perjantai 25. tammikuuta 2019

Erilainen jälkiruoka mannasuurimoista



Marraskuussa mies tuli kotiin ja kertoi syöneensä töissä jälkiruokaa nimeltä hira tatlisi. Toiveena oli, että tekisin sitä joskus myös kotona.

Tutustuin netissä hira tatlisi -ohjeisiin enkä ollut heti myyty kiitos resepteissä esiintyvien mannasuurimoiden. Leipävanukas, riisivanukas - manna kuuluu itselläni hieman samaan epäilyttävään sarjaan, jos jälkiruuista puhutaan. En myöskään ole mannan suurkuluttaja: lapsena mannapuuroon sai sekoittaa kaakaojauhetta, jotta sain sen alas. Aikuisena olen siitä oppinut jopa pitämään, mutten siinä määrin, että olisin koskaan tehnyt mannapuuroa -tai velliä kotikeittiössäni.

Toinen syy nyrpeälle reaktiolle oli se, että Turkissa on muitakin mannajälkiruokia ja niistä yksi, irmik helvasi, on ollut kokeilussa useampaan kertaan. Koskaan lopputulos ei ole ollut sitä mitä pitäisi, mikä on tietysti luonut itselleni mielleyhtymän hankalasta raaka-aineesta.

Kolmas syy vitkasteluun reseptin kanssa oli sokeriliemi, tuo turkkilaisista jälkiruuista ah niin tuttu elementti. On todella tyypillistä, että turkkilainen jälkiruoka on kostea ja tihkuu sokerilientä. Usein se ei ole ongelma, mutta joskus kaipaa ihan peruskuivakakkua tai munkkia ilman sokeriliemi- ja ällömakeustwistiä.

Lopulta ohje meni kuitenkin kokeiluun helppoutensa takia ja hyvä niin. Tekeminen on nopeaa: ensin leivotaan simppelit "pikkuleivät", niiden paistuessa sekoitellaan sokeriliemi ja lopuksi pikkuleivät saavat omin päin imeä sokerilientä kolmisen tuntia. Tekopäivänä maku ei vielä ole parhaimmillaan, vaan mielestäni parin, kolmen päivän päästä. Turkin sukulaisemme tykkäsivät mausta erittäin paljon ja Suomestakin resepti sai vihreää valoa - kiitokset äidille, joka testasi reseptin toimivaksi suomalaisilla aineksilla ja otti vielä kuviakin - itse unohdin, taas kerran, ikuistaa omat leipomukseni. Toki suomalaiseen makuun resepti on hieman erikoisempi tuttavuus, muttei liian erikoinen ja hyvä vaihtoehto, jos haluaa kokeilla turkkilaisen jälkiruuan tekemistä. Mannapuuro on lopputuloksesta kaukana :)


Hira tatlisi (n. 15 kpl)

Taikina:
  
1 dl rypsiöljyä tai auringonkukkaöljyä

1 dl jogurttia

1 kananmuna
1 pussi eli 5 g (kukkura tl) vaniljasokeria
1 pussi eli 10 g (2 tl) leivinjauhetta
2 dl mannasuurimoita (Turkissa "irmik", Suomessa testattu Nalle mannasuurimoilla)

3 dl vehnäjauhoja

Sokeriliuos:

4 dl vettä 
4 dl sokeria


1) Laita taikina-ainekset kulhoon ja sekoita ne käsin taikinaksi. 
 
2) Pyörittele taikinasta (tarvittaessa öljytyin käsin) ison lihapullan kokoisia palloja (noin 13-15 kpl), kierittele pallot mannasuurimoissa ja laita leivinpaperin päälle.


3) Paista 170 C, 25 min/kunnes pallot saavat hieman väriä.



4) Paistumista odotellessa tee sokeriliuos: yhdistä hanakylmä vesi ja sokeri ja sekoita, kunnes sokeri on liuennut.



5) Siirrä uunikuumat pallot esim. uunivuokaan ja kauho sokeriliemi päälle. Pallojen ei tarvitse olla liemen peitossa, vaan noin puoliväliin saakka liemessä. Pidä pöydällä huoneenlämmössä kolmisen tuntia, jolloin suurimman osan nesteestä pitäisi olla imeytynyt.


6) Laita pallot jääkaappiin (vaihda astiaa tai valuta ylijäänyt liemi pois ennen säilömistä). Hira tatlisi säilyy jääkaapissa useamman päivän. Koristele esimerkiksi pistaasirouheella tai kookoshiutaleilla ennen syöntiä.



