lauantai 4. heinäkuuta 2020

Revani – kakku turkkilaisittain


Viime viikonloppuna Turkissa pidettiin korkeakoulujen pääsykokeet. Pääsykoesysteemi on hyvin erilainen kuin Suomessa, sillä kaikki kokelaat osallistuvat samaan kokeeseen, samaan aikaan. Parhaille avautuvat ovet Turkin haluttuihin huippuyliopistoihin, joidenkin pisteet riittävät pienempien kaupunkien opinahjoihin ja tuloksiinsa pettyneet yrittävät monesti seuraavana vuonna uudestaan. Koe järjestettiin koronasta huolimatta (ja kritiikin saattelemana) normaaliin tapaan lähikokeena.

Ensimmäinen koeosio pidettiin lauantaina ja siihen osallistuivat kaikki ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin haluavat. Kokeessa on kolme tuntia aikaa vastata kysymyksiin turkin kielestä, matematiikasta, fysiikasta, kemiasta, maantiedosta, biologiasta ja historiasta. Kokeessa ei kirjoiteta esseitä tai vastaavaa, vaan valitaan oikea vastaus vaihtoehdoista A, B, C, D, E. Sunnuntain aamupäiväinen koe taas oli suunnattu niille, jotka tähtäävät yliopistojen nelivuotisiin koulutusohjelmiin. Kokeen rakenne ja aiheet olivat samat kuin lauantaina, mutta kysymykset astetta haastavampia. Lisäksi sunnuntai-iltana järjestettiin vieraiden kielten koe, joka on pakollinen esimerkiksi vieraita kieliä opiskelemaan aikoville.

Mieheni oli lupautunut jo aikoja sitten – nyt koronatilanteessa päätöstään katuen – valvomaan kokeita. Hän suuntasi siis maski naamallaan kohti koepaikkana toimivaa lukiorakennusta jo ennen aamukahdeksaa sekä la että su. Lauantaina päätimme kissan kanssa olla tehokkaita ja hoidimme viikkosiivouksen heti aamupäivästä. Sunnuntaina taas en malttanut olla leipomatta aikani kuluksi, ja reseptivalinnalla päätin ilahduttaa kotiin palaavan pääsykoevalvojan.

Revani on kuulunut leipomisen to do -listalleni jo jonkin aikaa. Kyseessä on paitsi mieheni lempikakku myös kuuluisa klassikko. Jos minun pitäisi yht äkkiä nimetä turkkilainen kakku, mieleeni tulisi ensimmäisenä (ja melkein ainoana) revani. Revanin tyyppistä kakkua syödäkseen ei ole tarvinnut tosin käydä Turkissa, sillä samantyyppisiä leivonnaisia tehdään myös Kreikassa, Egyptissä (nimenä basbousa) ja monessa muussa lähialueen maassa.

Taattuun turkkilaiseen tyyliin kyseessä on kostea ja e-r-i-t-t-ä-i-n makea kakku. Vehnäjauhojen lisäksi reseptiin kuuluu myös mannaryynejä. Tutkailin ennen leipomista useampia nettiohjeita ja yritin päätyä parhaaseen samalla hieman taktikoiden. Kuten sanottua, revanin pitää olla kosteaa kiitos siihen imeytetyn siirapin/sokeriliemen. Mieheni mielestä sokerilientä ei voi koskaan olla liikaa, sillä hän rakastaa sokerisiirappia tihkuvia kakkuja ja jälkiruokia. Itse taas pidän enemmän suht kuivista kahvikakuista ja täytekakuista. Lopulta valitsin itsevarmasti otsikoidun "En güzel revani bu revani" (paras revani, tämä revani) -videoreseptin, jonka kuvien kakku näytti jonkinlaiselta kompromissilta.

Revani on helppo tehdä ja se on hyvä esimerkiksi turkkilaisten jälkiruokien makumaailmasta. Koska kakku on kuitenkin todella makeaa, pienikin pala riittää! Puolitin YouTubesta nappaamani ohjeen ja tein kakun 21 cm x 21 cm -kokoisessa lasivuoassa. Leikkasin kakun yhdeksään isohkoon palaan, jälkiviisaana tekisin paloista pienemmät.


Revani – turkkilainen mannakakku

Siirappi:

3 dl sokeria
3½ dl vettä
pari rkl sitruunamehua

Taikina:

2 munaa (huoneenlämpöistä)
½ dl sokeria
½ dl öljyä (auringonkukka, rypsi)
1 dl turkkilaista jogurttia (tai muuta maustamatonta, huoneenlämpöistä)
1 dl mannaryynejä (esim. Nalle mannasuurimot)
1 ½ dl vehnäjauhoja
hieman vajaa 1 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
puolikkaan sitruunan tai appelsiinin kuoriraaste

koristeeksi kookoshiutaleita

1. Ensin tehdään siirappi. Mittaa kattilaan sokeri ja vesi. Lämmitä ja sekoita niin kauan, että sokeri liukenee. Anna kiehua poreillen 10 minuuttia välillä sekoittaen. Lisää sitruunamehu ja anna kiehua vielä 15 minuuttia. Jätä jäähtymään huoneenlämpöön.


2. Taikinaa varten vatkaa munat ja sokeri hyvin vaahdoksi. 
3. Lisää öljy, jogurtti ja mannaryynit ja sekoita varovasti.
4. Lisää jauhot, vaniljasokeri ja leivinjauhe ja sekoita varovasti.
5. Lisää viimeisenä kuoriraaste.

6. Kaada taikina vuokaan (irtopohjavuoka saattaa olla ongelmallinen myöhemmin siirapin kanssa, joten itselläni käytössä lasinen uunivuoka 21x21 cm) ja paista 170 C noin 35 minuuttia.


7. Ota kakku uunista ja kaada hieman jäähtynyt siirappi välittömästi kakun päälle. Anna olla huoneenlämmössä vähintään neljä tuntia. Koristele kakkupalat kookoshiutaleilla.

