Yhtä juhlaa

Suuri osa turkkilaisista rakastaa juhlia ja vierailuita. Juhlapäiviin kuuluu niin kansallisia kuin uskonnollisia juhlia, lastenpäivää, opettajien päivää sekä perhejuhlia. Arkena kylään kutsutaan tuttuja, naapureita ja sukulaisia. Moni myös kutsuu itse itsensä eli yllätysvierasvaara on olemassa.

Toukokuuhumme sattui tänä vuonna juhlasuma. Kuukausi alkoi tietenkin vappuhulinoilla. Suomalainen vietti vappua tehden uunidonitsipalloja munkkien korvikkeeksi, turkkilainen kulutti kolme tuntia poliitiikasta ja palopuheista nauttien vappukulkueessa. Ei ollut vaikea huomata, kummalle päivä oli merkittävämpi.

Äitienpäivä oli Turkissa samaan aikaan kuin Suomessakin. Mieheni perheessä mietitään joka ikinen vuosi, pitäisikö äitienpäivälahjaksi ostaa astianpesukone. Koska itse päivänsankari kuitenkin pitää kapistusta melko tarpeettomana, ideaa ei toteutettu tänäkään vuonna. Sen sijaan suunnattiin monen muun tavoin ravintolaan syömään.

19. toukokuuta oli vuorossa Atatürk’ü Anma, Gençlik ve Spor Bayramı eli vapaasti suomennettuna Atatürkin, nuorison ja urheilun juhla. Mies kipaisi heti aamusta koulullaan järjestettyyn sunnuntaiaamunavaukseen ja tuttavien lasten kouluissakin oli laulettu, luettu runoja ja muisteltu historian tapahtumia.

Pari viikkoa sitten juhlimme hääpäiväämme. Etukäteen mietimme, mihin ravintolaan voisimme mennä vai mentäisiinkö ravintolaan ollenkaan. Muita ideoita ei oikein kummallakaan ollut.  Viime vuonna ihmiset eivät voineet käsittää, että juhlimme päivää yksinkertaisesti läheisessä kalaravintolassa. Heidän mielestään olisi ollut syytä mennä naapurikaupunkiin ja johonkin huippuravintolaan. Emme kuitenkaan tänäkään vuonna ottaneet vinkistä vaaria vaan - pihi-iitoja kun olemme - päätimme voivamme kokata ravintolaa paremmin ja halvemmalla itse.

Miehellä puski koko päivän flunssaa päälle, mutta kokkasimme sinnikkäästi koko illan ja söimme itsemme ähkyyn kanankoipien, katkarapujen, tsatsikin, salaatin, sitruuna-timjamikakun, hedelmien, suklaan ja sipsien voimin. Menu ei loppupeleissä tullut halvemmaksi, mutta hyvää oli. Vasta tiskivuorta selvitellessä ravintolakin alkoi tuntua varteenotettavalta vaihdoehdolta seuraavalle vuodelle.

Viikko sitten saimme kutsun tuttavapariskunnan lapsen 6-vuotissyntymäpäiville. Ennen juhlia oli lahjakriisin paikka. Mieheni on erittäin kiintynyt kahteen lahjaideaan: värikyniin ja kirjoihin. Itse taas olisin lähtenyt varman päälle hiusklipsi, Hello Kitty, prinsessa-linjalle. Lopulta kompromisseiltiin lahjaksi kirja ja lisäksi, vaikka Turkissa ei onnittelukorteilla ole mainittavaa asemaa, askartelin lahjan kylkeen kissakortin ja liitin mukaan vielä pienen kuvan kissastamme, johon synttärisankari on hulluna.