Alla vielä selkeä video ja ohjeen lähde:



sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Uusi vuosi, sama opeteltava kieli

Hyvää uutta vuotta näin parin viikon viiveellä! Suunnitelmani oli julkaista vuodenvaihteessa jotain koontia vuodesta 2018 ja pitää blogia elossa myös parin viikon Suomi-loman ajan, mutta toisin kävi. Onnistuin nappaamaan Turkin flunssan jatkoksi Suomi-flunssan heti joulunviettoon saavuttuani ja sitä erilaisine kuume-, keuhko- ja poskiontelovariaatioineen tuli podettua kolmatta viikkoa. Nyt taudista on kuitenkin lähinnä rippeitä jäljellä, joten päätin vihdoin kursia hieman aloittelemani kirjoituksen kasaan ja herätellä blogia taas henkiin.


Itselläni on nyt aika lailla tasan 1,5 vuotta yhtäjaksoista Turkissa asumista takana. Jonkin aikaa sitten ajauduin lueskelemaan netistä keskusteluja, joissa kyseltiin, mitä ulkosuomalaiset kaipaavat Suomesta. Aika odotettavina vastauksina ihmiset ikävöivät ystäviä ja sukulaisia, ruisleipää, salmiakkia, luontoa ja hiljaisuutta, mutta myös suomen kieltä kaivattiin usein. Yksi vastaajista ihmetteli kielen kaipaamista: eikö kaipaamisen sijaan ihminen saa iloa uuden kielen oppimisesta?

Pidän kielistä ja oppiminen on oikeasti mielekästä ja palkitsevaa, mutta ei mitään ruusuilla tanssimista. Ensinnäkin olen aika suorituskeskeinen opiskelija. Toisin sanoen tarvitsen kokeen tai tentin, joka pakottaa minut oppimaan tietyt asiat tiettyyn päivämäärään mennessä ja saa minut nyt voin näyttää taitoni ja haluan hyvän tuloksen -mielentilaan. Turkin opiskelussa tälläista selkeää suorituspainetta ja aikataulua ei ole ollut, vaan opiskelu on tapahtunut omalla ajalla ja vastuulla. Tukena netti, TV, kirjat, vain turkkia osaavat sukulaiset ja englannin puhumista rakastava mies. Kielikursseja ei omalta asuinpaikkakunnaltani löydy, nettikursseista olen kahlannut läpi ilmaisia vaihtoehtoja. Välillä opiskelu on ollut puolivillaista, mutta yritän armahtaa itseäni ajattelemalla, että jokainen sukulaisvierailukin on periaatteessa turkin oppitunti eikä pelkkää teen siemailua.

Oppimisen kiemuroiden ohella ei voi väheksyä myöskään suomen kaipaamista itseilmaisun ja kommunikaation helppouden näkökulmasta. Voin todellakin sanoa, että turkin kieli on ollut ja on suuri, ajoittain suurin, haasteeni Turkissa. Kun muuttaa maahan/alueelle, jonka kieltä osaa heikosti jos ollenkaan ja paikallisten englannin kieli on pitkälti jotain nollan ja alkeitten väliltä, onkin yht äkkiä varsin jännittävässä tilanteessa. Esimerkkejä kuluneelta 1,5 vuodelta: Puhelimeni lakkasi toimimasta ja päättelin itse ongelman. Mietin päässäni, miten tämän selitän operaattoriliikkeessä - en mitenkään. Nyt jo onneksi osaisin. Toisen kerran ovikello soi ja tajusin avattuani, että tekeillä on jonkin sortin ovensuukysely. Sössötin, että turkkini on tosi huonoa, mutta se ei kysyjiä haitannut. Vastailin sanastollisesti tutuilta kuulostavia vaihtoehtoja ja lopuksi sain firman esitteen. Miehelle näyttäessä selvisi, että kyselijät olivat yksityisestä vanhustenhoitokodista ja kartoittivat yksityisten kotitalouksien vanhustenhoidon tarvetta. Vastaukseni olivat epäilemättä kullan arvoisia... Pankki, posti, apteekki, lääkärit - melkein kaikessa olen joutunut kielimuurin takia turvautumaan miehen apuun.

