Turkkilaisia outouksia - totta vai tarua?

Kevät kuluu kovaa vauhtia. Kesälomasuunnitelmat ovat jo mielessä ja kotitöitä tehdessä nurkan takana vaanii suursiivous, jota pitäisi palasissa alkaa tekemään ennen kesäkuun alun juhlaviikkoa (ramazan bayram). Suomessa en joutunut miettimään mattojen ja täkkien vaihtoa vuodenaikojen mukaan tai taistelemaan keittiössä muurahaisarmeijaa vastaan evakuoimalla ruokatuotteen toisensa perään jääkaapin turviin, mutta Turkissa kohtaa kaikenlaista.

Olen aina pitänyt erilaisista listauksista: 10 parasta pääsiäiskakkua, 5 vinkkiä kylpyhuoneen siivoukseen ja 100 kirjaa, jotka jokaisen pitäisi lukea. Viime viikolla luin brittiläis-turkkilaisen kiinteistöyrityksen sivuilta listan "8 outoa asiaa, jotka opit vain asumalla Turkissa". Listaintoilija sisälläni oli innoissaan ja valmiina analysoimaan väitteiden paikkansapitävyyttä.

Seuraavassa nämä kahdeksan listattua outoutta, joihit Turkissa törmää ja joihin parhaimmassa tapauksessa jopa tottuu tarpeeksi törmäiltyään:

1. Jälkiruuassasi saattaa olla kanaa

Totta. Turkissa asuva saattaa syödä kanaa ainakin tavuk göğsü -jälkiruuassa. Maitojälkiruuan yksi raaka-aineista voi olla kananliha, muttei aina. Itse en ole kyseistä herkkua koskaan syönyt, mutta jos sitä joskus näen, haluan ehdottomasti mielenkiinnosta maistaa. Oudolta muun muassa kanaa, sokeria, voita, maitoa ja vaniljaa sisältävä resepti kieltämättä kuulostaa.

2. Voit siirtyä maanosasta toiseen metrolla

Totta tämäkin. Istanbulissa voi - kuten jutussa todetaankin - kävellä, autoilla, pyöräillä tai mennä metrolla Euroopasta Aasiaan.

3. Turkin kieli ei loppujen lopuksi ole niin vaikeaa

Totta ja ei. Outo kieli ei sinänsä ole, mutta jos mietin muita opiskelemiani kieliä, englantia, ruotsia ja saksaa, turkki tuntuu ehdottomasti kimuranteimmalta. Sanat tuntuvat omanlaisiltaan. Rakenne sen sijaan on helposti ymmärrettävä: turkki toimii kuten suomikin eli turkissakin kirja on pöydä+llä (masa+da) eikä on the table. Niin helppoa kuin tämä onkin ymmärtää, se ei valitettavasti helpota muistamista. Jotenkin nuo pienen pienet päätteet ja liitteet tuntuvat jäävän päähän hitaammin kuin ihanat aus, bei, mit, nach, seit, von, zu ja vastaavat prepositiolistat.

4. Terveys ja turvallisuus -käsitteet loistavat poissaolollaan

"Ihmiset ajavat koko perhe mopon kyydissä, lapset sylissä ja ilman kypäriä tietenkin. Työmiehet kieppuvat epämääräisesti rakennustelineillä ja kallionkielekkeillä". Terveydestä turkkilaisilla mielestäni on hajua, välillä jopa neuroottisuutta, mutta turvallisuuden tunteettomuuden allekirjoitan ja kyllä, oudoksuen.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen päätynyt tilanteisiin, joissa haluaisin esittää huoleni esimerkiksi sukulaislasten turvallisuudesta autoissa tai juurikin työpaikkojen työntekijöiden kuulosta, näöstä tai keuhkojen hyvinvoinnista. Silloin tällöin pääsen kauhistelemaan niinkin arkista extreme-lajia kuin ikkunanpesua naapurustossa. Kotimme ikkunat eivät käänny näppärästi sisäänpäin, vaan liikkuvat vain sivusuunnassa liukuovien tapaan. Kun itse pesen ne, jää pariin yläkulmaan pieni likainen kaistale, kun en millään vempeleellä yletä niihin. Naapurien ikkunat taas kiiltävät sentti sentiltä kiitos mitä hurjapäisimpien ja akrobaattisten pesutekniikoiden. Pesijä hivuttautuu ikkunalautaa käyttäen ainakin puoliksi ulkoilmaan ja hurjimmat tepastelevat 30 senttisillä laudoilla kuin ei mitään.