Synttäreitä juhlittiin perheen kerrostaloalueen puutarhassa parinkymmenen naapurin lapsen ja vanhempien ystävien voimin. Yllätyksekseni kaikki muut vieraat olivat tuoneet lahjaksi vaatteita, mutta onneksi kirja ja kortti tuntuivat kelpaavan sankarille yhtä hyvin. Tarjoiluita oli runsaasti: kizartmaa (öljyssä paistettuja perunoita, paprikoita ja sipulia), valkosipuli-bulgurpyöryköitä tomaattikastikkeessa, makaronisalaattia, minisämpylöitä, suolaisia keksejä, suklaamuffineja ja kaksikerroksinen kakku kera teen, kahvin ja mehujen. Pieni kriisi saatiin koristeilmapalloista sekä muffinien yksisarviskuvioisista pahvikuorista, joita lapsivieraat ottivat lähtiessään mukaansa (sankarin mukaan ne olisivat kuuluneet hänelle). Sen sijaan sankari ei ollut moksiskaan siitä, että kakun kynttilät sytytettiin uudelleen ja uudelleen, kun kukin lapsivieras halusi vuorollaan olla puhallusvuorossa.

Kolmituntinen synttärihumu sujui kaiken kaikkiaan mukavasti ja jälkikäteen seuraavalla viikolla kertasin vielä sankarin kanssa tapahtumia. Vakuutin kyselyihin, että olin syönyt kaikkea ja kaikki oli hyvää. Vannoin, ettei meidän taloomme ollut tullut juhlista ainuttakaan ilmapalloa saati yksisarvista ja näyttelin aavistuksen järkyttynyttä, kun hän kertoi kuuden vieraan "kähveltäneen" koristeita. En kuulemma saa unohtaa kutsua häntä omille syntymäpäiväjuhlilleni ja kakkuideankin hän oli jo avukseni keksinyt.

Suomalaisittain toukokuuta sulostutti tietenkin myös jääkiekon maailmanmestaruus. Olen periaatteessa oikeinkin innokas jääkiekkofani, mutta täältä käsin otteluita on tietenkin hankala seurata. Kun finaalipaikka kuitenkin napsahti, vietin illan suhaten puhelimella eri medioiden nettisivuja ja luullakseni juhlin voittoa aika lailla sekunnilleen oikeaan aikaan. Totesin miehelleni, että nyt koen sellaista onnea, jota et sinä et turkkilaisena koskaan tule kokemaan - hah!

Viimeksi kuluneen kuukauden aikana myös iltaruokailuilla on ollut hieman tavallisuudesta poikkeava merkitys. Meneillään on ollut ramadan, jolloin osa muslimeista syö ja juo vain auringonlaskun ja aamuhämärän välillä. Mersinissä iltaruokailun on siis voinut aloittaa kahdeksan maissa ja yöllä puoli kolmen aikoihin kaduilla pauhaavat rummut herättävät paastoajat tankkaamaan hieman ruokaa ja juomaa ennen uuden päivän valaistumista. Koska iltaruokailut ovat siis harvinaista herkkua monessakin mielessä, monissa kodeissa panostetaan ruokaan erityisen paljon tarjoamalla myös alkukeitto ja jälkiruokaa. Meidän taloudessamme ruokarytmi on normaali, mutta esimerkiksi anoppi paastoaa ja näinpä illallisvierailuilla on nautittu hieman runsaammista pöydistä. Samoin järjestimme kertaalleen vastavuoroisesti iftarin (eli ilta-aterian) alkukeittoineen, salaatteineen, pikkelsseineen, pää- ja jälkiruokineen.

Kun kesäkuu alkaa, ramadan loppuu ja se tarkoittaa muutaman päivän juhlintaa. Ramazan bayrami / seker bayrami on siis taas käsillä. Olen siivonnut asunnon viikkojen mittaan juhlakuntoon ja päättänyt ensimmäisen juhlapäivän asukokonaisuuden jo kaapista löytyvistä vaatteista. Miehellekin löytyi etsintöjen jälkeen uusi paita ennätysaikaisin, jopa viisi päivää ennen juhlallisuuksien alkua! Kulhollinen karkkeja on ostettu vieraiden varalta ja uutuuskarkkimaku kaneli maistettu ja huonoksi todettu. Ensi viikolla edessä on paaaljon vierailuita ja vähintään yhtä paljon karkkia ja kahvikupposia.