Revani on täydessä loistossaan oltuaan päivän tai parikin jääkaapissa, muttei pöllömpää leivontapäivänäkään!

torstai 21. toukokuuta 2020

Kylmiä keittoja helteeseen

Yllättäen ja pyytämättä Turkkiin paukahtivat tänä vuonna jo nyt toukokuussa superhelteet. Lämpötilat ovat hiponeet Mersinissä liki 40 astetta, nyt viikonloppuna lämpötilojen pitäisi palata hieman normaalimpiin lukemiin.

Helteelläkin pitää syödä, mutta välillä helleviikolla mitä on tehnyt mieli ja mikä olisi järkevää, eivät ole olleet ihan linjassa. Kokkailujeni mielekkyyttä pohdin muun muassa tehdessäni hiki hatussa karniyarikia (jauhelihaversio imam bayildi -munakoisovuoasta), joka vaati yli tunnin hellan lämmössä oleskelua. Lasagnea ja perunapiirakkaakin tuli tehtyä, vaikka uunin lämmittäminen näillä helteillä ei luonnollisestikaan vähentänyt keittiön lämpötilaa. Ideaalimpiakin hellekokkailuja tuli kuitenkin tehtyä ja näihin kuuluvat ennen kaikkea jogurttipohjaiset keitot. Tsatsiki käy lisukkeesta, kun taas kikherneillä rikastettu ayran corbasi kelpaa vaikka lounaaksi ihan sellaisenaan.

Ennen Turkissa asumista mielsin tsatsikin lähinnä kreikkalaiseksi jogurttidipiksi. Tsatsiki eli cacik on kuitenkin täysin tyypillinen lisuke tai alkuruoka myös turkkilaisille ja heille kyseessä on ihan perusturkkilainen ruoka. Tsatsikin pääraaka-aineet ovat kurkku, jogurtti ja valkosipuli, mutta sitten alkaakin paljastua eroja aineissa ja tekotavoissa. Joku voi laittaa tsatsikiin öljyä tai etikkaa, toinen ei missään nimessä. Joku voi raastaa kurkun, toinen ehdottomasti pilkkoo. Luulen, että monella turkkilaisella kotikokilla on mielestään se ainoa oikea resepti, josta ei poiketa. Esimerkiksi mieheni suvussa kurkkua ei raasteta, maustava yrtti on aina minttu ja tsatsikiin laitetaan aina myös vettä eli siitä tehdään koostumukseltaan lusikoitavaa keittoa. Pelkkää jogurttia sisältävän versionkin voi tietty tehdä, mutta tsatsikiksi he eivät sitä kutsu.

Teemme yleensä tsatsikimme miehen sukureseptillä ja varsinkin näin kesäkuumalla sitä tulee syötyä usein. Tarjoilumuotona on jälkiruokakulho, josta keittoa lusikoidaan. Käy erinomaisesti esimerkiksi pastan, ranskalaisten, munakoisoruokien, lihapullien tai kanan kylkeen!


Tsatsiki kahdelle

1 pieni avomaankurkku tai ½ isoa kurkkua
1 valkosipulinkynsi
1/2 tl suolaa
1 tl kuivattua minttua
1 dl turkkilaista tai muuta maustamatonta jogurttia
kylmää vettä (oma jogurttini oli melko löysää, joten tarvitsin vain 1 dl vettä)
 
1. Kuori kurkku ja valkosipulinkynsi. Pilko kurkku pieniksi kuutioiksi ja raasta tai pilko valkosipuli.


2. Lisää kulhoon kurkku, valkosipuli, suola, minttu ja jogurtti. Sekoita.

3. Lisää kylmää vettä erissä sen verran, että rakenne on kiinteämpää kuin maito, mutta nestemäisempää kuin piimä.

4. Tarjoile kylmänä.



Tämän kevään ja nyt kesän hitti keittiössämme on ollut kikherne-ayrankeitto. Moni saattaa tietää turkkilaisen ayranin eli jogurttipiimän. Kyseessä on jogurttijuoma, jonka päällä voi olla myös kunnon vaahtokerros. Pikaisesti tehty, vaahdoton ayran on myös hyvä kylmän keiton pohja!

Proteiinia keittoon saa kikherneistä. Kikherneensä voi valita vapaasti: huuhtaista kypsät säilykekikherneet tai liottaa ja kypsentää kuivia tai mitäpä valitun pakkauksen kyljessä nyt käsittelyohjeiksi sanotaankaan. Tärkeintä on, että keittoon heitettävät kikherneet ja maissit ovat kypsiä ja kylmiä, eivät kuitenkaan jäässä. Itseltäni esimerkiksi löytyy sekä aiemmin liotettuja ja keitettyjä kikherneitä että keitettyjä maissinjyviä pakastimesta, joten keittoa varten vain pikasulatin ne nopeasti kiehuvassa vedessä ja huuhtelin kylmän veden alla. Tämän reseptin mittasuhteet ovat suuntaa antavia. Aineksia voi laittaa enemmän ja vähemmän makunsa mukaan.


Nohutlu ayran corbasi eli kikherne-jogurttikeitto kolmelle

6 dl turkkilaista tai muuta maustamatonta jogurttia
1 tl suolaa
kylmää vettä (käytin taasen kotitekoista, varsin nestemäistä jogurttia, joten vettä ei tarvinnut kovin paljoa)

pari desiä kikherneitä (kypsiä, mutta kylmiä)
pari desiä pakaste- tai säilykemaissia (kypsiä, mutta kylmiä)
1 valkosipulinkynsi
pieni nippu tuoretta basilikaa (itselläni varsin tujua violettia basilikaa)
loraus oliiviöljyä
1 tl kuivattua minttua

1. Tee ensin ayran eli jogurttipiimä. Sekoita kulhossa tai kattilassa jogurttiin suola ja vettä varovaisesti erissä. Vettä tarvitaan sen verran, että koostumus vastaa suunnilleen piimää. Sekoita ensin käsin ja lopuksi vatkaa pikaisesti sähkövatkaimella (varo sotkua), blenderillä tai sauvasekoittimella sekaisin, jotta saat vähän "ilmavuutta". Vaahtoa ei tarvitse syntyä.

