Lemmikit eivät varsinaisesti ole harvinaisia Turkissa. Tunnen useamman tyytyväisen linnun omistajan ja sukulaisen kaloja olen jopa päässyt hoitamaan. Lintu (kuş) ja kala (balık) ovat mukavia otuksia. Ne eivät pahemmin rajoita omistajansa menemisiä ja tulemisia. Niiden ruokinta- ja asumiskustannukset ovat matalat ja mikä monelle turkkilaiselle tärkeintä, ne elelevät kompaktisti omalla pienellä alueellaan sotkematta koko huushollia.
Itse rakastan koiria (köpek) ja olen kuumeillut omaa koiraa tehokkaasti koko elämäni. Monet turkkilaistuttuni ilmoittavat myös pitävänsä koirista, mutta sisälle kotiin he eivät niitä kelpuuta. Miksi? Koska ne tiputtavat karvansa joka paikkaan ja ovat näin ollen pis (likaisia). Osan mielestä karvat ovat myös vaarallisia. Lemmikkikoiria näkee kuitenkin kaupungin kaduilla yhä enemmän ja enemmän, joten asenteet ovat selvästi muuttumassa. Samalla kun sinänsä iloitsen, katson hieman mietteliäänä trendikkäiden rotujen valikoimaa: Kultaistennoutajien ohella vastaan tulee huomattavan paljon pittbulleja, saksanpaimenkoiria, rottweilereita. Yksi sukulaisemme odottaa chow chown pentua. Mopsit näyttävät olevan myös kova juttu ja kiitos elämäni ensimmäisen hoitokoiran, sydämestäni pala kuuluu aina mopseille. Siitä en kuitenkaan ole ihan vakuuttunut, onko mopsi ja Mersinin ilmasto hyvä yhdistelmä.
Entäpä kissat (kedi)? Tunnen kourallisen todellisia kissafaneja, joille tyypillistä on muutama oma lemmikkikissa + avokätinen katukissojen ruokinta. Yksi näistä on naapuri, jonka nimeä on koskaan opi muistamaan, sillä viittaan häneen aina tittelillä cat neighbor. Useimmat vierastavat kuitenkin kissoja ja tähän ryhmään kuuluvat myös monet Turkin tuttavani. Yleisestä asenneilmapiiristä huolimatta, kun meille tarjottiin turkkilaisen vanin ja maatiaisen suloista sekoitusta, vastaus oli välittömästi kyllä (!).
Sukulaiset olivat innoissaan ja "innoissaan": Suomeen Irma-kissa skypetti ensimmäisen kerran jo saapumisiltanaan ja sen jälkeen viikoittain. Posti on myös tuonut kissalle Suomesta leluja ja parhaillaan odotellaan vitamiiniraksuja, valjaat ja kynsileikkurit sisältävää pakettia. Turkin puoli yritti kääntää päät viimeiseen asti: Älkää ottako. Yök, se on likainen. En koskaan tule käymään teillä sitten, koska koko asunto tulee haisemaan. Meille on turha tunkea sitä hoitoon lomien ajaksi. Ensimmäinen turkkilainen uskaltautui kuitenkin kylään kuukauden päästä ja lopulta vankimmat vastustajatkin heltyivät: rapsutuksia antavat vain harvat, mutta esimerkiksi kissan tarkkailu ja vointi kiinnostavat. Lisäksi osasta on kuoriutunut kissaguruja, jotka antavat mielellään neuvoja kissanhoidossa: Laittakaa hiekka-astia parvekkeelle, ei kai se tarvitse sitä kuin 1–2 kertaa päivässä. Kyllä kissan voi päästää parvekkeelle, se ymmärtää olevansa korkealla. Kissan kanssa ei saa ikinä leikkiä tai se menee pilalle. Tuttavamme syöttää kissoilleen leipää, kananmunaa ja salamia - miksi te ette tee samoin? Ei näille neuvoille voi oikein muuta kuin hymyillä hämmentyneenä.