Onneksi ajan kuluessa kehitystäkin on havaittavissa. Lähipostimme on mystisesti pyörivä kaaosyksikkö, jossa on sen seitsemän tiskiä, seitsemän lappua ja sanottaisiinko, ei niin hirveän aulis palveluasenne. Viime käynnillämme, sen jälkeen kun mies oli saanut selvitettyä oikean tiskin ja toisella yrittämällä täytimme jopa oikean liitelappusen, täräytti postivirkailija, ettei hän voi lähettää Suomeen tuomamme muotoista pakettia. Saimme ohjeen ostaa jostakin suuren kirjekuoren, sillä posti möi kuoriaan vain kotimaan lähetyksiin. Aluksi ärsytti, mutta riemukseni löysin kotoa muutamaa kuukautta aiemmin saapuneen sertifikaatin jämerän pahvikuoren, josta tarvitsi vain tussata entinen osoite piiloon.

Seuraavana päivänä uusi yritys postiin. Naisvirkailija alkoi naputella kirjettämme järjestelmään, jolloin edellispäivän virkailija huomasi meidät tiskiltään ja huikkasi: Aah, uusi yritys Suomeen! Ja onnistuitte löytämään kirjekuoren? Ennen kuin ehdimme miehen kanssa todeta mitään, kuorta pitelevä virkailija totesi happamasti: Eivät onnistuneet. Tämä on käytetty. Hetken aikaa olin vain lievästi hämmentynyt, mutta jälkeen päin jo iloitsin: Kaikkea sitä jo ymmärtääkin! Ivaakin! Ja tämähän on ihan iloinen asia. Silloin, kun kielenoppimiseni oli aivan lähtökuopissa, on varmasti moni loukkaus/kohteliaisuus/päivittely/small talk heitto jäänyt ymmärtämättä.


Natiivien ymmärrys kielenoppijaa kohtaan on vaihtelevaa, mutta koskaan en ole saanut suurta kritiikkiä tai kielenoppimistraumoja osakseni. Jotkut olettavat automaattisesti, ettei ulkomaalaisen näköinen tietenkään turkkia ymmärrä ja tällöin pääsee tilanteisiin, joissa kuulee sellaista, mitä ei ehkä ole omille korville tarkoitettu. Useammin tosin joudun tilanteisiin, jossa kielenosaamistani ei kyseenalaisteta ollenkaan ja olen hieman pallo hukassa, kun minulle puhutaan vaikkapa kaupassa samalla nopeudella, sanastolla ja aksentilla kuin kenelle natiiville tahansa. Vaikka Turkin sukulaisille alunperin oli täysi mysteeri, miten kaksi erikielistä (kansallisuuksista ja uskonnoista viis, mutta että eri äidinkieli!?!) voivat olla pariskunta, ovat he ensi-ihmettelystä toivuttuaan olleet varsin kannustavia. Heitä jaksavat aina ihastuttaa edistysaskeleeni ja olen rehellisyyden nimissä ajoittain oikein kiitollinen heidän kehuistaan ja kielenoppimisitsetuntoni pumpuloimisesta.

Uudenvuodenlupaukseni voisi (taas kerran) olla se, että lisään turkin kielen käyttöäni. Lipsumme miehen kanssa kotona noin 90 prosenttisesti englantiin, mutta jotain kehitystä on sentään nähtävissä. Ymmärrän pitkälti turkiksi kuulemani puheet ja aina vähintäänkin aiheen. Oma tuottaminen on edelleen murheenkryyni, mutta yhä useammin osaan esimerkiksi muuttaa miehelle tuntemattoman englannin sanan turkiksi kommunikaation nopeuttamiseksi. Aiheutan myös enenevässä määrin arjen komiikkaa kökkölauseillani ja kuulemma sympaattisella aksentillani. Kissamme ydinsanaston olen myös tietoisesti opettanut turkiksi, jolloin sille on pakko höpöttää etupäässä turkkia. Myös tuttavapariskunnan lapsi, jota autan englannin alkeissa, on luvannut boostata turkkiani. Erään kerran hän kysyi, miksi minua sanotaan opettajaksi, kun en ole töissä koulussa. Selitin yksinkertaistaen, että Suomessa olin opettaja, mutta Turkissa minun on vaikea päästä kouluun töihin, kun en osaa turkkia tarpeeksi. Tytön mielestä tämä oli surullista ja hän lupasi auttaa opiskelussa. Hän mietti hetken ja sanoi saat (kello, aika). Mietittyään lisää hän keksi toisen tärkeän sanan: havuç (porkkana). Sillä viikolla hän ei keksinyt lisää opettamisen/oppimisen arvoisia sanoja, mutta kenties tulevaisuudessa.