Testissä lapsuuden traumakakku (gluteeniton ja maidoton)

Viime aikoina leipomisintoani ovat piinanneet toisaalta ruokarajoitukset, toisaalta yllättäen loppuneet leivontatarpeet. Ruokarajoituksilla tarkoitan sitä, että minun tulisi terveysmielessä välttää ylenpalttista vehnänsyöntiä. Käytännössä voin hyvällä omallatunnolla syödä kyläpaikan baklavan tai käydä kahvilassa tai pizzalla silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti pitäisi pysyä dieetin tiellä. Kotona vehnän välttämistä auttaa kummasti, kun jääkaapissa ei ole keksipaketti tai täytekakku houkuttelemassa.

Sekä vehnää välttelevien että keliaakikoiden avuksi niin Suomessa kuin Turkissakin rientävät gluteenittomat tuotteet. Ihan joka marketissa ei välttämättä gluteenittomaan Turkissa törmää, mutta mitä isompi kauppa, sen parempi. Läheisessä kauppakeskuksessamme on iso Migros-marketti ja sen gluteeniton ja sokeriton -hylly näyttää tältä.

Tarjolla on makaronia ja spagettia, sämpylöitä, makeita ja suolaisia keksejä, suklaamuroja, kauratuotteita ja erilaisia jauhoseoksia niin leivän kuin kakkujen leivontaan. Lisäksi kuivahyllyyn oli avuliaasti kiinnitetty tieto, mitä gluteenitonta etsivä löytää pakastealtaasta: erilaisia pizzoja ja ravioleja. Tarjontaa siis on jonkin verran. Kääntöpuolena ovat korkeat hinnat. Keliaakikolla ei myöskään ole välttämättä kodin ulkopuolella helppoa, sillä monelle tauti on tuntematon tai ei käsitetä, kuinka tarkkana oikeasti keliakiaa sairastavan tarjoiluiden kanssa pitää olla.

Ruokarajoitukseni ovat toisaalta olleet viime aikoina kiitollisia siitä, että kotoamme tuntuu aina puuttuneen joku leivonnan perusraaka-aine ja näin moni dieetin "tuhoava" ylimääräinen kakku ja keksi on jäänyt ajatuksen tasolle. Kun ajattelin ex temporena tehdä tiikerikakun, huomasin aineksia kasaillessa, että sokeri on loppu. Mannajälkiruokaa pohtiessa kotoa puuttui niin jogurttia kuin auringonkukkaöljyä. Kun palasin lähikaupasta niiden hakureissulta, huomasin leivinjauheenkin ammottavan tyhjyyttään. Viime viikolla mies halusi suolakeksejä, mutta vetosin siihen, että voita ei ollut tarpeeksi ja perusvehnäjauhot olivat samoin tällä kertaa totaalisen loppu. Koska jääkaapissamme on kuitenkin norkoillut jo kuukausitolkulla maissitärkkelystä, tarjouduin tekemään korvikkeeksi turkkilaiselta YouTube-kanavalta löytämälläni reseptillä kuivakakun. Mies katsoi kakun kuvaa, eikä vaikuttanut järin innokkaalta, pikemminkin skeptiseltä. Itseäni kiinnosti kuitenkin kokeilla erittäin helpolta näyttävää, jauhotonta, gluteenitonta ja maidotonta kakkureseptiä, joten tartuin tuumasta toimeen.

Kun tarjosin miehelle valmista kakkua, selvisi syy nihkeyteen. Lapsuudestaan mies muistaa tietynlaisen, aina kyläpaikoissa tarjolla olleen kuivakakkutyypin, joka hänen muistoissaan on vaalea, tiivis ja leipämäinen ja jota hän söi vain kohteliaisuudesta. Reseptin perusteella hän uumoili, että leivontakokeiluni tuloksena uunista tulisi juuri tätä kuuluisaa lapsuuden traumakakkua, mutta ei. Kakku sai hyväksynnän. Itse pidin siitä etenkin lämpimänä, mies kylmänä. Jos kylkeen vielä laittaisi hilloa, marjoja, jäätelöä ja/tai kermavaahtoa, niin nam :)

Kakku on nopea tehdä ja jo kahdella kananmunalla saa varsin ison kakun. Ihan ystävällisenä vinkkinä: tee kakku ihan normaalikokoiseen kuivakakkuvuokaan, sillä se kohoaa todella paljon. Allekirjoittanut teki kakun pienempään vuokaan ja pääsi rikittelemään leivinpapereita ja vähän siivoamaan uuniakin paiston loppupuolella. Jos kakkua on syömässä keliaakikko, tarkista tärkkelyspaketin kyljestä, että se on varmasti gluteenitonta. Täällä Turkissa olen törmännyt sekä gluteenittomaan että "saattaa sisältää gluteenia" -pakkaukseen. Älä myöskään erehdy jauhottamaan kakkua tavallisilla korppujauhoilla, vaan valitse gluteeniton vaihtoehto.


