lauantai 10. helmikuuta 2018

Liian kauan Turkissa?

Joku aika sitten törmäsin Santiago Brusadinin kieli poskessa kirjoittamaan artikkeliin Fifty signs you've been in Turkey too long. Vastaavia liian kauan maassa X -listauksia löytyy monista maista, mutta Turkki toki koskee itseäni.

Lukijaa puhuttelevaan artikkeliin on listattu 50 ominaispiirrettä, jotka luonnehtivat turkkilaista (ja turkkilaistunutta) ihmistä. Toisaalta kyse on toki yleistyksistä tyyliin suomalaisena et osaa small talkia  tai rakastat salmiakkia. Toisaalta lista raottaa mielestäni hauskasti ja totuuden siemenen sisältäen arkea, tapoja ja ajatusmaailmaa Turkissa.

Listan avulla päätin tehdä kevyen kartoituksen omaan Turkkiin sopeutumisen asteeseeni. Alkuperäisen jutun 50 merkin listan karsin tätä postausta varten noin puoleen. Mikä siis on tilanne? Mitkä turkkilaisuudet olen jo sisäistänyt, mitkä ovat vaiheessa ja mitä en vielä osaa tai edes halua omaksua? Tekstissä ensin listalta poimittu turkkilaisuuden merkki (suomennettuna ja lihavoituna) + pohdintaa, näkyykö ko. piirre jo minussa, suht uudenkarheassa Turkin asustajassa.


Kielenkäytön omaksumisesta


Olet alkanut vastata kysymyksiin toistamalla: kyllä, kyllä (evet, evet); on, on (var, var); ei, ei (hayır, hayır tai yok, yok).
Omaksuttu! Tämä turkkilainen tapa on tarttunut huomattavan hyvin ja jotenkin ihan luonnostaan, sillä kyllähän suomeksikin toistelemme tyyliin joo joo, eipä ei, niinpä niin.

Kaikki on todella kaunista (çok güzel), todella hyvää (çok iyi), todella törkeää (çok ayıp).
Opittu tämäkin! Ehkä turkkilaisilla on hieman tapana liioitella puhuessaan ja siksi monet asiat ovat todella X. Turkissa oppii, että melkein kaikki (uusi vaate, ruoka, tee, mainos, patalappu, saippuaoopperan näyttelijä, tiskiaineen tuoksu, vessaharjan väri...) voi olla çok güzel.

Joku turkkilainen taiteilijasielu oli piirrellyt bungalowin seinään olymposlaisella leirintäalueella: "Loma on todella hyvä".

Sanot valittaessasi tai vihaisena allah allah.
En. Yritän olla käyttämättä, vaikka kuulen fraasia ympärilläni harva se päivä. Suomessa on koettu murrebuumit ja korostamme murteita kielen rikkautena ja identiteetin osana. Turkki laahaa tässä asiassa jäljessä. Toisin sanoen murteet osoittavat monen mielestä hieman junttiutta ja osa ihmisistä, asuinpaikastaan riippumatta, pyrkii tietoisesti puhumaan Istanbulin tyyliin - ei varsinaisesti ylpeilläkseen vaan antaakseen viestin kouluttautuneesta kaupunkilaisesta. Mieheni yrittääkin kovasti kannustaa minua Istanbulin murteen omaksumiseen ja tämä on yksi "kielletyistä" fraaseista.

Kutsut vanhempia naapureitasi/ihmisiä tädeiksi (Teyze) ja sediksi (Amca).
Tämän oppiminen on vaiheessa. Turkissa tapoihin kuuluu, että nimien sijaan monet muutkin kuin sukulaiset ovat tätejä, setiä, siskoja ja veljiä. Puhuteltaessa käytetään nimenomaan ko. titteliä tai se yhdistetään etunimen kanssa. Erisnimien käyttöön tottuneena tuollaiset nimitykset eivät tunnu ollenkaan omalta suussani. Jossakin määrin, ihan kohteliaisuussyistä, nimityksiä täytyy kuitenkin tulevaisuudessa oppia käyttämään.