Yhdestä asiasta turkkilaiset ovat kuitenkin vaikuttuneita. Olemme ravanneet niin tiheään eläinlääkärillä laittamassa kaikki mahdolliset rokotteet ja sisä- ja ulkoloishäädöt kuntoon, että sukulaiset totesivat kissan olevan terveempi ja puhtaampi kuin me ihmiset. Eläinlääkäri on kuitenkin itselleni aiheuttanut myös päänvaivaa: Rokotukset ja häädöt ok. Kissan ripuliin hän antoi oivan ohjeen syöttää riisiä ja perunaa, mikä toimi. Mutta sen jälkeinen suositus keskittyä kalan ja naudan syöttämiseen ja demonisoida syöttämämme kana arvelutti oikein toden teolla. Siinä vaiheessa kun lääkäri ilmoitti, että kissan tulisi saada yhdet pennut ennen sterilointia tai syöpäriski nousee, olen googlettanut sinnikkäästi muita eläinlääkäriasemia.
Sen lisäksi, että kaksi kissakulttuuria hieman törmäilee arjessamme, on Irma toki tuonut mukanaan myös kulttuurista riippumatonta kissamaista touhua talouteemme. Uusia sisustusratkaisuja riittää; raapimispuu, rutatut matot ja lattioita miinoittavat lelut. Olemme heittäneet hyvästit (toivon mukaan väliaikaisesti) katkeamattomille yöunille, sillä ruokapalvelua vaaditaan hyvin pontevalla naukumisella myös kello viisi. Toisaalta vastapainona ylisuloinen pehmeä otus vetää päivittäin torkkuja sylissä, tunkee sohvalle raaputettavaksi ja naurattaa riehumisellaan ja leikeillään. Jämptiyttä ja luovuutta tarvitaan, kun yritämme kannustaa neitiä sekä käytöstapoihin että energian purkamiseen.
Yksi asia on kissanpentuarjessa myös varmaa: kaikki on jännää. Tänään aivan sanoinkuvaamattoman jännää on ollut - muutamia asioita mainitakseni - valkosipulin kuivanut varsi, lattialla ollut muovipussi, hajonnut pyykkipoika, roskakaappi (kestosuosikki), vessanpesu, silmälasit, sohvan sisälle tunkeminen, liikenteen äänet, kanan tuoksu keittiössä, läppärin näppäimistö (taas kerran...). Lisäksi löysin jälleen itseni pohtimasta aivan uudenlaisia kysymyksiä heti aamutuimaan: haluanko syödä aamupalan kuunnellen maukumista ja sen jälkeen siirtyä olohuoneeseen töiden tekoon VAI annanko kissan murustella kuivia valkosipulin kuoria pitkin keittiötä, jolloin saan hiljaisuuden mutta joudun imuroimaan keittiön ennen muita puuhia? Tänä aamuna valitsin jälkimmäisen.
Ihana!!! Meillä on pihakissoja ja jossainhan Istanbul nimettiin juuri viralliseksi kissapääkaupungiksi. Turkkilaiset usein tykkäävät kissoista mutta heille kissa on villi, jonka kuuluu saada kulkea vapaana ulkona, kotikissat on aika yleisiä meidän alueella, samoin koirat mutta yleisesti ottaen maassa taas tosiaan ei. Noita karvat on vaarallisia koska teorioita on liikkeellä jos jonkinlaista ja suurin osa ihan huuhaata.
VastaaPoistaKaikista isoimmat kaupungit tuntuvat tosiaan olevan paljon edellä lemmikkikulttuurissa, täälläpäin ollaan vielä vähän vaiheessa. Joillakin nuo "kuolen, jos nielaisen kissankarvan" -tyyppiset myytit ovat tiukassa, vaikka ne tuntuvat ihan absurdeilta itselle. Joku vuosi sitten hymyilytti, kun tuttavat eivät tienneet, että kissat kehräävät; kysyivät minulta huolestuneena, mikä ihme ääni pelastetusta kissaorvosta aika ajoin lähtee :)
Poista