5. Turkkilaiset ovat tunteellisia

Artikkelin väitteen mukaan turkkilaiset elävät niin arkea kuin juhlaa tunteella, ulkomaalaisen silmiin jopa liioitellusti. Varsin totta! Toisaalta en tietyssä mielessä ole kokenut tätä outoudeksi: onhan olemassa varsin vankkoja stereotypioitakin temperamenttisista Välimeren ihmisistä. Totisesti, alkuun hiljaiset paikallisbussit tuntuivat yllättävämmiltä kuin hieman räiskähtelevät tunteet. Helppoa tunteiden aallokossa luoviminen ei aina toki ole.

Ihmiset ympärilläni osaavat iloita sydämensä pohjasta, mutta vastapainoksi samalla intensiteetillä sujuvat myös närkästymiset ja analyysit eri tilanteista. Useammastakin ihmisestä olen oppinut, että mieliala voi vaihtua sekunnissa ääripäästä toiseen. Suomeen verrattuna tunteet räiskyvät avoimemmin ja ihmiset ryntäävät varsin helposti väittelyihin kyläpaikoissakin. Esimerkiksi noin vuosi sitten isännöimme kotonamme anoppia, kälyä, tätiä ja serkkua. Serkku miehineen sai kiivaan väittelyn aikaiseksi niin miehen tulevaisuuden mahdollisesta ammatinvaihdoksesta kuin siitä, pitäisikö tulevan esikoisen syntyä ns. luonnollisesti vai keisarinleikkauksella. Kiemurtelin vaivautuneena teelasi kädessä, sillä olisin halunnut harmonista ja harmitonta iltapäiväseurustelua. Paikalla olevia turkkilaisia nuoren parin kinastelu taas näytti lähinnä huvittavan.

6. Mitkä liikennesäännöt?

Ah liikenne, tuo ympäristö, jossa uusturkkilainen kokee kauhun, kiukun ja epäuskon hetkiä. Sääntöjä toki on, mutta niiden noudattaminen...Kävelijöillä on tapana sinkoilla yli tien milloin mistäkin. Suojatiet ja liikennevalot ovat suuntaa antavia. Pyörät ajavat pitkälti autokaaoksen keskellä. Mieheni perheessä muistellaan aina riemulla, miten koko perhe 90-luvulla pakkautui isän pyörän selkään (kaksi aikuista + kaksi alakouluikäistä lasta) ja sitten huristeltiin kohti sukulaisia kuka tangolla, kuka tarakalla. Samaan aikaan itse 90-luvun Suomessa matkustin pyörän turvaistuimella kypärä päässä.

Yhä tänäkin päivänä moottoripyörien selässä keikkuvat perheet sylivauvoja myöten ovat katukuvassa arkipäivää, autoissa turvaistuimia sentään näkee. Toisaalta tarpeen vaatiessa turvaistuin nakataan kotiin ja auto tungetaan täpösen täyteen: aikuiset limittäin, lapset syleihin, takakonttiin vielä teini tai pari, jos kyläily- tai piknikseurueen mahtuminen autoon on siitä kiinni.... Eniten ihmettelen, ettei liikennepoliisejakaan tämä tapa tunnu kiinnostavan.