Turkkilaisuus kotonani

 

Pahan silmän uskotaan varjelevan onnettomuuksilta niin autossa kuin kotona.

Sinulla on nazar boncuğu eli paha silmä -koriste kotonasi.
Onpa hyvinkin ja vielä useampi kappale. Tämän yksinkertaisen symbolin uskotaan enemmän tai vähemmän varjelevan huonolta onnelta ja näin ollen se on monen turkkilaisen kodin, auton ja julkisen tilankin perinteinen sisustuselementti muodossa tai toisessa. Omatoimisesti koristetta en ehkä olisi kotiini hankkinut, sillä taikauskoisuuteni ei yllä turkkilaiselle tasolle. Mies ja vuokra-asuntomme omistajat ovat kuitenkin pitäneet huolen siitä, että koristetta löytyy pitkin taloa, jopa ulko-ovemme kynnykseen muurattuna.

Otat automaattisesti kengät pois mennessäsi sisälle.
Kyllä! Mutta suomalaiselta tämä ei vaadi paljoa, vaan tulee toki luonnostaan. Turkkilaiset ovat vieneet asian tosin hieman pidemmälle kuin suomalaiset, sillä he pyrkivät ottamaan kengät pois jo kynnyksen päällä tai mahdollisen rappukäytävän puolella. Kengät saatetaan myös jättää oven ulkopuolelle terassille tai rappukäytävään.

Olet unohtanut, mitä tarkoittaa kierrätys.
Ehdottomasti en, vaikka tuskaa se tuottaa. Talonyhtiön pihalla tönöttää tasan kaksi kaikkea jätettä nielevää astiaa, mutta onneksi keskustasta löytyy joitakin kierrätysastioita. Sinne raahaamme uskollisesti lasin, pienmetallin ja pahvin. Välillä saan kierrätysaiheesta itselleni tunteet nousemaan pintaan (näyttäytyvät ko. aiheesta paasaamisena kotioloissa), kun ihmiset eivät tunnu välittävän asiasta tipan vertaa. Myös roskien huoleton heittely ympäristöön harmittaa, samoin kuin holtiton muovipussien käyttö.

Lähiympäristö - joko tavat on opittu?

 

Anit Kabir -mausoleumi Ankarassa on Atatürkin hautapaikka, jossa vierailee vuosittain miljoonia ihmisiä. Alueella on myös museo.

Tiedät pienen lähikauppasi pitäjän nimen.
Tätä en ole omaksunut eli en tiedä. Olen tullut siihen tulokseen, että oma asuinalueeni, lähinnä korkeita vuokrakerrostaloja vieri vieressä, ei ole mikään perinteisen turkkilaisen tuttavallisuuden ja naapurikulttuurin mekka. Meno on aika suomalaista, naapureita ei oikein tunne, puhumattakaan lähikaupan henkilökunnasta.
Huomaan kyllä, että osa alueen ihmisistä on kiinteämmässä suhteessa kauppiaisiin. He pitävät yllä muun muassa turkkilaista traditiota, jossa kauppias tuo tilaamasi tuotteet talosi alapuolelle. Lasket narun varassa korin alas parvekkeeltasi ja hissaat tavarat ylös. Muun muassa yläkertanaapuriimme kohoaa silloin tällöin korillinen leipää.

Tiedät törmääväsi Atatürkin kuviin, minne tahansa menetkin. 
Turkin edesmennyt ensimmäinen presidentti ikuistettuna postereissa, tauluissa, patsaissa, monumentteissa, tarroissa... Kyllä, tähän on jo tottunut. Ja mitä hänen kuvaansa tulee, sen näkemiseksi ei tarvitse mennä edes oman kodin ulkopuolelle...