Gluteeniton ja maidoton kuivakakku

2 kananmunaa
1 dl sokeria
1 dl auringonkukka- tai rypsiöljyä
2 dl maissitärkkelystä (esim. Maizena)
kukkurallinen 1 tl vaniljasokeria
kukkurahko 1 tl leivinjauhetta

1) Vatkaa kananmuna ja sokeri hyvin vaahdoksi sähkövatkaimella.

2) Lisää sekaan öljy edelleen vatkaten.

3) Sekoita kuivat aineet ensin keskenään ja lisää sitten sähkövatkaimella vatkaten taikinaan. Vatkaa vain pikaisesti sekaisin, älä ylenpalttisesti.

4) Kaada jauhotettuun vuokaan ja paista 150 C noin 35 minuuttia.

Maistuu niin lämpimänä kuin kylmänä tomusokerilla koristeltuna. Pelkältään tai hillon, marjojen, hedelmien, jäätelön tai kerman kera.

Ollapa keskellä Suomen kesää!

Tänä vuonna kesälomien alkaessa tunsimme miehen kanssa olevamme ryytyneitä talven kiireistä, töistä, kesän helteistä, melusta, liikenteestä. Odotimme siis hyvin innolla hiljaista, rauhallista ja viileää Suomen kesää, johon heinäkuun lomareissu suuntautui.

Vuosien saatossa miehelle on pyritty tarjoamaan Suomessa elämyksiä ja nähtävyyksiä roppa kaupalla. Hän on nähnyt etelää, itää ja pohjoista, maaseutua ja kaupunkeja. On syöty mämmiä, karjalanpiirakoita ja Fazerin sinistä. Saunottu, avantouitu, hiihdetty ja luisteltu. Lämpötilat ovat vaihdelleet -30 asteesta +30 asteeseen. Tällä kertaa otimme hieman lunkimmin, emmekä kierrelleet ympäri maata. Hyödynsimme pienen kotipaikkakuntani ja sen lähialueen paikallisia nähtävyyksiä ja tapahtumia. Kuten aiemminkin, sain huomata, että turkkilainen saa eksotiikkaa ja elämyksiä pienistäkin asioista.

Palasin Turkkiin pari viikkoa sitten, mutta mieleni ei ole vielä täysin lutviutunut Turkki-raiteille. Olin ihan unohtanut, miten helteistä, suorastaan trooppista, Mersinissä onkaan ja hakeudun ilmalämpöpumppujen ja tuulettimien läheisyyteen. Sukulaisvierailut tuntuvat äänekkäämmiltä ja väenpaljous nuuduttavalta. Aamupalapöydässä huokailen välillä marjojen ja lukuisten ruisleipälaatujen perään. Kesälomareissua on mukava muistella yhdessäkin miehen kanssa. Paitsi ihmisiä ja eläimiä, kaipaamme myös muun muassa:

Viileää säätä

Mersinissä on nyt reilut pari kuukautta kitkuteltu +30 asteen ja järkyttävän ilmankosteuden kanssa, eikä loppua näy ainakaan viikkoihin. Suomen tämänkesäiset +15-25 astetta olivat oikein passeleita eikä sadekaan lannistanut, joten muistelemme säitä lämmöllä.

Saunaa
Saunassa voi käydä milloin vain, mutta etenkin viileillä säillä sen ihanuus korostuu. Aina Suomi-lomien jälkeen mies pohtii, miten saisimme rakennettua saunan tänne Turkin-asuntomme yhteyteen...

Ruokaa

Turkkilaisessa ruuassa ei totisesti ole paljon valittamista, mutta jotain Suomi-ruokia silti aina haikailen ja lomien jälkeen kahta kauheammin. Itselläni kaivatuimpien ruokien listalle pääsevät ainakin ruisleipä, salmiakki, lohi ja marjat. Miehen suosikkeja ovat lohikeitto ja muut kalaruuat, kasvissosekeitot, uuniruuat, ruisleipä, näkkileipä ja hapankorput, marjat ja suklaat. Luksusta on myös juoda Suomessa piimää (vastine Turkin kefirille) joka ruualla, sillä Turkissa emme raaski ostaa sitä niin usein kuin haluaisimme.