7. Turkkilaiset voivat olla taikauskoista porukkaa

Kyllä ja ei. Ehkä silmiinpistävin merkki turkkilaisten taikauskoisuudesta on nazar boncuk eli sininen silmä. Tätä koristetta näkee niin lasihelminä, tarroina kuin maalauksina siellä täällä. Meidänkin kotiimme astutaan yli kynnyksen, johon on upotettu kolme sinistä lasisilmää pitämään pahat henget ja huono onni loitolla. Toisaalta käsittääkseni silmä on useimmille vain symbolinen ja usko sen suojelevaan voimaan ei liikuta syvästi kovinkaan monia.

Silmän voimaan uskomisen ja puhtaan taikauskon sijaan turkkilaiset ovat mielestäni täynnä lukuisia sukupolvelta sukupolvelle siirtyviä käsityksiä, joita ei - outoa kyllä - tue tiede saati suomalainen maalaisjärki. Esimerkiksi melkein kaikkiin sairauksiin löytyy selitys jostakin uskomuksesta, eikä selityksille oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Monet uskovat esimerkiksi vakaasti, että kissankarvat ihmisen elimistöön kertyessään aiheuttavat syövän. Tohveleita tai sisäsandaaleita pitäisi pitää etenkin nuorten naisten, sillä vaikka kodin lämpötila olisi kesäinen +35 astetta, jalat voivat kylmettyä ja siitäkös naisten vaivoja pukkaa. Mahavaivat diagnosoidaan ikävöimiseksi tai sitten on syöty jotain väärää, kuten kalaa ja jogurttia samalla aterialla. Oli tilanne melkein mikä tahansa etenkin vanhemmat sukupolvet osaavat heittää vastaavan selityksen kehiin ja käsityksiä vastaan on turha pullikoida muuta kuin sisäisesti.

Kahvinpuruista ennustaminen on hauskaa ajanvietettä.

8. Hymyileminen on outoa

Artikkelin mukaan "Turkissa ei hymyillä vieraille. Hymyt ovat niille, jotka tunnet, ja kaikille hymyilevää voidaan pitää hieman yksinkertaisena. Toisaalta turkkilaiset ovat mitä vieraanvaraisimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä ja kun ystävystyt turkkilaisen kanssa, saat hänestä todennäköisesti elinikäisen ystävän."

On totta, että turkkilaiset eivät ole mitään hangon keksejä. Etenkin asiakaspalvelutilanteissa tämä joskus vaivaa itseäni ja hymyilen itse edes hieman yksinkertaista tai ei.

Turkkilaiset ystävyyssuhteet ovat mielenkiintoisia. Miehelläni on muutamia ystäviä ja useita tuttavia, ja näistä kaikista kahta voisin kutsua myös omaksi ystäväkseni. Ystäväämme "Ö" en ole nähnyt vuosikausiin välimatkan takia. Hän on mukava ihminen, joka ymmärtää, että välimatka Mersinistä Istanbuliin on mikä on, eikä vuosien näkemättömyyskään ole ollut syy mököttää tai katkaista kaveruutta meihin. Toinen yhteinen ystävämme, "S", vierailee luonamme muutaman päivän kesäisin ja tunnelma on aina yhtä rento.

Muuten kuitenkin olen saanut seurata sekä mieheni kautta että parin ystävämme kautta kunnon draamailuja. Esimerkiksi ystävämme Ö:n kolme läheistä ystävyyssuhdetta on viime vuosina katkennut mitä mielenkiintoisimmista syistä. Yksi ystävä muutti toiselle paikkakunnalle ja ilmoitti, että hän keskittyy nyt uusien ystävien hankkimiseen. Toinen suuttui, kun Ö ei päässyt hänen häihinsä ja vuosien sydän(?)ystävyys oli sillä taputeltu. Kolmas kipuili omia ihmissuhdekuvioitaan ja raivostui, kun kuuli Ö:n tulevista häistä. Siihen loppui se. Mieheni mukaan turkkilaiset luovat nopeasti hyvin kiinteitä ja syviä ystävyyssuhteita, mutta toisaalta he saattavat katkaista ne aivan yhtä nopeasti. Joskus näin todellakin näyttää olevan, joskus onneksi ei.