Kokkausta ja kissan kaitsemista

Kevään aikana mielen päällä on ollut asia, jota olemme lykänneet miehen kanssa viikko kerrallaan eteenpäin. Lopulta kaksi viikkoa sitten tajusimme, että kesä ja helteet iskevät toden teolla päälle ja on tartuttava tuumasta toimeen.

Kuvittelisin, että Suomessa en olisi sydänjuuriani myöten hermona kissan rutiinileikkauksista, tässä tapauksessa tyttökissan sterilisaatiosta, mutta täällä koko ajatus kauhistutti. Liian hyvin muistissa oli turkkilaisen tuttavan kissan kuoleminen ko. operaation seurauksena. Oma jahkailukin harmitti, sillä lämmenneen sään ja haavan infektioriskin yhdistelmä pyöri mielessä. Samoin käyttämämme eläinlääkärin kivikautiset näkemykset eivät luoneet luottamusta, enkä kissaa hänen leikattavakseen halunnut antaa. Miten ihmeessä osaisimme valita hyvän lääkärin?

Suomessa ei tarvitsisi miettiä, löytyisikö Espoon kokoisesta kaupungista lemmikkieksperttejä vai pitäisikö sellaisen perässä lähteä isolle kirkolle. Täällä mietimme tosissaan hieman Espoota isomman kotikuntamme tarjontaa, sillä moni eläinlääkäri on enemmän keskittynyt maatalouspuoleen ja lemmikit tulevat siinä sivussa. Koska kissamme kuitenkin vihaa autoilua kaiken muun kodin ulkopuolisen lisäksi, päädyimme lopulta etsimään leikkauspaikkaa mahdollisimman läheltä ja päädyimme luottamaan tuttavan tuttavan suosittelemaan paikkaan. Suositus osoittautui hyväksi: mikä tärkeintä, eläinlääkärin leikkaustaidot olivat kohdillaan, ja ekstrana miehen viime hetken paniikkikysymyksistä (oletteko varmasti ennen tehneet leikkauksia) ei otettu nokkiinsa ja tunteelliselle vuodatukselle (tämä ei ole vain kissa, se on meidän tyttäremme) ei naurettu (vain hymyiltiin).

Veimme kissan perjantaiaamuna eläinlääkärille, joka lupasi soittaa, kun kissa olisi hakukunnossa. En oikein tiennyt mitä odottaa (mitä nyt kaikki Googlen menestys- ja kauhuleikkauskertomukset oli tullut luettua). Kun sitten menimme neljää tuntia myöhemmin hakemaan potilasta, saimme mukaamme vielä silmät auki narkoosissa nukkuvan pikkuzombin. Tunnin päästä kissa kampesi jaloilleen, muttei pystynyt mainittavasti liikkumaan. Seuraavat tunnit sain seurata kauluripäässä toikkaroivaa kattia kuin hai laivaa, ettei se satuttaisi itseään.

Suomalaisten sivustojen mukaan, kissa on leikkauksen jälkeisenä päivänä jo useimmiten oma itsensä. Ei ollut, vaan meillä vajottiin turkkilaisella tunteellisuudella alakuloon. Törmäily seiniin ja joka paikkaan tötteröstä kiinni jääminen lannisti kissan, vähitellen katosi into syödäkin, kun se oli niin hankalaa. Apaattisuus, oksentelut, kaikki melankolian muodot ja ylimääräinen eläinlääkärireissu käytiin seuraavana neljänä päivänä läpi ja me omistajat olimme sydän syrjällään.