Tuskin huomaat enää moskeijoiden rukouskutsuja. Viidesti päivässä. Alkaen kello 5.30.
Toisaalta omaksuttu, toisaalta ei. Moskeijoiden rukouskutsut tosiaan kajahtavat ilmoille viidesti päivässä. Jos moskeija ei ole ihan nurkan takana, en enää huomaa kutsuääntä. Joillain sijainneilla lähiminareetin volyymit ovat kuitenkin niin kovalla, ettei ääneen voi aamun unipöpperössäkään olla heräämättä.

Pyydät opiskelija-alennuksia ja tingit liki kaikesta mahdollisesta.
En ole sisäistänyt, sillä en ole osannut tinkimisen jaloa taitoa Suomessakaan. Periturkkilaista rahanmenon välttely toki olisi. Viimeksi pari viikkoa sitten todistin turkkilaisen sukulaiseni "nuortumista" yli kymmenellä vuodella, kun häneltä tiedusteltiin ikää eläintarhan portilla.

Muistatko, kun aikoinaan huomasit jonkun törpön ohittelemassa jonossa ilman, että kukaan valitti. Nyt sinä olet se törppö.
Paitsi etten ole. Olen suomalaisen jonotuskulttuurin vannoutunut kannattaja ja en voi sietää, miten turkkilaiset esimerkiksi terveyskeskuksissa, posteissa ja bussilippuja ostaessaan rynnivät tiskille tulojärjestyksestä välittämättä. Turkkilaisia tämä ei tosiaan tunnu häiritsevän, kun melkein kaikki harrastavat samaa.
Miettiessäni logiikkaa jonotuksen puuttumiseen turkkilainen tuttava selitti minulle jonotuksen olevan turhaa silloin, kun kaikille on kuitenkin tilaa tai kaikki tulevat saamaan palvelua joka tapauksessa. Toisin sanoen et kiilaamalla vie keneltäkään mitään, mutta saat hoidettua oman asiasi nopeammin. Isoimmissa kaupungeissa tilanne on myös turkkilaisen lähteen mukaan toinen, ihmiset jonottavat. Ehkä näin. Lisäksi ainakin lentokentillä turkkilaisten jonottamisessa ei pääosin ole moitteen sijaa.

Liikennekulttuurin käsittäminen/käsittämättömyys

 



Et enää pelästy autojen tööttäilyjä.
En, mutta edelleen ne ärsyttävät. Turkkilainen liikenne, moottoriteiden ulkopuolella, on aika äänekästä ja rassaavaa ylipäänsä. Autojen torvet soivat herkästi, kun jokainen on oman elämänsä priimusautoilija ja muut ärsyttäviä tientukkoja.

Tiedät, että ainoa tienylitystapa on kamikaze-tyyli, jossa autot ohittavat sinut muutaman sentin etäisyydeltä. Liikennevalot? Mitä ne ovat?
Tähän kulttuuriin en ole vielä oikein päässyt sisälle. Jos olen yksin liikkeellä, odottelen sopivia tienylitysrakoja kanssaihmisiä kummastuttavan kauan. Liikennevaloissa moraali on hieman löystynyt, se on tunnustettava, mutta puolustuksekseni paikalliset antavat minulle erittäin huonoa esimerkkiä ja heihin verrattuna liikennevalokäyttäytymiseni on edelleen kuin oppikirjasta.

Et ihmettele, kun näet motoristin, joka ajaa tietä väärään suuntaan ja ilman kypärää.
Tavallaan olen omaksunut, sillä ei se enää ihmetystä herätä. Enemmän yllätyn nähdessäni kypärän päässä. Liikenne on hallittua kaaosta ja nimenomaan mopot puikkelehtivat kokonaisia perheitä kyydissään autojen seassa. Matkustajana ja jalankulkijana tähän voinee ajan kanssa tottua, mutta auton rattiin en luultavasti ikinä uskalla mennä.