2. Mittaa kikherneet ja maissi. Raasta/pilko/murskaa valkosipulinkynsi. Silppua basilika.


3. Sekoita kaikki aineet sekaisin. Öljyn ja mintun voi samoin sekoittaa joukkoon tai halutessaan ripauttaa keiton pinnalle.

4. Tarjoa kylmänä.

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Arjen iloja Turkissa

Turkissa vietetään nyt monetta (en muista tarkalleen kuinka monetta) koronan värittämää viikkoa. Vahvassa roolissa ovat kotityöt, etätyöt ja ulkona liikkuminen silloin, kun se sallitaan ja henkilökohtaisesti mieluiten maaseudulla kaukana keskustan kävelyteistä. Kovaääniset kuuluttavat koronaohjeita ja jopa liikennevalot kehottavat olemaan kotona (kuvassa): eve git tarkoittaa mene kotiin, evde kal taas pysy kotona.

Kolmena edellisenä viikkona on ollut 2–4 päivän ulkonaliikkumiskieltoja, jolloin auki ovat lähinnä sairaalat, apteekit ja kunnalliset leipomot. Tällä viikolla on oltu ulkonaliikkumiskiellossa perjantaista sunnuntaihin. Suomenkin uutiskynnyksen ylitti Turkin ensimmäisen ulkonaliikkumiskiellon kömpelö alkaminen. Tieto viikonlopun kestävästä rajoituksesta julkaistiin perjantaina kello 22 aikoihin, ja kiellon kerrottiin alkavan puolilta öin. Kahden tunnin varoitusaika ja tietämättömyys siitä, onko yhtään mikään paikka auki, johti kahden tunnin massiivisiin ruuhkiin marketeissa ja leipomoissa. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, ei.


Facebookissa liikkuu aina erilaisia kuva tai kuva+teksti-haasteita. Tällä hetkellä jotkut ovat mukana Elämä on hyvää -haasteessa, jonka tarkoituksena lienee suunnata ajatuksia koronastressin keskellä elämästä kuitenkin löytyviin iloihin. Haasteeseen osallistutaan laittamalla omalle seinälle 10 kuvaa 10 päivän ajan, ja kuvien tulisi olla tavalla tai toisella itselle merkityksellisiä. Haastetta seuratessani mietin, että taittuisihan tämä blogiinkin - kuvien määrästä kirjaa pitämättä ja pienellä Turkki twistillä tietenkin. Niinpä olen viime aikoina ottanut tavallista enemmän kuvia ja pohtinut, mitä hyviä asioita minun Turkki arjessani tälläkin hetkellä on.

Luontoretket


Nyt jos koskaan luonto on paras paikka! Mersinissä on jo ohitettu alkukesän orastava vihreys ja hedelmäpuiden kukinta, sen sijaan luonto alkaa näyttää yhä runsaammalta ja vihreämmältä.

Kukat


En ole erityinen asiantuntija kasvien nimeämisessä varsinkaan Turkissa. Kukissa on tosin jonkin verran samaa Suomen kanssa: Keväisin puna-ailakit ja niittyleinikit (tai ainakin erittäin niiltä näyttävät sukulaiset) ovat tuttu näky pelloilla ja metsiköissä. Nyt kukkivat jo ohdakkeet ja päivänkakkaratkin. Jotkut kukat taas muistan Suomesta puutarhoista, mutta en Turkin tavoin luonnosta. Kukkaloistoa on kiva ihailla, ottaa siitä valokuvia ja poimia kimppu kotiinkin.


Tällä hetkellä huonekasvimme virkaa taas hoitaa markettiavokadon siemenestä kasvatettu puun taimi. Avokadot kasvavat puina ja tuottavat hedelmiä Mersinissä ihan ulkonakin, mutta nähtäväksi jää, tuleeko tällä hetkellä noin 60 senttistä taimea koskaan istutettua maahan asti.

Eläimet


Kotonamme valtakuntaansa pitävä vankissamme alkaa olla 2,5-vuotias. Pentuajan vinkeet eivät tosin ole täysin kadonneet, sillä tuntikausien nukkumismaratonien vastapainoksi kodissamme kaahottaa edelleen pieni wanna-be-leijona, joka palvoo aurinkoa, ruokaa ja leikkimistä.


Eläimet ilahduttavat myös luonnossa. Viime viikkoina olen nähnyt tuhansia sammakonpoikasia, vuohi- ja lammaslaumoja, kymmeniä pikkuliskoja, perhosia ja harvinaisuuksina kilpikonnan ja käärmeen.

Leijat


Leijojen lennättäminen on Turkissa keväthuvia, ja tänä keväänä niitä on näkynyt harvinaisen paljon. Korona-ajan erityispiirteenä on se, että monikaan ei poistu kotoa leijan kanssa, vaan niitä lennätetään paljon talojen katoilta. Vaikka itse en leijaa omistakaan, pelkästään niiden katselussa on jotain terapeuttista.

Huumori


"Ette ole oppineet sosiaalista etäisyyttä!"
Turkkilaisilla on pääsääntöisesti omaan makuuni hyvin sopiva huumorintaju. Ihan ihmisten päivittäiset puheet, satiiriset sarjakuvalehdet ja pilapiirrokset sekä monet komediatkin kelpaavat itselleni vallan hyvin. Etenkin lehdet ja pilapiirtäjät ovat aina myös ajan hermolla.

Kahvi


Turkkilaisesta kahvista ja kahvikupeista olen kirjoittanut blogiin ennenkin. Kehitystä on tapahtunut siinä, että talouteemme on saapunut ihan sähköllä toimiva kahvinkeitin, joka keittää pari kupillista parissa minuutissa. Jos ennen keitin kahvin hellalla ja join keskimäärin kaksi kuppia viikossa, korona-aikana turkkilaisesta kahvista on tullut päivittäinen tapa. Vaikkei olisikaan vannoutunut kahvin ystävä, alle desin kupillinen kyllä maistuu ja antaa myös hyvän (teko)syyn syödä päivittäin suklaata.