Viidentänä päivänä tapahtui lopulta piristymistä, mikä ilahdutti aluksi. Huomasimme kuitenkin pian, että tällä virkistymisellä oli myös kääntöpuolensa, sillä kissa oppi nuolemaan leikkaushaavaa muovikaulurista huolimatta. Tein kissalle sukkahousupukuja, jotka se kuitenkin näppärästi heitti päältään. Kauluhuivi auttoi hieman asiaa, mutta suurin hyöty oli siitä, että me omistajat ryntäilimme käsinemme kissan ja haavan väliin aina, kun huomasimme katin olevan sen kimpussa.

Kymmenen päivän aikana, jolloin neuroottisesti yritimme suojata kissan leikkaushaavaa siltä itseltään, kotitöiden tekokin muuttui taidelajiksi. Useammat astiat tuli pestyä ja ruuat laitettua niin, että toin kissan mukanani keittiöön ja kun huomasin sen nuolemispuuhissa, venytin akrobaattisesti jalkaa tai kättä haavan suojaksi.

Näissä merkeissä testasin myös uutta perunaruokaa. Resepti on lahjaksi saamastani, Ghillie Basan kirjoittamasta Turkkilainen keittiö - Perinteiset maut ja valmistustavat - 75 klassikkoreseptiä -kirjasta. Tein kirjan ohjeella Länsi-Anatolialaista peruna-tomaattipaistosta, joka kelpasi hyvin iltaruuaksi salaatin ja jogurtin kera niin itselleni kuin miehelle. Näin pääruokana paistosta riitti juuri meille kahdelle, esimerkiksi lihan lisukkeena annoksesta riittäisi varmasti kolmelle tai neljälle. Tein pieniä muutoksia ohjeeseen kiitos muutaman ainesosan puuttumisen, lisään omat muutokseni sulkuihin. Omassa paistoksessamme oli potkua chilimme, valkosipulimme ja etikkamme kiukkuisuuden ansiosta - näiden ainesten määrää kannattaa siis vähentää, jos ei halua ruokaan tulisuutta.

Peruna-tomaattipaistos (2–4 syöjälle)

½ kg (uusia) perunoita
1 rkl voita
3 rkl oliiviöljyä + tilkka pinnalle
2 punasipulia halkaistuna ensin pitkittäin, sitten poikittain ja viipaloituna pitkittäin
3–4 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1–2 tl murskattuja juustokuminan siemeniä (itse käytin jauhettua juustokuminaa eli jeeraa 1 tl)
1–2 tl turkkilaista punaista chiliä tai 1 tuore punainen chili hienonnettuna ja ilman siemeniä (itse käytin 1 tl kuivattua chiliä).
2 tl kuivattua oreganoa
2 tl sokeria
1 rkl valkoviinietikkaa (käytin punaviinietikkaa)
1 tölkki (400 g) tomaattimurskaa ilman mehua (käytin murskan sijaan 400 g tuoreita tomaatteja, joista poistin vetisyyden välttämiseksi siemenet)
12–16 mustaa oliivia (laitoin, mutta toimisi ruoka ilmankin)
125 g fetajuustoa murustettuna
suolaa ja mustapippuria

1. Keitä perunat kypsiksi, mutta älä liian pehmeiksi. Huuhdo kypsät perunat kylmällä vedellä, kuori ja leikkaa paksuiksi viipaleiksi tai lohkoiksi.

2. Kuumenna voi ja öljy pannulla ja kuullota sipulit. Lisää juustokumina, chili ja puolet oreganosta, sokeri, viinietikka ja tomaatit. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

3. Lado perunat ja oliivit uunivuokaan (resepti suosittelee savista, mutta itselläni on vain lasisia) ja lusikoi päälle tomaattiseos. Ripottele päälle fetaa, 1 tl oreganoa ja hieman öljyä.