Ruokakulttuuriin sopeutuminen

 

Ei päivää ilman vähintään yhtä teekupillista. Jos et juo teetä, tunnet olosi oudoksi.
Tämä turkkilaisuus on vasta osittain totta omalla kohdallani. Jos ei muuten, niin aamupalan kanssa kulautan kupin teetä. Toisaalta, voisin olla ihan hyvin juomattakin, eli teeaddiktiota ei todellakaan ole päässyt syntymään.

Olet juonut teetä 35 asteen helteellä.
Tietenkin olen ja vieläpä säännöllisesti :) Parilla ensimmäisellä Turkin vierailulla tämä asia tuntui hieman kajahtaneelta, mutta nykyään, miksipä ei. Helle on kesäisin niin tuhottoman kova, ettei oikeastaan mikään asia heilauta olotilaa suuntaan tai toiseen: juoman lämpötila, vaatetus, liikunta - hikoilet, huomioitpa tai et, teetpä tai jätätkö tekemättä.

Olet hyväksynyt oliivit ja juuston osaksi aamupalaa.
Oliivit kyllä eli omaksuminen on vakaasti puolivälissä. Vaikkeivät oliivit olekaan suosikkejani, syön mielelläni pari kolme oliivia leivän, öljyn, tahinin, hunajan, kananmunan, kurkun ja tomaatin ohessa. Juustot ovat kuitenkin liikaa vaadittu ja nyrpistelen nenääni pelkälle (vuohen)juuston hajulle. Toki juustot ovat niin olennainen osa turkkilaisten aamupalaa, että pöytäpaikan niille sentään lemusta huolimatta suon ja kyläpaikoissa teen kohteliaisuudesta parhaani esimerkiksi juustopasteijoiden kanssa.

Ystävät eivät kutsu sinua illalliselle vaan aamupalalle.
Totta toisaalta. Yleisin kutsu on kyllä illalliselle tai iltateelle, mutta aamupalakaan ei ole harvinaisuus. Ensimmäisen aamupalakutsun sain jo vuosia sitten. Silloin tuntui oudolta, että joku ehdoin tahdoin halusi vieraat ruokapöytäänsä heti aamusta. Nykyään aamiaiskutsu tuntuu kutsulta muiden joukossa ja yleensä aamupalakyläilyille suunnataan kymmenen maissa.

Olet hyväksynyt, että jogurtti on jotain suolaista, mitä juodaan ruuan kanssa pikemmin kuin syödään makeana välipalana + ruualla on aina keittoa ja jogurttia + jogurtti voi olla kastike.
Kyllä kaikkeen. Rakastan paitsi perusturkkilaista maustamatonta jogurttia että ayrania (jogurttipiimää) ja juon sitä ruuan kanssa enemmän kuin mielelläni. Jälkiruoka jogurtti ei ole itselleni, mutta aamupala, välipala ja iltapala kylläkin, samoin sitä voi käyttää kastikkeena tai lusikoida kulhosta muiden ruokalajien ohella. Ei ongelmaa!


Summauksena: Kotoutuminen on ihan hyvissä kantimissa, mutta suomalaisilla piirteilläkään ei ole hätää :)  

2 kommenttia:

  1. Hauska listaus, mun pitää tutustua koko listaan sillä kaikki nuo yo. asiat on omaksuttu, 16 v siinä meni :D Ainoa mitä en tee, en etuile, jonotan ja suutun tosissaan jos joku etuilee. Isossa kaupungissa kyllä moni muukin eli etuilijat laitetaan yleensä ruotuun ja olen ihan mielelläni mukana huhuilemassa että minne rouva rynnii, jono on täällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsotaan, montako vuotta itselläni menee, nyt on vielä aika paljon omaksuttavaa. Tuo kiilailu on kyllä raivostuttavaa. Täällä meidän seuduilla se on tosi yleinen tapa. Noh, vastineeksi koen täysin oikeutetuksi paheksua kiilaajia erittäin merkitsevillä katseilla :)

      Poista