Mansikat


Mansikkaa marjana ja sorbettina.
Jep, mansikkakausi on täällä täydessä käynnissä. Yöttömien öiden kypsyttämien mansikoiden voittanutta ei ole, mutta mauttomien alkusadon mansikoiden jälkeen turkkilaisetkin ovat ihan hyviä. Ehkä mansikoita enemmän odotan kuitenkin jonkin ajan päästä alkavaa kirsikkakautta. 

Leivät


Leivän leipomistaitoni ovat kohonneet uusiin sfääreihin viime viikkoina. Tavallisesti mies on käynyt lähileipomosta leipää aina tarpeen mukaan kolmisen kertaa viikossa. Nyt olemme päättäneet, että ruokaostokset hoidetaan kerran viikossa, mikä johtaa muutaman päivän leivättömyyteen ellemme itse tartu toimeen. Turkkilaisen mielenrauhan vuoksi siihen on parasta tarttua.

Tähän mennessä leipävajetta on paikattu leipomalla kaurapataleipää, perunarieskaa, hampurilaissämpylöitä, pikasämpylöitä leivinjauheella sekä ruisleipää Suomesta viime vuoden puolella tulleista ruisleipäaineksista. Lisäksi käyttöön on otettu turkkilaiset yufkat. Ne ovat ohuita, valmiita taikinalevyjä, joista voi helposti tehdä kokonaisen pellin kokoisia piiraita. Täytteeksi voi laittaa vaikkapa juustoa, perunaa tai pinaattimuhennosta. Lisäksi olen tehnyt yufkasta pieniä uppopaistettavia juustopasteijoita. Suomessa yufkan lähin korvike on luullakseni filotaikina.

Pyykkäys 


Kun korona nosti päätään ja tiesin vapaa-aikaa nyt olevan normaalia enemmän, päätin toteuttaa  lukuisat roikkuvat siivousprojektit. Tähän mennessä järjesteltyä on tullut niin monta kaappia ja puhdistettua niin monta kaakelin saumaa, että siivousinto alkaa olla miinuksen puolella.

Pyykkäys onkin suorastaan ilo puunaamisen rinnalla, sillä Etelä-Turkin kevät, kesä ja syksy ovat pyykkääjän unelma-aikaa. Runsaasti aurinkoisia ja tuulisia päiviä, jolloin pyykit kuivavat yhdessä hujauksessa ja vieläpä poissa jaloista. Turkissa parvekkeen ulkopuolelle hitsatut kiinteät pyykinkuivaustelineet ovat erittäin yleisiä ja ne ovat jonkinlainen pyykinkuivauksen astiakaappi itselleni - yksinkertaisesti nerokkaita.  

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Kevät, korona ja kysymys blogin jatkumisesta

Vuosi 2020 sujui Mersinin kodissamme tavalliseen tapaan aina koronaan asti. Kaikkien elämä ei sen sijaan ollut yhtä tasaista: yhteiskuntaa ehtivät alkuvuodesta ravistella sekä sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat että ennen kaikkea luontoäiti. Turkissa on tälle vuodelle nähty jo paha maanjäristys, lumivyöryjä ja tulvia. Ensimmäiset vahvistetut koronatapaukset todettiin monia Euroopan maita myöhemmin, mutta alkuun päästyään lukemat lähtivät erittäin nopeasti nousuun. Monen mielestä vuoteen on jo reilun kolmen kuukauden sisällä mahtunut liikaakin vastoinkäymisiä.


Kevät kuitenkin ilahduttaa, ja vuodenaika on tällä hetkellä Mersinissä täydessä vauhdissa. Niin eteläisessä maakunnassa kuin Mersin syksy ja kevät ovat sään puolesta ihmisen parasta aikaa. Talvi ei ole kylmä, mutta omalla tavallaan kalsea ja sateinen. Kesä taas on jatkuvasti yli kolmeenkymmeneen kohoavien lukemien takia liiankin kuuma. Keväiset, aurinkoiset, reiluun pariinkymppiin kohoavat päivälämpötilat hellivät ulkona ja tuovat kaivattua lämpöä talven kylmettämiin sisätiloihinkin. Luonto vihertää ja pelloille ja puihin ilmestyy toinen toistaan kauniimpia kukkia.

Luontoretket ovatkin kevään parasta antia itselleni, vaikka ne ovat tänä keväänä olleet myös  opettavaisia. Viime keväänä kärsin jatkuvasti kuivista ja kipeistä silmistä, tänä keväänä kuivuus ja kipu muuttuivat kutinaksi ja turvotukseksi. Vaikka Suomessa ei reagoisi siitepölyihin millään tavoin, on ulkomaan erilainen kasvillisuus osoittanut voimansa. Siis allergialääkettä naamaan, jotta kirsikka-, persikka-, manteli-, luumu- ja omenapuiden kukinnasta saa tuskatta ilon irti!


Keväästä nauttiminen oli oikeastaan vasta päässyt vauhtiin, kun koronavirus saapui virallisesti Turkkiinkin. Yllätys se ei ollut, sillä Euroopassa oli jo tuhansittain tapauksia ja rajoituksiakin runsaasti päällä. Hankimme jo ennen ensimmäistäkään tapausta kotiimme parin viikon ylimääräisen varaston linssejä, papuja, riisiä, makaronia sekä kissanruokaa, kissanhiekkaa ja saippuaa. Emme panikoineet, mutta kun Turkki sulki ensitöikseen koronan leviämisen hidastamiseksi koulut, taloutemme työvelvoitteet ja sitä kautta arki muuttuivat väistämättä yhdessä yössä.

Kissaa ei maailmanmeno hetkauta, vaikka koko ajan kotona olevat omistajat välillä ihmetyttävätkin.
Nopealla aikataululla myös kirjastot, teatterit, hääsalongit, kahvilat, moskeijat ja monet muut paikat, joihin ihmiset kokoontuisivat isommissa ryhmissä, sulkivat ovensa. Muiden maiden virheistä oppineina myös puistoissa, metsissä ja rannoilla piknikointi kiellettiin heti alkuunsa.