4. Paista 200 C uunissa 25–30 minuuttia.

Turkkilaisia juomia

Viime viikkoina olen tuskastellut jääkaapin kanssa. Se tuntuu aina olevan joko täydessä sekasorrossa tai melkein tyhjä - ei välimuotoja. Myös jääkaapin oven juomille varattu osio on tuntunut pullistevan yli äyräidensä, kun maidon lisäksi sitä ovat kansoittaneet kefir-pullot, 1,5 litran pullo salgamia ja purkillinen suomalaista kahvia. Tästä sekasorrosta sain toisaalta myös inspiraation tämänkertaiseen kirjoitukseen.

Verrattuna Suomeen osa juotavista on pysynyt samana, mutta uusiakin tuttavuuksia on tullut. Lisäksi juomatapani ovat hieman muuttuneet. Turkissa pöytään ei välttämättä kateta juomalaseja, mistä olen joskus ihmeissäni. Toisaalta tietyt ruuat ja juomat mielletään tiiviisti yhteen, joten esimerkiksi turkkilaisen pizzan (lahmacun) kanssa juodaan monesti ayrania, suolaisten pasteijoiden kanssa teetä ja Mersinissä tantuni (leipä tai wrap, joka on täytetty maustetulla lihalla) ja salgam kuuluvat monen mielessä samalle aterialle. Ruokajuomista yleisimpiä ovat vesi ja ayran, mutta myös Colaa juodaan yllättävän paljon paitsi arjessa myös juhlissa häitä myöten.

Alkoholijuomia en osaa esitellä kovin kattavasti, kun en itse niitä käytä. Raki on kuitenkin kuuluisa vahva anisviina, Efes ympäri maailmaa myytävä olutmerkki ja Turkissa tuotetaan viinejä. Alkoholikulttuuri on erilainen kuin Suomessa, mutta ei niin erilainen kuin jotkut ehkä kuvittelevat. Turkissakin illallispöydässä voidaan juoda lasi viiniä, ottaa illanistujaisissa raki-shotti tai pari pulloa olutta. Absolutismi aiheuttaa täälläkin aika ajoin ihmettelyä ja toisaalta joillakin käyttö on lähtenyt käsistä. Ehkä suurin ero Suomen alkoholikulttuuriin on se, että kännissä oloa julkisilla paikoilla voidaan paheksua huomattavasti ja mieheni kaltaisessa perinteisessä perheessä alkoholin juominen omien vanhempien tai sukulaisten edessä ei ole OK. Ne, jotka sitä käyttävät, käyttävät siis yleensä vain ystävien seurassa.

Seuraavassa listaa turkkilaisista juomista suosituimmista harvinaisempiin herkkuihin meidän taloutemme kulutuksen näkökulmasta:


1. Vesi ja kivennäisvedet

Jotkut turkkilaiset käyttävät hanavettä ja toiset paikallisen veden laadun tai omien mieltymysten innoittamina/pakottamina pullovettä. Me käytämme kotona hanavettä, koska se on täysin juomakelpoista ja maistuukin ihan hyvältä. Oikeastaan ainoa valittamisen aihe on veden korkea kalkkipitoisuus - tämä ei toki juodessa haittaa, mutta keittiötä ja kylpyhuonetta siivotessa se tuppaa rassaamaan.

Laadukas hanavesi on onni, sillä vettä kuluu etenkin Mersinin kesäkuumalla tolkuttomasti. Itselläni on huono taipumus elellä kuin aavikkoeläin, joka on jopa Suomessa onnistunut hankkimaan lievän nestehukan unohtaessaan juoda hellepäivänä. Sen verran epämiellyttävä kokemus, että yritän parhaani mukaan nykyisin juoda ylimääräisiä vesilaseja pitkin päivää.

Vesi on itselleni tylsä juoma, mutta sen sijaan rakastan turkkilaisia kivennäisvesiä ja limppareita (maden suyu, soda, mineral suyu, gazoz)! Maustamaton kivennäisvesi on aika tujua, mutta sitruuna, granaattiomena, mansikka, meloni, kirsikka ja monet muut maustetut kivennäisvedet tarjoavat mukavaa ja miedompaa vaihtelua. Kivennäisvesiä ja limppareitakin myydään paljon pienissä, parin-kolmen desin lasipulloissa, joten on aina mukava kokeilla uusia makuja.


