lauantai 31. maaliskuuta 2018

Että tämmöinen pääsiäisviikko


Taloudessamme yhdistyy kaksi kulttuuria, joten juhlapyhiäkin riittää kaksin verroin. Turkissa juhlinnat keskittyvät pitkälti Ramazan Bayramiin (sokerijuhla, jolloin juhlitaan paastokuukausi ramadanin loppua) ja Kurban Bayramiin (uhrijuhla, jonka uskonnolliset juuret juontavat kertomukseen Abrahamista, kuuliaisuudesta ja armosta). Molempien ajankohta vaihtelee vuosittain, tänä vuonna juhlitaan 14.–17.6 ja 20.–24.8. Suomesta tärkeimpinä juhlina ujuttautuvat keskelle arkeamme joulu ja pääsiäinen. Syntymäpäivät, itsenäisyyspäivät, uusivuosi, ystävänpäivä ja vappu tulevat molemmista kulttuureista siinä mittakaavassa kuin niitä kulloinkin halutaan juhlia. Huomaan antavani turkkilaisia enemmän arvoa äitien- ja isäinpäiville, kun taas he muistavat juhlistaa opettajien päivää, naistenpäivää ja lasten päivää.

Suomalaisena juhlapyhät linkittyvät kovasti erityisten ruokien ja leivonnaisten ympärille ja se tuntuu (/tuntuisi) luontevimmalta tavalta juhlia myös täällä Turkissa. Ruokia huomattavammaksi "perinteeksi" on kuitenkin ironisesti tähän mennessä muodostunut juhlapyhien sairastelu. Elämäni ensimmäistä Kurban Bayramia vietin syksyllä 2012, kun olin käymässä mieheni luona. Niin minä, mies kuin hänen ystävänsä - koko juhlaa juhlistava kolmikkomme - vietti pyhät köhien ja niiskuttaen. Tässä mielessä ei siis yllätys, että viime syksyisen, elämäni toisen Kurban Bayramin kulutin sukulaisvierailujen ja grillijuhlien sijaan kuumeessa ja vatsataudissa. Suomen itsenäisyyspäivä kului rattoisasti flunssassa.

Pääsiäinen ei täällä Etelä-Turkissa näy katukuvassa mitenkään, kirkoista seromonioita varmasti löytäisi. Itselleni pääsiäinen on mieluinen juhla, joten pohdiskelin etukäteen, mitähän kivoja juttuja pyhiin voisi ujuttaa. Hyvänä lisäpontimena toimi muutama viikko sitten saapunut Suomen paketti: rairuohon siemeniä, pari tipukoristetta ja runsaasti suklaamunia.

Pääsiäissuklaat kuluivat ennätystahtia, niin ennätystahtia etteivät ne nähneet pääsiäistä. Tiput pääsivät viime viikolla kirjahyllyyn ja rairuoho yrittää kasvaa kissan ulottumattomissa. Kun valmistelut olivat menneet näin rattoisasti, oli tietysti jo aikakin itse pääsiäisviikolla palata "perinteiden" äärelle: ensin mies virui kuumeessa ja kun hän toipui pahimmasta, aloin itse tuntea  flunssan ensioireet. Pääsiäisen tavoitteeksi muodostuikin lopulta energian puuttuessa pienimuotoinen puuhastelu. Jotain kivaa saimme onneksi ämpättyä nukkumisen, niiskuttamisen ja pakollisten kotitöiden kylkeen.

Maanantai


Viikon aluksi korkattiin mansikkakausi. Varsinainen sesonki ei vielä ole alkanut, mutta sen verran runsaasti toreilla on tarjontaa, ettei paria litraa malttanut olla ostamatta.

Tiistai & keskiviikko

 

Tunnustan olevani turkkilaisen terveydenhuollon fani, sillä oireet otetaan tosissaan ja lääkärin luo pääsee pääsääntöisesti hyvin kohtuullisella jonotusajalla. Erityisen mukava on perhelääkärisysteemi, jossa lääkäri tuntee potilaansa. Lääkitseminen on ajoittain se alue, josta en ole samoilla linjoilla, sillä mielestäni tabletteja isketään kouraan joskus turhankin hanakasti. Näinpä taloutemme flunssan hoito jakaantuu kahteen koulukuntaan: Tällä viikolla turkkilainen koulukunta käyttää nenäsumutetta ja yskänlääkettä sekä nappaa aamuin illoin parasetamoli-antihistamiini -tabletteja, lääkärin tuikkaamaa penisilliinipistosta unohtamatta. Suomalainen koulukunta puristelee itselleen sitrusmehuja, keittää inkivääriteetä, syö hunajaa ja paasaa levon tärkeydestä (sekä niistää ja voivottelee kurjaa oloaan säännöllisin väliajoin).