Kun kahvilat olivat vielä auki: salep maistuu maidolta, kanelilta ja orkideanjuurijauheelta.

Koronaohjeistukset kuuluvat kaduille sijoitetuista kovaäänisistä monta kertaa päivässä: Pysy kotona, vältä väkijoukkoja ja turhaa liikkumista. Pese käsiä ainakin 20 sekuntia. Yli 65-vuotiaille kotona pysyminen on pikemminkin käsky kuin suositus. Ravintolat ja leipomot tarjoavat vain take away -annoksia. Mersinin ja Adanan välinen juna ei kulje ja bussienkin liikkumista on rajoitettu. Lasten leikkimistä kuuluu piha-alueilta huomattavasti normaalia vähemmän ja kyläilykutsuja ei kuulu.

Mies käy kolmisen kertaa viikossa ruokaostoksilla ja pari kertaa viikossa pikavisiitillä vanhemmillaan. Itse pysyttelen kotona luontoretkiä lukuun ottamatta. Jos haluan kävellä kaupunkialueella, odottelen hiljaisia tunteja. Kunnassamme ihmiset taatusti kokoontuvat ja vierailevat toisillaan huomattavasti vähemmän kuin ennen, mutta kadut eivät ole todellakaan autioita. Ensinnäkin aukiolevat tehtaat ja yritykset, pankit, vaatekaupat ja muut työt pakottavat ihmiset työpaikkaliikenteeseen. Lisäksi reilun 300 000 asukkaan kunnassa riittää markettiin menijöitä ja lenkkeilystä vaihtelua kotona kyhjöttämiseen hakevia ihmisiä runsain mitoin. Arjen rutiinit ovat muuttuneet, mutta uusia on jo syntynyt ja elelemme päivä kerrallaan uutisia ja tilannetta seuraillen.


Tarkistin, että olen päivittänyt blogia edellisen kerran marraskuussa. Syynä hiljaisuuteen ei ole ollut kirjoitusideoiden puute tai päätös lopettaa kirjoittaminen, vaan yksinkertaisesti muuttunut arki. Kun aloitin blogin vuoden 2017 lopussa, minulla oli pelkkää aikaa ja päivät kuluivat lähinnä kotitöitä tehdessä ja tekemistä keksien. Olin hiljattain saanut oleskeluluvan, kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja blogista tuli mukava harrastus. Vuosien varrella ja etenkin viime syksystä lähtien kiireitä ja tekemistä on kuitenkin kertynyt tasaiseen tahtiin lisää ja aika tuntuu lentävän. Kolmen vuoden oleskelulupa vetelee viimeisiään ja sille täytyy hakea jatkoa alkukesästä. Ajankohtaiseksi on tullut myös tutustuminen kaksoiskansalaisuuden hakuprosessiin.

Kun blogin päivittäminen vain venyi ja venyi, pohdin monia vaihtoehtoja: a) kirjoitan uusia päivityksiä edes harvoin b) blogi saa jäädä nettiin, mutta en päivitä sitä enää c) poistan koko blogi. Näiden välillä olen pallotellut ja päätynyt lopulta vaihtoehtojen a ja b välille. En siis voi luvata päivittäväni blogia enää säännöllisesti jos ollenkaan, mutta en halua tehdä myöskään katoamistemppua! Varaan takaportin kirjoittaa edes silloin tällöin :) ja toivon mukaan joskus tulevaisuudessa blogille löytyy taas enemmän aikaa. Siihen asti käytän blogia ainakin muistojen verestämisessä ja luottoreseptieni löytöpaikkana. Toivon mukaan se antaa edelleen iloa ja infoa myös muille turkkilaisesta/ulkosuomalaisesta elämänmenosta kiinnostuneille! 💓


sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Suomalais-turkkilainen jääkaappi

Alkavalla viikolla Turkin kouluissa vietetään syyslomaa. Suomalaisille tuttu juttu, mutta Turkissa uutta. Perinteisesti kouluvuotta ovat rytmittäneet pitkä kesäloma sekä kahden viikon loma tammi-helmikuun vaihteessa, mutta tänä vuonna mukaan on ujutettu myös viikon syysloma ja viikon talvi/kevätloma. Suomesta poiketen syysloma ei kuitenkaan tarkoita lomaa opettajille. Miten tämä oppilaaton viikko sitten vietetään, vaihtelee varmasti kouluittain. Mieheni koulussa viikko kuluu ennakkotietojen mukaan klo 9–12 pidettävin seminaarein ja nyyttäriaamupaloin.


Kahtena menneenä vuotena mieheni koulun opettajat ovat olleet erittäin ahkeria nyyttäreiden järjestäjiä. Ensimmäisenä vuotenani Turkissa leivoin tai vähintäänkin pilkoin yksinkertaisen salaatin viikoittain vietäväksi opettajainhuoneen lounaskesteille. Jossain vaiheessa aloin skipata joitakin viikkoja, sillä mielikuvitus ja into vähenivät. Lisäksi en ihan käsittänyt nyyttäreiden järjestämisen logiikkaa, sillä monina viikkoina kävi niin, että tarjolla oli vain pelkkää makeaa ja mies tuli kotiin sokeriähkyssä. Kun pohdin ääneen, eikö olisi mahdollista organisoida, kuka milloinkin tekisi mitäkin tai edes suolaista vai makeaa, se ei kuulemma toimisi Turkissa... Ilmeisesti en lopulta ollut tunteineni täysin yksin, sillä edellisenä kouluvuotena nyyttäreitä supistettiin kertaan kuukaudessa. Tänä vuonna perinne vaikutti kuivahtaneen kokonaan unholaan, kunnes joku keksi kaivaa perinteen käyttöön syyslomaviikon kunniaksi.

Miehen toiveesta vietin tämän aamupäivän tehden korvapuusteja maanantain syöminkejä varten. Koska korvapuustien teko on pitkälti taikinan kohoamisen odottelua, päätin käyttää ajan hyödyksi ja suunnata yhden tylsimmän kotityön eli jääkaapin siivouksen pariin. Jääkaappimme ei ole kaaosyksikkö, josta löytyisi monta vuotta vanhoja hillopurkkiyllätyksiä tai vastaavaa, mutta kaikenlaista leivänmurua, jauhoripsauksia ja epäjärjestystä toki kertyy ja pitkitän niiden kimppuun käymistä turhankin mielelläni.