2. Tee

Teestä olenkin aikoinaan kirjoittanut blogiin ihan oman juttunsa. Tee on turkkilaisten lempijuoma vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Musta irtotee tarjottuna noin desin vetoisesta tulppaanilasista on turkkilaisen teekulttuurin symboli.

Minulla ja miehelläni on suvussa maine oikeinkin huonoina teenjuojina, sillä yleensä kyläpaikassa yksi lasi riittää meille, siinä kun muut täyttävät toista, kolmatta tai jopa neljättä lasiaan. Omissa silmissäni tee on kuitenkin yksi arkipäiväisimmistä juomistamme, koska joka aamu alkaa teellä ja monesti illallakin keitämme yhdet kupit.


3. Kefir

Piimän ystävä pysyy tyytyväisenä Turkissa, sillä kefir ajaa mainiosti asiansa. Suomessa myytävää kefiriä (tai suomennettuna kaiketi kefiiriä) en koskaan maistanut, joten en osaa kommentoida makua verrattuna turkkilaiseen. Joka tapauksessa kyseessä on maitopohjainen juoma kera hyödyllisten probioottien. Vertausta piimään tukee hyvin myös se, että aivan kuten piimä, myös kefir jakaa turkkilaisten mielipiteitä ja jotkut eivät voi sietää sen makua.

Itselläni oli Suomessa hyvin vaihteleva suhde piimään. Olin pitkään piimän kausittaisjuoja, kyllästyin makuun helposti ja sitten piti pitää taukoa. Parina viimeisenä Suomi-vuotena pyrin kuitenkin korvaamaan ruokajuomana maidon piimällä ja Turkissa olen jatkanut samaa trendiä kefirin kera. Tapaa tukee hyvin se, että en voi sietää turkkilaisen maidon makua.

Kuten Valion Suomi-kefiireitä, myös Turkista kefiriä löytyy eri mauissa. Olen maistanut täällä mansikka-kefiriä ja omena-kaneli-kefiriä, mutta en ole ihan varma, voinko suositella. Lapsille maustetutkin versiot näyttävät maistuvan.


4. Ayran

 

Ayran suomennetaan jogurttipiimäksi ja sen ainekset ovat yksinkertaisesti jogurtti, vesi ja suola, jotka voi pistää kotona sekaisin vatkaimella, sauvasekoittimella tai ayran-kannulla. Toki ayrania myydään myös marketeissa niin jogurtti-, juotava jogurtti- kuin maitopurkki koossa ja joissakin ravintoloissa voi tilata runsaalla vaahdolla kuorrutetun ayran-tuopillisen ruokajuomaksi.

Ayran on varmasti oma suosikkijuomani Turkissa, vaikkei sitä aina kaapista löydykään. Kebabin, tantunin tai lahmacunin kylkeen tilaan ravintoloissakin aina ayranin.


5. Turkkilainen kahvi

Turkissa juodaan monenlaisia kahveja. Moni kuluttaa Nescafe-jauheita, jotka tarvitsee vain sekoittaa kuumaan veteen. Kahviloista (Starbucks, Kahve Dünya, Kahve Duragi jne.) löytyy erityiskahveja ja suomalaiseen suuhun tutulta maistuvia suodatinkahveja. Klassisin kahvi on kuitenkin Türk kahvesi eli kirjaimellisesti turkkilainen kahvi, joka tarjoillaan noin desin vetoisista kupeista. Maku ei ole pienestä tarjoilukoosta huolimatta espressomaisen vahva ja halutessaan voi tilata hyvin sokerisenkin version.

