarjoillaan nukkemaisen pienistä kahvikupeista, joiden tilavuus on maksimissaan desin. Astiakaupoissa sormeni syyhyävät toinen toistaan kauniimpien kuppien äärellä, mutta tähän asti olen malttanut: kotoa löytyy nimittäin jo kuppi poikineen ja niiden tiet meille ovat olleet mitä moninaisimmat.

Vitriinin perintökupit

Nämä kupit saimme muuttaessamme miehen kanssa omaan kotiimme. Ne ovat kuuluneet mieheni äidinäidille ja äidille ja vuosi sitten ne luovutettiin meille. Kupit näyttävät täysin käyttämättömiltä ja täytyy myöntää, etten itsekään ole uskaltanut niitä vitriinistä ottaa.

Taannoin päätin hieman tutkia kuppien leimoja, joista selvisi niiden olevan Anchor Hocking -yhtiön Fire King -sarjaa. Pienellä googlettelulla Anchor Hocking paljastui yhdysvaltalaiseksi, vuonna 1905 perustetuksi lasitehtaaksi, joka on elossa edelleen. Meidän kuppityyppiämme on ilmeisesti valmistettu 60- ja 70-luvuilla.

Arkeen ja juhlaan

Nämä tulppaanikoristeiset kupit on saatu kierrätettynä mieheni vanhemmilta. Heillä oli kaappien perukoilla kokonainen tulppaanikuosinen astiasto liemikulhoineen ja kananmunakuppeineen, ja eräs kaunis päivä astiasto "lahjoitettiin" meille kaappitilan vapauttamiseksi. Noh, jotain hyötyäkin astiastosta on lopulta ollut: Jos liemikulho ei ole meille tulonsa jälkeen valoa nähnyt, nämä kahvikupit ovat sen sijaan olleet ahkerassa käytössä. Käytämme näitä niin arjessa kuin vieraiden kanssa, sillä ne kestävät konepesun. 

Klassikkokupit

Tällaisia kuppeja meillä on tasan kaksi kappaletta ja käytämme niitä silloin tällöin arkikahvia juodessa. Kyseessä on turkkilaisen astiatehtaan, Kütahya Porselenin, kuppikaksikko ja kuvioinniltaan se taitaa olla lähellä stereotyyppistä turkkilaista kahviakuppia. Olen törmännyt juuri samanlaisiin niin kahviloissa kuin Googlen turkkilainen kahvi -hakusanalla. Sain setin, johon kuuluivat nämä kaksi kuppia lautasineen sekä pieni cezve (eli keittoastia), mieheltäni lahjaksi vuosikausia sitten. Tarkemmin sanoen aikana, jolloin minulla ei ollut vielä hajuakaan turkkilaisen kahvin keittotavasta.

Bling bling -häälahja

Ystävämme antoi meille häälahjaksi tällaisen metallinhohtoisen kahvisetin: tarjotin, kaksi keraamista kuppia metallisine kehikkoineen ja "hattuineen", lautaset ja pieni suloinen rasia kahvin kanssa tarjottaville karkeille. Myynnissä settejä näkyy monissa paikoissa eli kyseessä ei ole harvinaisuus, mutta osin tunnesyistä en ole raaskinut käyttää kuppeja vielä kertaakaan. Koko komeus säihkyy kuitenkin kauniisti vitriinissä.

Suomen tuliaiset

Kuvan kupit ovat löytö Suomesta. Settiin kuuluu seitsemän erisävyistä kuppia ja lautasta ja se on aikoinaan ostettu pienestä antiikkiliikkeestä ihan vain edullisuuden ja suloisuuden perusteella. Suomessa kupit olivat liian pienet niin kahville kuin kaikelle muullekin, mutta turkkilaiselle kahville ne ovat juuri sopivat. Setti kulkeutuu Suomesta Turkkiin pikkuhiljaa, sillä en uskalla lähetyttää niitä postipaketteina. Kesälomareissulla sain takaisin lähtiessä mahdutettua kassiin vihreät kupit, eiköhän joulureissulta taas pari lisää.

Türk kahvesi eli turkkilainen kahvi valmiina juotavaksi. Yleensä sen kanssa tarjotaan pari makeista tai suklaata sekä lasi vettä.