Mitä sitten löytyy kotimme turkkilais-suomalaisesta jääkaapista? Suomesta poiketen moni kuivatavara löytyy meiltä jääkaapista, kiitos Mersinin ilmaston. Muuttaessani tänne koin kantapään kautta, että esimerkiksi jauhot saavat kesällä liikaa ilmankosteutta ja niissä alkaa vilistä pieniä toukkia/hyönteisiä alta aikayksikön. Samaa havaitsin monessa muussakin kuivakaapin tuotteessa, joten jauhot, riisi, bulgur ja vastaavat asuvat meillä jääkaapissa. Jauhoista löytyy vehnäjauhoja, kaurajauhoja sekä ruisjauhoja - kaikkia oikeastaan aina. Lisäksi leivontaa silmällä pitäen yritän pitää aina kotona leivinjauhetta, vaniljasokeria, soodaa ja kaakaojauhetta. Korvapuustien leivonnan jäljiltä jääkaapissa on tällä hetkellä myös ihan liikaa hiivaa, sillä monesta marketista hiivaa pystyy ostamaan vain neljän kuution pakkauksessa. Muiden menneiden leivontakertojen jäänteinä kaapista löytyy maissitärkkelystä, tomusokeria ja mannaryynejä.

Jääkaapistamme kenties varmimmin löytyvä tuote ovat kananmunat, jotka pyrimme ostamaan torilta ns. vapaana juoksevien kanojen omistajilta. Lisäksi kaapista löytyy purkki kananmunan kuorijauhetta. Mieheni kollegat olivat kertoneet, etteivät koskaan heitä kananmunien kuoria roskiin, vaan jauhavat ne "kalkkijauheeksi". Googlettelin asiaa ja kun ihan suomenkielisiltäkin sivuilta löysin ohjeita kuorien käsittelyyn, laitoimme tuumasta toimeen. Säästimme kuoret viikon ajalta, keitin ne, paistoin niitä uunissa ja lopulta murskasin jauheeksi, jota nyt syömme smoothiessa ja jogurtin seassa.

Maitotuotteista varmimmin löytyy jogurttia, varsin usein kefiriä ja joskus maitoa leipomista ja maitokahvia varten. En itse erityisemmin pidä turkkilaisen maidon mausta pelkältään ja turkkilaisilla ei taas ole tapana juomalla juoda sitä. Miestäni varten kaapissa on yleensä voita ja minua varten margariinia. Tästä aiheesta saadaan myös parhaat ruokaväännöt taloudessamme aikaiseksi, sillä kumpikin kannattaa omaa näkökulmaansa raivokkaasti. Mies vannoo luonnollisuuden ja terveellisyyden perusteella voin nimeen, minä taas pohjois-karjalaisten geenien ja kolesterolin perusteella Becelin. Myöskään juustorintamalla makumme eivät oikein kohtaa: miestä varten kaapista löytyy siis erittäin tujulta tuoksuvaa vuohenjuustoa ja minua varten hennonmakuista süzme-juustoa (kuin mietoa fetaa).


Jääkaapissa on yleensä jonkinlaisia säilykkeitä, ennen kaikkea oliiveita, sekä granaattiomenasiirappia, majoneesia ja ketsuppia. Suomesta muistuttuvat marjajauheet ja suomalaiset kahvinpurut. Monesti meiltä löytyy myös ruuantähteitä, sillä pyrimme kokkaamaan vähintään kahden syöntikerran satseja ja lisäksi anoppi lahjoittaa meille mielellään pieniä kattilallisia ruokia, jotka tietää suosikeiksemme (eli melkein kaikki ruuat :)). Leipää säilytämme jääkaapissa. Osin siksi, että kesäisin ilmankosteus homehduttaa nopeasti ja toisaalta talomme muurahaisongelman vuoksi. Etenkin keväisin ja kesäisin muurahaiset ovat suuri riesa ja vähänkin auki jäänyt pussi tai vähemmän tiivis rasia houkuttaa.

Leijonanosan jääkaapistamme vievät kasvikset ja hedelmät. Hedelmiä ostamme ennen kaikkea sesonkien ja hintojen mukaan ja lisäksi saamme anopin puutarhasta esimerkiksi granaattiomenoita ja sitruunoita. Tällä hetkellä edellisten lisäksi kaapista löytyy viinirypäleitä ja omenoita. Vihanneksissakin sesongeilla on suuri vaikutus. Sesonkituotteiden suosimiseen johtavat paitsi hinta ja laatu, myös se, ettei tiettynä sesonkina arkipäiväisiä vihanneksia yksinkertaisesti ole ollenkaan tarjolla sesonkinsa ulkopuolella. Tällä hetkellä vihanneslaatikosta löytyy porkkanoita, kurkkuja, kukkakaalta, persiljaa, munakoisoja ja vihanneskrassia. Kesäisin ostamme kahdenlaisia tomaatteja: aamupalatomaatteja ja ruuanlaittotomaatteja. Ruokiin tomaatteja tarvitaan ja ostetaan talvellakin, mutta aamupalatomaatit alkavat juuri näihin aikoihin muuttua turhan mauttomiksi - talvitomaatit ovat ongelmallisia niin Suomessa kuin Mersinin auringon allakin.


sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Mitä tänään syötäisiin - ruokaviikko Turkissa

Turkkilainen ja suomalainen ruokarytmi käyvät varsin hyvin yksiin. Aamupala nautitaan silloin, kun se omaan heräämis- ja arkirytmiin sopii. Työpaikoilla ja kouluissa on usein lounastauko klo 12–13. Iltaruoka syödään perheen rytmistä ja nälkäasteesta riippuen, useimmiten kuitenkin viimeistään iltaseitsemältä. Ennen nukkumaanmenoa turkkilainen ei välttämättä syö varsinaista iltapalaa, mutta hedelmien, jogurtin tai muun pienen hiukopalan syöminen ei kuitenkaan ole ennenkuulumatonta.