Turkkilaisen kahvin kotikeittoon on joitakin kikkoja, jotka toki voi ohittaa hankkimalla sähköisen kahvinkeittimen. Jos kuitenkin keittää kahvia hellalla, kuten meillä, ei voi mennä samalla logiikalla kuin Suomi-kahvissa. Keittotapoja on varmasti erilaisia, mutta itse olen kälyltä oppinut seuraavanlaisen keittotavan:

- Ensin keittoastiaan (cezve) mitataan ainekset: 1 kukkurallinen teelusikka kahvijauhetta per juoja ja turkkilainen kahvikupillinen kylmää vettä per juoja. Jos juojat haluavat sokeria, lisätään sitä noin 1 tl per juoja.
- Keittoastia nostetaan liedelle (kaasuliesi sähköä parempi) aineksia sekoittamatta. Lämpö pidetään pienenä.
- Hetken päästä kahvin pintaa voi varovasti tökkiä lusikalla. Toista muutaman kerran keittoprosessin aikana.
- Kun kahvin päälle on kertynyt tiiviimpi kerros vaahtoa, sitä kerätään varovaisesti kuppeihin. Hyvä olisi saada useampi lusikallinen per kuppi.
- Kun vaahto osoittaa kohoamisen merkkejä, voi liekkiä hetkeksi isontaa ja antaa kahvin kuohahtaa. Keittoastia otetaan heti kuohahduksen jälkeen pois liedeltä, sillä keittäminen kitkeröittää maun, ja kahvi kaadetaan kuppeihin pohjalla olevaa sakkaa myöten.
- Kahvin on hyvä levähtää hetki ennen juomista, jotta kahvijauhe ehtii laskeutua kupin pohjalle. Kahvikupin ohessa tarjotaan usein myös lasillinen vettä.

Vaahtoa kahvin pinnalla.

Itselleni ja miehelle keitän kahvia lähinnä viikonloppuaamuisin ja useimmiten veden sijaan maitoon. Vieraille kahvin tarjoaminen on hieman hermoja rassaava tilanne, sillä joskus turkkilaisen kahvin onnistuminen tuntuu olevan tähtien asennosta kiinni. Tärkeintä olisi, että kahvin pinnalla on runsaasti vaahtoa, sillä sitä pidetään onnistuneen kahvin merkkinä.


6. Salgam

Salgam on ilmeisesti hieman alueellinen juoma, vaikka sitä marketeista Adanan ja Mersinin ulkopuoleltakin löytää. Juoman pääraaka-aineena ovat mustat porkkanat ja käyminen tuo siihen oman makunsa. Vertaisin sekä väriä että makua lähinnä etikkapunajuuren liemeen. Ihan hyvää juoma joka tapauksessa on, vaikkei ehkä (?) siltä kuulostakaan.

Osa ihmisistä valmistaa salgaminsa itse, osa suuntaa markettiin. Suosiossa ovat ainakin Mersinissä myös katujen kulmissa olevat pienet salgam-kojut, joista voi ostaa pullollisen kotiin tai juoda tuopillisen kera porkkanan paikan päällä.

 
7. Salep

Salep on perinteisesti talvijuoma, jota tulee siemailtua kahvilassa kerran, pari vuodessa. Kyseessä on maitopohjainen, kiisselin koostumukseen vivahtava juoma, jonka erikoisuutena on orkidean juurista valmistettu jauhe. Makumaailmaltaan salep on jonkinlainen maitokiisselin ja kanelin yhdistelmä, johon orkideajauhe tuo pienen omintakeisen twistin.

En ole varma, onko seuraava neuvo pyhäinhäväistys, mutta jaetaan kuitenkin: Jos Turkin kävijä haluaa salepia maistaa, mutta sitä ei ole tarjolla (moni paikka pitää valikoimissaan vain talvisin), marketeista löytyvät valmisjauhepussit ajavat asiansa. Kotona tarvitsee vain keittää maito, lisätä jauhe ja koristella komeus kanelilla - mielestäni harvinaisen onnistunut korvike, jonka maku ei ole ollenkaan pöllömpi!