Torstai 



Päivälle oli tasan yksi tavoite: saada edustavia pääsiäistervehdyskuvia kissasta. Katin yhteistyöhalukkuus oli hakusessa, mutta onneksi astetta vähemmän myrtsejä ja tipujen näkökulmasta turvallisempia kuviakin saatiin lopulta aikaiseksi.

Perjantai 



Saimme lahjaksi kuivattuja aprikooseja (kayısı) ja taateleita (hurma) sekä lokumeita (Turkish delight). Muutama sukulainen ihmetteli kirjahyllyssä olevia tipukoristeita, jolloin selitin Suomessa juhlittavan pian pääsiäistä. Juhla oli heille tuntematon, mutta tuliaiset sopivat kyllä hyvin henkeen.

Viikonloppu


Kantamarkettimme kulmalla on jo kuukauden päivät myyty ihania kukkakimppuja, mutta päätin malttaa ja nyt lopulta pääsiäisen kunniaksi menin ja ostin yhden pikkunipun. Sain myös kasattua sen verran tarmoa, että leivoin yhden pääsiäisherkun tutulla ja aiempina vuosina hyväksi osoittautuneella reseptillä: pashakakku K-Ruoka -sivustolta. Jännitin etukäteen, kestääkö turkkilainen rahka uunia suomalaisen tapaan, mutta hyvin meni. Ainoastaan reseptin ranskankerman jouduin vaihtamaan tuorejuustoon (Labne peynir), kun sitä ei etsinnöistä huolimatta löytynyt.

Mutlu Paskalyalar eli iloista pääsiäistä 😊




sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Nopeat minisämpylät (ja turkkilaisten reseptien tuska)

 
Toisinaan on ihana tarttua monimutkaiseen leivontaohjeeseen, jonka kanssa saa askarrella vaikka kokonaisen päivän. Joskus taas tavallaan huvittaa leipoa, mutta samaan aikaan ei viitsisi laittaa tikkua ristiin. Viime viikolla olin erittäin laiskalla leivontatuulella, mutta kotiväeltä kuului toive jalostaa ei niin hyväksi osoittautunut juusto-ostos joksikin syömäkelpoiseksi. Reseptejä kahlatessani vastaan tuli 3 dakikada sivi yağlı peynirli poğaça eli kolmen minuutin juustosämpylät. Lupaus kolmesta minuutista oli tietenkin liioittelua, mutta erittäin helpoksi ja nopeaksi ohje todellakin osoittautui ja viikon sisällä näitä tuli leivottua kaksikin kertaa.

Helppo, nopea, lopputulokseenkin voi olla tyytyväinen - mutta samaan aikaan reseptissä oli jotain ärsyttävää. Turkkilaiset reseptit ovat "nipottavan" leipurin (myönnän, parhaat ystäväni leivonnassa ovat desilitran mitta ja digitaalinen keittiövaaka) kauhu suurpiirteisyydellään: teelasillinen sitä, juomalasillinen tätä ja kulhollinen tuota - mutta kaikkia näitä mittojahan löytyy hieman erikokoisina! Suomessa asuessa jouduin aina myös googlettamaan, mitähän tarkoittaa pussi leivinjauhetta tai pussi vaniljasokeria. Paistolämpötilat on ystävällisesti ilmoitettu, mutta paistoaikoja ei aina ole saatavilla edes suuntaa antavasti.

Tämäkin sämpyläresepti vilisi rentoja ainesmääriä ja paistamista kunnes "sämpylät muistuttavat granaattiomenoita". Tehtyäni kaksi sämpyläerää tulin siihen tulokseen, että tässä reseptissä onnistumisen kannalta ainesmäärät eivät onneksi ole niin grammalleen ja lisäksi ohjetta voi muunnella makunsa mukaan. Muuttelin leipomiskertojen välillä käyttämääni yrttiä ja korvasin desin vehnäjauhoista kaurajauhoilla. Juustona käytin 20-prosenttista, harvinaisen miedon makuista beyaz peyniriä (fetaa). Alla ohje sekä rennon turkkilaisittain että pienellä pilkunviilauksella :)


Nopeat minisämpylät (16 kpl)