Meidän kotonamme syödään arkena kaksi lämmintä ruokaa, viikonloppuisin mies saattaa skipata lounaan, jos siltä tuntuu. Lounaaksi tarjolla on yleensä edellispäivän iltaruuan tähteitä ja jos niitä on vähänlaisesti, pistän peliin pikakokkaustaitoni ja teen jatkeeksi riisi- tai bulgurpilahvia, tsatsikia, lohkoperunoita tai kananmunia jossain muodossa.

Varsinaista kokkausta harrastamme yleensä iltaruualle, joskus yhdessä, mutta yleensä muutamana päivänä viikossa mies ja muutamana minä. Unohtaa ei sovi myöskään anopin ruokalähetyksiä, joiden ansiosta ruokapöydässä on välillä harvinaisempiakin perinneherkkuja ja aikaavievempiä illallisia. Turkkilainen kotiruoka on pitkälti kasvispainotteista, toki vaihtelua löytyy alueittain ja kunkin perheen mieltymysten mukaan. Näinä päivinä lihan ja kalan hinnan ollessa huipussaan myös kukkaro kiittää kasvisruokailijaa. Tähän juttuun tallentamani esimerkkiruokaviikko kuvaa varsin hyvin Mersinin alueen ruokailua: Papuja, linssejä ja kasviksia, joista tärkein on tomaatti. Runsaasti oliiviöljyä, paprikapyrettä, sipulia ja -valkosipulia. Punaisena lihana syödään liki poikkeuksetta vuohta.

Maanantai 

 

Maanantaina iltaruokana oli börülce-ateria. Suomessa ohuet vihreät pavut löytyvät yleensä pakastealtaasta, Turkissa käytämme tuoreita. Ensin oliiviöljyssä kuullotetaan sipuli ja ruokalusikallinen paprikapyrettä ja sekaan lisätään kolme pilkottua tomaattia, 750 g papuja ja suolaa. Valmis ruoka syödään valkosipulijogurtin kanssa.

Tiistai


Tarjolla linssi-munakoisopataa eli käytännössä munakoisoa kera tomaattikastikkeen ja vihreiden linssien. Kylkeen jogurttia.  

Keskiviikko
 

Edellisiltaisen anopin luona vierailun jälkeen kotiin lähdettiin taas parin kattilan kera. Näinpä pöytään saatiin alueellista perinneherkkua eli icli köfteä. Kyseessä on iso bulgurpallero, joka on täytetty jauhelihalla, sipulilla ja mausteilla. Pallot keitetään kypsiksi vedessä ja lautasella päälle ripotellaan sitruunamehua.

Torstai


Torstaina oli tarjolla täytettyjä paprikoita (biber dolmasi) ja kaalikääryleitä (lahana sarmasi) turkkilaisittain. Kyseessä kasvisversio eli täytteenä seos riisiä, sipulia, valkosipulia, tuoretta persiljaa, tomaattia, pyreitä ja mausteita.

Perjantai


Muut ruuat vaihtelevat, mutta pastapäivän vietämme viikoittain. Kastikkeena on yksinkertainen valkosipuli-tomaattikastike ja lisänä syödään salaattia, juustoa ja jogurttia tai kefiriä.

Lauantai


Päivällä ruokana oli kesäkurpitsaa, joka pieneksi pilkkomisen jälkeen kuullotettiin pannulla yhdessä sipulin, paprikapyreen ja tomaatin kanssa. Mausteeksi ruokaan tulee suolaa ja kuivattua minttua. Syöntityyli on vapaa, mutta meillä ko. ruoka syödään yleensä ohuen yufka-leivän kanssa.

Illalla ruuaksi valikoitui kanakebabrulla ostoskeskuksen pikaruokapaikassa. Käymme kahvilassa tai ulkona syömässä suurin piirtein parin viikon välein. Fiinimpiä ravintoloita on joka lähtöön kebabista kalaravintoloihin. Eri maiden keittiöihin tosin ei Mersinissä törmää kovin helposti eli sushia tai intialaista kaipaava saa tehdä hieman työtä löytääkseen syöntipaikan. Ostoskeskuksista löytyvät kansainväliset Burger Kingit ja Starbucksit rintarinnan turkkilaisten kana-, pizza- ja kebabravintoloiden ja kahvilaketjujen kanssa. Itse pidän kaikesta eniten kotiruokaa tarjoavista, pienistä lounaspaikoista, jotka saattavat myös olla suht edullisia. Makeannälkään löytyy ihania leipomoita sekä baklava- ja jäätelöpaikkoja. Hintoja joutuu varsinkin nykyisin kaiken kallistuessa hieman tutkailemaan: ulkona syöminen ei ole niin halpa hupi, että sitä harrastaisi aina, kun mieli tekisi.

Sunnuntai


Sunnuntain lounas+illallinen. Turkissa olen oppinut uudenlaista logiikkaa astioiden käytöstä. A: tiskiä kertyy, kun pataruokaa, riisiä ja salaattia ei "voi" ottaa samalle lautaselle - ruuat eivät toisin sanoen saa sekoittua. B: tiskiä säästyy, kun salaattia voi syödä samalta tarjoiluastialta useampi ihminen ja samaa vesilasia käyttää vaikka tusina ihmistä vuoron perään. Tässä sunnuntain kattauksessa molemmille syöjille oli siis oma tsatsikikippo, mutta kotitekoiset ranskalaiset, lihapullat ja vesimeloni syötiin sulassa sovussa omin haarukoin, mutta samalta lautaselta.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Anopit illallisella

Syksy on nyt toden teolla pyörähtänyt käyntiin. Sen näkee paitsi viilevästä säästä myös arjen kiireistä, kun aikataulut pyörivät töiden, koulun ja opintojen ympärillä ja tekemistä tuntuu puskevan ovista ja ikkunoista. Tästä syystä myös blogi on kärsinyt auttamattomasta hiljaiselosta, mutta yritän kirjoittaa kuitenkin silloin tällöin!