Ruisleipää rahtasimme tapamme mukaan tännekin päin ja saimme luotua noin kuukauden leipävaraston pakastimeen. Lisäksi pääsemme kokeilemaan onneamme palsternakkojen viljelyssä. Olen totuuden nimissä skeptinen, mutta katsotaan, saammeko tuotetuksi miehen suosikkilistalle pongahtanutta juuresta.

Marjoja ja ehkä jopa marjastusta

Turkissa riittää hedelmiä. Mersin on täynnä esimerkiksi sitrus-ja persikkapuita. Viinirypäleet ja banaanitkin saamme oman maakunnan tuotteina. Lisäksi kasvaa hedelmiä, joihin Suomessa törmää harvoin jos koskaan: kaktusviikunoita, balsamipäärynöitä, Maltan luumuja. Marjavalikoimat eivät Turkissa sen sijaan ole kovin monipuoliset ja paras mansikkakausikin on loppu jo alkukesästä. Niinpä Suomen metsistä poimitut lakat ja mustikat (muiden marjojen sesonkiaikaa mies ei ole kokenutkaan) ovat elämys kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kumisaappaita

Itse en nyt ehkä niinkään aktiivisesti kaipaa saappaita, mutta mies. Mies ei omista Turkissa kumisaappaita, mutta niiden ostohinku kasvaa aina Suomen reissujen jälkeen. Mökille ja metsäreissuille lähdettäessä hän ei tarvitse houkuttelua saappaiden käyttöön, sillä ne ovat kuulemma cool. Loma-albumeistamme ei löydy kovin paljoa varpaat hiekkarannalla kuvia, mutta sitäkin useampi kumisaappaat suolla/metsässä -kuva.

Kirjastoja

Mies ei nyt ehkä suoranaisesti kaipaa, mutta minä. Rakastan suomalaisia kirjastoja, jotka ovat pienemmilläkin paikkakunnilla varsin kattavia. Turkistakin täytyy löytyä hyviä ja moderneja kirjastoja, mutta ne, joissa itse olen käynyt ja käyn, ovat hieman turhauttavia. Esimerkiksi oma paikalliskirjastomme on auttamattoman pieni ja sokkeloinen. Kirjat on lajiteltu aiheittain ja aakkosittain(OK), proosa maittain. Tämä on tietysti hyvä juttu niille, jotka haluavat lukea esimerkiksi aina venäläistä kirjallisuutta, mutta koska kaikki kirjailijat eivät ole laitettavissa luokkiin Venäjä, Amerikka, Saksa, Ranska, Italia, Englanti, logiikan tuloksena esimerkiksi pohjoismaalaisia kirjailijoita löytyy milloin mistäkin kategoriasta. Kirjastolla ei ole kummoisia sähköisiä järjestelmiä ja laina-ajat ovat lyhyitä.

Oodi-kirjastosta oli joku kuukausi sitten juttua turkkilaisessa aikakauslehdessäkin, joten se oli luonnollisesti nähtävyyksien listalla kesän Suomen reissulla. Annan 10 pistettä Oodin sijainnista Helsingin päärautatieaseman läheisyydessä, sillä se mahdollisti paikkaan tutustumisen kätevästi lentokentältä tulon ja maakuntaan suuntaavan junan välillä. Olimme molemmat vaikuttuneita kirjaston ilmeestä ja palveluista ja itse hyödynsin kirjastoa lukupaikkana vielä myöhemmin loman aikana yöjunan lähtöä odotellessani.



Epäilemättä Turkkiin paluuseen sopeutumista on kivikoittanut se, että tulin takaisin juuri ennen Kurban bayramia eli uhrijuhlaa. Neljä päivää meni siis täysin rutiineista poiketen vierailuissa ja hulinoissa ja nyt kun niistä on selvitty, on takana erään tuttavan hennajuhla ja edessä ensi viikolla hääjuhlat. Huh hulinalla kohti syyskuuta, joka loksauttaa taas arjen rutiinit paikalleen ja tuo tullessaan myös kauan kaivattuja viileämpiä säitä.

Liikkeellä

Blogi heräilee taas pikku hiljaa kesälomalta! Sitten edellisen kesäkuisen postauksen on ehditty aloittaa kesälomat, olla kotosalla, tehdä pikavisiittejä naapurikaupunkeihin, viettää kolme viikkoa Suomessa ja kotiutua takaisin Turkkiin. Etenkin Suomen loma oli mielelle ilmeisen hyvä irtiotto arjesta ja työstä, sillä kotiin palattua oli unohtunut tietokoneen salasanakin.