1 kananmuna valkuainen ja keltuainen eroteltuna
1 teelasi (= 1 dl) öljyä (auringonkukka, rypsi, mieto oliiviöljy)
1 teelasi (= 1 kukkura dl) jogurttia
1 pussi (= 2 tl) leivinjauhetta
2 lasia (= 4 dl) vehnäjauhoja
1 tl suolaa (vähennä, jos juusto on kovin suolaista)
noin jälkiruokakulhollinen (vähärasvaista) juustoa murusteltuna/kuutioituna/raastettuna
noin jälkiruokakulhollinen tuoretta tilli- tai (lehti)persiljasilppua

koristeluun erilaisia siemeniä

1) Laita kananmunan keltuainen sivuun odottamaan.
2) Mittaa kaikki muut ainekset kulhoon ja sekoita nopeasti käsin taikinaksi. Ei vaivausta!



3) Pyörittele taikinasta reilun lihapullan kokoisia minisämpylöitä ja voitele ne keltuaisella. Päälle voi ripotella siemeniä koristeeksi.
4) Paista 180 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia, kunnes väriä on sekä päällä että pohjassa.

Alkuperäinen resepti videoineen alla:




sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Istanbul neljässä päivässä

Aiemmin olen kirjoittanut blogiin Mersinistä eli Turkin asuinkaupungistani. Asuinpaikkana se on erittäin toimiva, mutta lomilla suuntaan mieluusti maan muihinkin kolkkiin. Istanbul on suosikkikaupunkini Turkissa, sillä se on kaunis, värikäs, monipuolinen, mystinen ja nähtävyyksien suhteen ehtymätön. Pientä hehkutusta en siis malta olla blogiin kirjoittamatta :)

Mietin, miten kirjoittaisin Istanbulista. Olen tehnyt kaupunkiin eripituisia reissuja vuosien varrella, mutta moni näkemisen arvoinen paikka odottaa edelleen. Koska en ole kaupungissa asunut, en pysty antamaan mitään yllättäviä käyntikohteita saati kertomaan arjesta kaupungissa, jossa yksistään elää asukkaita kolme kertaa enemmän kuin koko Suomessa. Lopulta päätin kuvailla ensimmäisen Istanbulin reissuni vuoden 2012 tammikuulta. Esimerkiksi näin voi siis viettää neljä päivää Istanbulissa:

Saapuminen

Elämäni ensimmäinen saapuminen Istanbuliin tapahtui iltapäivästä ja minä, jota ei vihlaise mahasta villeimmissä huvipuistolaitteissakaan, saavuin Turkin kamaralle karmaisevan matkapahoinvoinnin ryydyttämänä. Olin pihiyksissäni saapunut Helsinki-Vantaalle Suomen läpi huristelleella yöbussilla ja muistan istuskelleeni jo lähtöportilla unettomana, kalmankalpeana ja alati valppaana ryntäämään vessaan. Istanbulin sisällä metroilin ja raitiovaunuilin viimeisillä voimillani kohti Sultanahmetin alueella sijainnutta hotellia ja illan vietin sängyn pohjalla take away -ruokaa näykkien. Hyvin nukutun yön jälkeen seuraavaksi neljäksi päiväksi energiaa riittikin jo hyvin.

1. päivä

Ensimmäisen kokonaisen päivän aloitin hotellin lähistöltä eli Sultanahmetin alueen nähtävyyksistä. Ensin käväisin Sinisessä moskeijassa (Sultan Ahmet Camii), jossa toki ihmiset käyvät rukoilemassa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, mutta toisaalta moni myös vain täysin turistina. Moskeija on etenkin sisältä kaunis, joten kengät vain pussiin, huivin tai hupun voi varmuuden vuoksi laittaa päähän (joskus vaaditaan, joskus ei) ja ei kun tutustumaan.


Toisena nähtävyytenä oli luontevasti Hagia Sofia (Ayasofya Müzesi), sillä se sijaitsee aika lailla Sinisen moskeijan naapurissa. Liki 1500-vuotias rakennus on alunperin toiminut ortodoksisena kirkkona, sittemmin satoja vuosia moskeijana ja nykyiseen tapaan reilut 80 vuotta museona. Rakennus on ulkoapäin varsin massiivinen ilmestys ja kauneus - ainakin omasta mielestäni - löytyy sisältä. Rakennus on täynnä mielenkiintoista kulttuurien ja uskontojen symbioosia, taidetta ja tunnelmaa.