Kun luppoaikaa arkena löytyy töiden ja kotitöiden keskeltä, yritän rentoutua. Itselleni yksi rentoutumiskeino on katsella, kieltämättä joskus myös vain kuunnella tiskauksen tai ruuanlaiton ohessa, pahimmanlaatuisia hömppäohjelmia. Höttöä, mutta aivot pääsevät onnellisesti narikkaan!

Useimmiten katson ohjelmani netin kautta Katsomosta tai Ruudusta eli toisin sanoen suomeksi. Mitä kauemmin olen asunut Turkissa, sitä vähemmän katson kotitelevisiotamme ja turkkilaisia ohjelmia. Turkkilaiset saippuaoopperat, joita totisesti riittää, sisältävät mitä lennokkaimpia draamankaaria ja juonenkäänteitä, mutta itseäni ne eivät viehätä tarpeeksi. Ehkä eniten hiertävät jaksojen pituudet, sillä napakan tunnin sijaan jaksot kestävät parista tunnista jopa eteenpäin. Pituus vastaa siis elokuvaa, jonka juoni ei kuitenkaan edisty yhtä rivakasti. Keskusteluohjelmia en jaksa ja kisailuissa puuduttaa monesti hidas tahti ja turha jutustelu. Uutiset seuraan ennemmin lukien kuin katsoen. Mutta löytyy televisiotarjonnasta yksi "helmi", joka huvittaa ja jonka joskus ihan tieten laitan televisiosta pyörimään puuhastelun taustalle.

Zuhal Topal'la sofrada eli Zuhal Topalin kanssa pöydässä -ohjelman ideana on vakuuttaa turkkilaiset kaynanat eli anopit ruuanlaittotaidoilla. Voisin melkein sanoa, että mahdoton tehtävä! Kyseessä on tv-kisailu, jossa on viikoittain vaihtuva viiden hengen pöytäseurue + vakiojuontaja. Ma-pe anopit syövät vuorollaan kunkin kodissa, mutta kokkina ei ole itse anoppi vaan kunkin miniä. Tässä ohjelmassa siis anoppi ja miniä muodostavat tiimin ja kilpailevat toisia tiimejä vastaan. Ruokapöydän antimista nautitaan pitkän kaavan kautta keittoineen, salaatteineen sekä alku-, pää- ja jälkiruokineen ja lopulta kukin vieras paljastaa illallismenulle suomansa pisteet.

Kyseessä on kaikkea muuta kuin leppoisaa jutustelua hyvän ruuan äärellä. Etenkään iäkkäämpiä turkkilaisia ei ole kovin helppoa miellyttää ruualla, sillä aika moni kokeneempi kotikokki on oman elämänsä top chef. Lisäksi, kun kilpailussa on palkintona viikoittain 15 000 liiraa (2500 e) parhaalle eli eniten pisteitä keränneelle tiimille, ei juonitteluilta voi välttyä. Pisteitä jakavat anopit vetävät poikkeuksetta kotiinpäin ja kranttuus sekä yritys selitellä umpisurkeita pisteitä saavat varsin koomisia piirteitä; Alkukeitossa oli jokin outo haju. Salaatissa oli liian vähän suolaa. Pöydässä ei ollut kukkia. Leipää piti pyytää. Pääruualla oli kebabin kanssa bulgurpilahvia, vaikka pitäisi olla riisipilahvia. Jälkiruoka oli palanut, ei pahasti, mutta viisi sekuntia vähemmän uunissa olisi riittänyt. Kebab oli kuitenkin paistunut kypsäksi, joten annan 2/10 pistettä . Yleensä runsaalta illalliselta, jota miniäparat ovat väkertäneet tuntisotalla, jää käteen koomisia kommentteja, kaunoja tuleviin illallisiin ja närpittyjä lautasia.


Ohjelmassa anoppi ja miniä toimivat siis tiiminä, mutta aina suhteet eivät ole näin auvoisia. Mieheni arvion mukaan monet nuorten parisuhteet kaatuvat Turkissa nimenomaan siihen, että appivanhemmat puolin ja/tai toisin sekaantuvat aivan liikaa lastensa suhteisiin. Olipa anopin ja miniän suhde millainen tahansa, siihen on linkitettävissä ruoka muutenkin kuin televisio-ohjelmassa. Perinteen mukaan morsianehdokkaan tulee keittää anoppiehdokkaalle ensitapaamisella kahvia kunnioituksen osoituksena. Miestä ei toden perään kannata provosoida sanomaan, että vaimo tekee jonkun ruuan paremmin kuin äiti. Anopin luona kannattaa syödä ja kehua ruokaa. Kohtelias anoppi syö myös miniän tekeleitä. Pahoja loukkaantumisia on lähipiirissäni syntynyt, kun anopit ovat nirsoilleet miniän ruokapöydän ääressä.

Ulkomaalaisena olen saanut välteltyä joitakin turkkilaistraditioita, kuten mainitun kahvin keittämisen ensitapaamisella. Toisaalta ruuanlaittotaitoni ovat herättäneet huolta anopissa. Turkissa asumiseni ensimmäiset 1,5 vuotta joka kerta, kun sukulaisia tuli illallisvierailulle, kokkina keittiössämme hääri anoppi ja itselläni oli avustava rooli. Tiedostin, että keittiössä hääräsi yhdistelmä anoppia, jota pelottivat miniän mahdollisesti oudot kokkaukset ja miniä, jota pelotti epäonnistua kriittisten sukulaisvieraiden silmien alla. Periaatteessa tiimi toimi siis hyvin. Nyt otettuani turkkilaisia reseptejä parin vuoden ajan haltuun, luottoa alkaa jo olla. Anopin tullessa kylään lyömme miehen kanssa kokkaustaitomme yhteen ja valmistamme salaatit, pilahvit ja köftet (lihapullat) enintään pieniä vinkkejä kysyen. Anoppi päästetään sohvalle viettämään ruuanlaitotonta ja tiskitöntä iltaa ja auki televisioon pistetään Zuhal Topal'la sofrada, yhteinen suosikkimme.