Turkin ja Suomen väliset reissut olen aina tehnyt lentämällä. Ihan ensimmäisen Turkin lentoni varasin matkanjärjestäjältä ja se tuli kätevästi suoraan Helsingistä Etelä-Turkkiin. Tämän jälkeen käytin pari vuotta Air Baltic -yhtiön Oulu–Turku–Riika–Istanbul -lentoyhteyttä. Näyttää kirjoitettuna hieman monimutkaiselta, mutta sitä se ei oikeastaan ollut. Lento lähti suoraan silloisesta kotikaupungistani aamu yhdeksän maissa, Turussa laskeuduttiin vain ottamaan lisämatkaajia kyytiin, näppärän kokoisella Riian lentokentällä koneen vaihto sujui nopeasti ja alkuillasta oltiin jo Istanbulissa. Nykyisin tämä yhteys taitaa olla jo historiaa.

Viime vuodet olen lentänyt lentoni Turkish Airlinesilla. Ei halvin yhtiö varsinkaan Turkin sisällä, mutta jos Mersinistä halajaa Suomeen, vaihtoehdot ovat hieman rajalliset. Ensinnäkään Mersinissä ei ole lentokenttää, vaan on suunnattava Adanaan autolla, junalla tai ehkä kätevimmin lentokenttäbussilla. Suoria lentoja Suomeen ei ole: Adanasta lennetään vain Turkin kaupunkeihin, kouralliseen Saksan kaupunkeja, Pohjois-Kyprokselle ja Libanonin pääkaupunkiin, Beirutiin. Näinpä ensimmäisenä tehtävänä on vain matkustaa Suomeen suuntaavien lentojen äärelle. Periaatteessa voisi alkaa kikkailemaan eri lentoyhtiöillä, välilaskupaikoilla ja niiden määrällä, kahden Istanbulin lentokentän välillä tai miksei Euroopan kentilläkin, mutta itse olen päätynyt helpoimpaan vaihtoehtoon: Turkish Airlinesin Adana–Istanbul–Helsinki -lentoon Istanbulissa konetta vaihtaen.

Aika lailla tasan kuukausi sitten lensimme mieheni kanssa kohti Helsinkiä. Tutulla lentoyhtiöllä ja reitillä oli tällä kertaa yksi jännitysmomentti: Istanbulin uusi lentokenttä vanhan ja tutuksi tulleen Atatürkin lentokentän sijaan. Atatürkin lentokenttää arvosteltiin pienuudesta ja vanhanaikaisuudesta. Uunituoretta lentokenttää taas on aina rakentamispäätöksestä näihin päiviin saakka kritisoitu muun muassa rakentajien työoloista- ja oikeuksista sekä ympäristön- ja vesistön turmelemisesta (syystäkin, epäilemättä). Lisäksi on nostettu esiin turvallisuusnäkökulmia, kuten merituulten vaikutukset alueella sekä ilmatilan osuminen muuttolintujen reitille. Istanbulista matkansa aloittavat taas tuskailevat lentokentän kaukaista sijaintia keskustaan nähden. Nykyisellään uusi kenttä on kahdeksan kertaa entistä suurempi ja kunhan kenttä pikku hiljaa valmistuu täyteen uljauteensa on Istanbulissa yksi maailman suurimmista - ellei suurin - lentokenttä. Näin mahtailevaa kokoluokkaa eivät kaikki pidä perusteltuna.

Omin silmin nähtynä kenttä oli totisesti varsin suuri, joskaan ei ehkä niin suuri tällä hetkellä kuin olin pelännyt. Sisätiloissa opasteet olivat lisäksi erinomaiset, joten paikasta A paikkaan B päätyi ilahduttavan sulavasti. Kävelyä ja sitä kautta aikaa tämä sulavuus tosin edellytti entistä kenttää enemmän eli olimme miehen kanssa hyvillämme, että meillä oli runsaasti vaihtoaikaa lentojen välillä. Koneen sisällä rullailtiin pitkin kenttää niin ennen nousuja kuin laskujen jälkeen huomattavan kauan. Periaatteessa kaikki toimi, oli uutta ja siistiä eikä muusta kuin kentän koosta paistanut pröystäily, mutta toki kritiikki ja liioitellun leveät käytävät hieman mietityttivät.