Kävelymatkan päässä oli myös päivän kolmas kohde Yerebatan Sarayı eli Upotettu palatsi. Kyseessä on 500-luvulla rakennettu vesisäiliö, mutta nimensä mukaisesti se ei suinkaan muistuta tunkkaista vesiallasta vaan maanalaista vesipalatsia. Vaikka vesisäiliö ei ehkä kuulosta kiinnostavimmalta käyntikohteelta, on paikka näkemisen arvoinen historiansa ja hienon arkkitehtuurinsa tähden. Käynnistä on myös pyritty luomaan elämys musiikin ja kauniin valaistuksen keinoin.


Ensimmäinen päivä ei ollut turhan täyteen tupattu, vaan kolmen edellä mainitun nähtävyyden lisäksi loppupäivä kului kaupungin kaduilla käveleksiessä ja syödessä.


2. päivä

Toinen Istanbul-päivä alkoi vierailulla valtavaan arkeologiseen museoon (Istanbul Arkeoloji Müzeleri) tai oikeastaan museoalueeseen. Yli miljoonassa esineessä, muun muassa lukematon määrä patsaita, sarkofageja ja islamilaista taidetta, on katsottavaa tuntikausiksi.

Muutoin päivä kului kävellessä Istanbulin tunnettujen alueiden ja maamerkkien halki:

Kapalı Çarsı on valtava basaari täynnä ostosmahdollisuuksia.
Sultanahmetin alue edustaa klassista ottomaanista arkkitehtuuria kun taas Taksim aukion (Taksim Meydanı, kuvassa) ympäriltä löytyy erityylinen Istanbul. Aukiossa itsessään ei ole hurjasti nähtävää, mutta sitä ympäröivät hotellit, ravintolat, ostoskadut ja esimerkiksi kaunis ortodoksinen kirkko.
Taksim aukiolta voi suunnata Istiklal-kadulle, jota kävelevät päivittäin miljoonat ihmiset. Kadun varrella on runsaasti ostos-ja syömistarjontaa kuin myös kulttuuririentoja. Kävelyn lisäksi voi ajella vanhalla ratikalla.
Ikivanha torni, Galata Tower, on palvellut muun muassa vankilana ja observatoriona, mutta tänä päivänä se on pyhitetty ihmisille, jotka haluavat joko ruokailla tai katsoa maisemia.
Näkymä Galata Towerin näköalatasanteelta.


3. päivä

Kolmantena päivänä oli vuorossa loistoa, kun vierailukohteina oli kaksi kuuluisaa istanbulilaista palatsia. Aamupäivä kului Topkapın palatsissa (Topkapı Sarayı). Jo 1400-luvulla rakennettu palatsialue lukuisine rakennuksineen toimi aikoinaan ottomaanisulttaanien asuin- ja hallintopaikkana. Palatsissa on värikkyyttä - nimenomaan värikästä kauneutta, ei mitään barokkiöveriä tai kimallusta - kauniit ympäröivät maisemat ja runsaasti historiatietoutta.




Päivän toisena kohteena oli Dolmabahçe palatsi. Sulttaanit vaihtoivat kortteerinsa Topkapista Dolmabahçeen 1800-luvun puolivälissä. Tässä palatsissa onkin täysin erilainen, mutta yhtä lailla vaikuttava tyyli, johon kuuluu kimallusta, kultaa ja ylellisyyttä itämaisella twistillä. Dolmabaçhessa osallistuin noin tunnin mittaiselle opastetulle kierrokselle, sillä yksinään palatsiin ei päässyt harhailemaan.


Kaupungissa kuin kaupungissa, myös ihan Helsingissä, minulla on tapana hyödyntää Hop on/hop off tai Panorama Sightseeing -bussiajeluita. Istanbulissa valitsin iltakierroksen, jolloin kaupunkia näki kattavasti iltavalaistuksessaan. Huonona puolena olivat ajoittaiset ruuhkat, joilta ehkä (?) välttyisi paremmin päiväkiertoajeluilla.