Koska pelkään lentämistä vuosi vuodelta enemmän ja ilmastoseikatkin painavat, yritän suosia maiden sisäisessä liikkumisessa ennemminkin busseja ja junia, omaa autoammekin toki. Turkissa paikallisbussien reitit yltävät niin moninaisiin niemiin, notkoihin ja mitä hiljaisimpiin kyliinkin, että auton käyttöä olisi perheessämme varmasti hyvä punnita aika ajoin tarkemminkin.

Turkissa on valtavan kattava yöbussi systeemi. Toki bussissa nukkumisessa on haasteensa ja esimerkiksi 12 tunnin istuminen puuduttaa, mutta jos perillä on aikaa levätä, yöbussi on aina harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Pitkän matkan junaverkosto ei taas ole kovin kattava saati junat nopeita, mutta lähijunien verkosto omalla lähialueellamme on sitäkin parempi. Lähirautatieasemaltamme pääsee kello 6–23 välillä lähialueen metropoleihin vaivatta: Mersinin keskustaan puolessa tunnissa ja Adanaan 40 minuutissa. Molempiin suuntiin menee 27 junavuoroa päivässä.

Tänä kesänä emme ole tehneet suuren suuria retkiä Turkin sisällä. Matkat ovat mahtuneet 100 kilometrin säteelle, kunnes nyt pari päivää sitten päätimme suunnata automme nokan kohti itsellemme uusia alueita. Olimme kartasta katselleet mielenkiinnolla parin tunnin päässä Nigdessä olevaa kansallispuistoa ja suuntasimme sinne kylmälaukun ja eväiden kanssa. Suuntamme oli siis pois päin Välimeren rannikolta kohti sisä-Turkkia, vuorenhuippuja, niiden välisiä laajoja tasankoja ja kellertäviä peltomaisemia.

Parin tunnin päässä meitä odottikin jylhä vuori, mutta harmillisesti ei yhtään piknikpaikkaa tai helppoa vaellusreittiä. Ilmeisesti onnistuimme navigoimaan itsemme sellaiseen kohtaan kansallispuistoa, joka oli tarkoitettu ennemminkin vuorikiipeilyä osaaville kuin sunnuntairetkeilijöille. Netin mukaan 2,5 tunnin lisäajamisella olisi voinut saavuttaa puiston toisen puolen ja jonkinlaisen vesiputouksen, mutta siihen ei kummallakaan riittänyt intoa. Päätimme kuitenkin ajaa tunnin eteenpäin paikkaan, jossa kartan mukaan sijaitsi soidensuojelualue.

Suojelualue, jota myös lintujen paratiisiksi mainostettiin, osoittautui ihan mukavaksi elämykseksi. Soiden keskelle oli tehty jonkin verran kävelysiltoja ja äärimmäisen vetinen, ihmisen kokoisia ruokoja kasvava suo oli mielenkiintoinen kontrasti suomalaiselle suolle. Bongasin muutaman itselleni tuntemattoman lintulajin, kilpikonnan ja sammakoita.

Kotiin menimme suosiolla kyläteillä kiemurtelun sijaan moottoritietä pitkin. Mies yritti huomioida ajaessaan, minkä kaikkien eri maiden rekisterikilpiä tulisi vastaan. Päivän saldo: Saksa, Hollanti, Serbia, Kypros sekä tarkemmin määrittelemätön arabiaa sisältävä kilpi. Minä taas jatkoin omaa autoiluun liittyvää harrastustani. Turkki jaetaan 81 maakuntaan. 01 auton rekisterikilvessä tarkoittaa, että auto on rekisteröity Adanaan, 02 Adiyamaniin, 03 Afyoniin ja niin edelleen aina numeroon 81 asti. Viime syksynä listasin kaikki numerot ja maakunnat paperille ja pian vuodenpäivät olen aina automatkoillamme ympyröinyt nähdyn maakunnan ajoneuvon. Nopeiten bongasin tietenkin oman lähialueen autokantaa, kuten 01 Adana ja 33 Mersin sekä isoimpia maakuntia, kuten 06 Ankara ja 34 Istanbul. Parina alkukuukautena lappu tuntui täyttyvän suorastaan naurettavan helposti, mutta nyt 11 kuukautta harrastuksen aloittamisesta vieläkään ei ole tullut valmista (12/81 uupuu) ja uusia numeroita tulee vastaan enää hyvällä tuurilla. Positiivisen kautta: jos Nigden reissun kansallispuisto oli pieni pettymys, lintusuo ok ja maisemat yleisesti hyvät, niin autobongauksen suhteen päivä oli tuloksekkain aikoihin neljän uuden maakunnan ansiosta.