 

4. päivä

Istanbulin ympäristössä riittää saaria, joille voi tehdä veneillä helposti päiväretkiä. Omaksi saarikohteekseni valikoitui Büyükada. Kesäisin alue on varmasti ihanan vehreä, mutta toisaalta talviaikaan tunnelma oli mukavan rauhallinen ja hiljainen. Saarella söin hyvin ja vuokrasin pyörän, jonka selässä ajelin pitkin saaren katuja kauniita huviloita ihastellen ja hiki päässä mäkisen maaston ansiosta. Vaivattomampi tapa kiertää saarta olisi hevosvaunujen kyyti.





lauantai 10. maaliskuuta 2018

Sisustusratkaisuja turkkilaisittain

Viime viikolla päädyin mutkien kautta lukemaan netistä vuoden 2018 sisustustrendejä. Samettia, puuvillaa ja pellavaa; pyöreitä muotoja; punaisen, sinapinkeltaisen ja ruskean sävyjä; kirpparilöytöjä ja viherkasveja.

Viime kesänä huonekalujen ja tekstiilien hankinta oli itselleni hyvin ajankohtaista, kun uuteen asuntoon tarvittiin yhtä ja toista. Turkista löytyisi kaikkea yksinkertaisista hyvinkin pompööseihin huonekaluihin, mutta meille valikoitui ihan perussimppeleitä tavaroita, jotka eivät eroa pahemmin suomalaisesta keskivertokodista. Trendejä ei myöskään tullut opiskeltua ennen ostoksia, mutta hauskasti jotain sattui jopa "kohdilleen", muun muassa verhojen ja mattojen värit. Verhoista on tosin todettava, etten ollenkaan osannut ajatella täkäläisen auringonporotuksen vahvuutta. Jo yksi kesä Turkin auringon paahteessa on osoittautunut melko kohtalokkaaksi Ikean pohjoiseen elämänmenoon suunnattuille verhoille. Monilla paikallisilla on kaksinkertainen verhosuojaus ikkunoissaan ja se on näköjään hyvin perusteltua!

Huonekalujen ja tekstiilien ulkopuoliset asiat eivät ole olleet omassa päätösvallassamme, vaan vuokranantajamme ovat remontoineet asunnon mieleisikseen parin viime vuoden aikana. Olin enemmän kuin hyvilläni, kun parin peruskuntoisen kämpän katselun jälkeen saimme käsiimme näin hyväkuntoisen yksilön. Mutta! Myönnettäköön, että asunto vilisee mielenkiintoisia turkkilaisia ratkaisuja.

Prameat katot. Kun katson kattojamme, koen asuvani paremmassakin kartanossa. Massiiviset listat, valaisimien ympäristöt ja monivärisyys - harva suomalainen (luullakseni) laittaisi näin paljon panostusta ysäri kerrostaloasuntonsa kattoon, mutta Turkissa kyse ei ole harvinaisuudesta.




Loistava keittiö. Keittiössä kaikki - KAIKKI - on kiiltävää: beigeä, viininpunaista ja pisteenä i:n päälle musta kiiltävä välilaatoitus ja kivitaso. Korkeakiiltoiset kaapinovet ovat ihan kivat, mutta joka sormenjälki näkyy. Hanaveden suuri kalkkipitoisuus taas takaa sen, että jokainen kivitasolle jäävä vesiläikkä muodostaa valkoreunaisen kuvion kuivuessaan.

Erityiskiitos kuitenkin kaappikorkeudesta. Kaapistot yltävät kattoon asti, joten ylähyllyille saa tungettua mielin määrin harvoin käytettävää tavaraa. Samoin eniten käytetyt yläkaapit avautuvat alhaalta ylöspäin ja korkeus on sellainen, ettei päätään saa kolhittua avonaisenkaan oven kulmaan.



Perinne-wc. Turkkilaisille tyypilliseen tapaan asunnostamme löytyy sekä isohko kylpyhuone että pieni vessa. Kylpyhuoneesta löytyvät samat asiat kuin suomalaisestakin kylpyhuone+wc -yhdistelmästä. Vessa taas on perinteinen Alaturka eli vessanpöntötön.

Myös wc:ssä riittää kiiltäviä pintoja.

Peilit sisustuselementteinä. Kotonamme on kaksi kiinteää peiliä, jotka ovat kirjaimellisesti kiinni seinissä halusimme tai emme. Toinen on tyypillisessä paikassa käytävällä ja siitä voi vilkaista itseään vaikka ennen kotoa lähtöä. Sen sijaan olohuoneen seinää koristava valtava 1m x 2m peili on ilmeisen suosittu sisustuselementti, mutta meidän makuumme hieman erikoinen. Mietimme päämme puhki, miten peilin saisi peitettyä, mutta lopulta se oli jätettävä suosiolla näkyviin.


Parvekkeiden määrä. Olen aiemmin tottunut yhteen parvekkeeseen ja sitäkin käytin laiskasti. Nykyään meillä on kuitenkin ylitsevuotavat kolme parveketta, mikä ei ole harvinaista Turkin kuumilla alueilla. Ahkerimmassa käytössä on pyykkinaruilla varustettu, muut auttavat lähinnä tuuletuksessa. Keittiön ja makuuhuoneen parvekkeet ovat alkuperäisessä kunnossaan, mutta olohuoneen parveke on remontoitu viimeisen päälle. On kiiltoa, värilaattoja ja lasiyksityiskohtia sekä ikkunalautaan muurattuna pahan onnen karkoittava lasisilmä-koriste. Turkissa rakennuksen julkisivun yhtenäisyys ei ilmeisesti ole niin vakava asia kuin Suomessa: joku remontoi, toinen ei ja kukin tyylillään - naapurien parvekkeet voivat siis olla erityyliset.



Kaappien puute. Astiakaappia ei keittiöstä löydy, mikä ei toki ulkomailla tule yllätyksenä. Turkissa on kovin tyypillistä, ettei löydy paljon muitakaan kaappeja. Olen vieraillut useammassa uudessa ja vanhassa turkkilaisessa asunnossa, jossa keittiötä lukuun ottamatta ei ole yhtään kiinteää kaappia. Meiltä löytyy onneksi edes kaksi. Eteisessä on kaappi, johon saa juuri ja juuri tungettua kahden ihmisen kenkä-, takki- ja asustevaraston. Yhdessä huoneessa on myös valtava kiinteä puukaappi, johon on sitten pyritty säilömään kaikki pyyhkeet, petivaattteet, vierastäkit ja -tyynyt, rinkat, teltat...  Vaatekaapit on suosiolla ostettava erikseen.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kevään merkkejä


Suomen kevät on itselleni kimurantti vuodenaika. Kevättalvi auringonpaisteineen ja hankiaisineen toki on mukava. Samoin pidän kesästä, joka tietysti häämöttää kevään jälkeisessä ajassa. Mutta se vaihe, kun lumijäänteet ovat ruskeina talven hiekoituksista, puissa ei ole vielä lehtiä ja ruohikko on lähinnä kuollutta ja ruskeaa, tekee joinakin vuosina tiukkaa. Orhan Pamukin kirjassa Muita värejä on osuva lause: I don't know if this happens to other people too, but sometimes on spring afternoons it seems as if the world has become heavier. Jotain tuollaista tunnen itse helposti keväällä kävellessäni hikipäässä pitkin hiekasta pöllyävää tienlaitaa. Täytän varmaan keväisin muutaman viikon mallikkaasti valo/kevätväsymyksen kriteerit ja pisteenä i:n päälle on aina ollut kellojen siirtäminen kesäaikaan.

Tänä keväänä Turkissa ei siirretä kelloja, sillä koko talvi on porskutettu iloisesti kesäajassa eli tunti Suomea edellä. Tästä unirytmini on erittäin kiitollinen! Toisaalta täällä Turkin etelärannikolla kevät on ihan omanlaisensa ja elän vakaassa uskossa, että tänä vuonna talven ja kesän taitekohta sujuisi pehmeämmin: Osa puista ja pensaista on tiputtanut lehtensä talveksi, mutta ruoho ei ole muuttunut vihreästä ruskeaksi missään vaiheessa. Ja jo nyt, helmi-maaliskuussa, ensimmäiset kevään merkit ovat tulleet!

Viime viikkoina kotiamme ovat sulostuttaneet kukkakimput. Ensin ostimme pariin otteeseen narsisseja ja helmihyasintteja tienvarsikojuista - ne ovat toki talvikukkia täällä, mutta itselle tuovat keväisen olon. Muutama viikko sitten keittiön pöydälle ilmestyi kimpullinen työpaikan pihalta poimittuja kehäkukkia. Edellisen viikonlopun ratoksi ajelimme mieheni kanssa kohti vuoristokyliä tavoitteena katsastaa auenneet kukat ja kerätä uusi kimppu pöydälle. Lopulta löysimme neljää erilajista kukkaa, muun muassa puna-ailakkeja, sekä kukkivia mantelipuita.


 Yllä komeana kukkiva mantelipuu, johon kukat tulevat ennen lehtiä.



Yllä kukanpoimintamaisemia. Punainen kasvi on puna-ailakkia, tosin pienikokoisempaa ja hentovartisempaa kuin Suomessa. 



Kevät on siis alkamassa Mersinissä pikku hiljaa ja kauniisti 💓