Vieraanvaraisuus on turkkilaisille varsin poikkeuksetta kunnia-asia ja he haluavat olla hyviä kestitsijöitä, emäntiä ja isäntiä. Kun vieraanvaraisuuteen yhdistetään muita listan outouksia - tunteellisuus, omintakeiset uskomukset/käsitykset ja omalla kohdallani vielä turkin kieli (tai paremminkin kielettömyys) - voi löytää itsensä oudoilta, mutta unohtumattomilta vierailuilta. Kerran Fethiyen lomalla kävelimme miehen kanssa useana päivänä kylätietä pitkin ohi maatilamajoituksemme naapurin. Joskus kävelyille mukaan tarttui talon koira ja niiltä tiimoilta mies vaihtoi talonväen kanssa muutamia lauseita. Viimeisenä lomapäivänämme mies koki, että olisi mukava käydä talossa vierailulla ennen lähtöä. Menimme tervehtimään talon vanhaa isäntäparia heidän terassilleen ja saimme saman tien eteemme kuumaa maitoa ja kakkua. Mies jutusteli pariskunnan kanssa puolisen tuntia ja itse keskityin aika lailla kielettömänä vain syömiseen ja hymyilyyn. Vierailun lopuksi emäntä lahjoitti minulle iloisena poskisuudelmien ja halausten kera huivin. Hän kuulemma oli tykästynyt minuun, koska muistutin häntä kunnon vanhan ajan turkkilaismorsiamesta, joka osasi olla hiljaa.

Takaisin luontoon

Joku aika sitten mieheni kysyi, mitkä ovat mielestäni top 3 hienoimmat ja vastakohtana huonoimmat asiat Turkissa. Myönteisellä listalla kärkipaikan vei luonto. Suomessa ihanaa on aina lähellä oleva luonto, kesän vehreys, talven lumisuus, vesistöt, marjastus- ja sienestysmaastot sekä hiljaisuus. Turkissakaan luonto ei ole kotoamme kovin kaukana: kyläteille pääsee huristelemaan vartin ajomatkan jälkeen.

Parasta antia ovat itselleni uudet kasvi- ja eläintuttavuudet, turkoosit vesistöt, keväisin kukkivat hedelmäpuut ja jylhänä nouseva Toros-vuoristo lumihuippuineen. Kääntöpuolena ja harmin aiheena Turkin luonnossa ovat roskat. Ruttaantuineita muovipusseja, yksinäisiä uimasandaaleja, tyhjiä vesipulloja, tölkkejä - näihin voi törmätä hieman kärjistäen joka niemessä ja notkossa.

 

Kun mietin kohtaamieni turkkilaisten luontosuhdetta, törmään usein ääripäihin. Olen tutustunut kesälomareissuilla lukuisiin ihmisiin, jotka ovat kyllästyneet Istanbulin melskeeseen, hylänneet urbaanin elämäntavan ja muuttaneet etelärannikon pikkukylän perukoille luomufarmareiksi ja maatilamatkailuyrittäjiksi. Vastakohtana ovat ihmiset, joille yhden miljoonan asukkaan kaupunkikin on kuin pahainen tuppukylä ja sieltä kaivataan jatkuvasti isompien metropolien melskeeseen. Pahimmillaan luonnolla on arvoa lähinnä Instagram-kuvien taustamaisemana.

 

Suurin osa turkkilaisista sijoittuu toki ääripäiden väliin. Ehkä tyypillisin ihmistyyppi ei kaipaa luonnonhelmaan viikoittain ja mieltää luontoretkeksi joen rannan piknik/camping-alueella ajan viettämisen. Erämaat ovat ääripäille, lokoisat piknikit ovat luontosuhteen kulmakivi: kaikki tuntemani turkkilaiset tuntuvat nauttivan erityisesti kesäisistä piknikeistä, joissa luonto puineen, tuulenvireineen ja kauniine maisemineen kehystää teenjuonnin ja grillauksen. 

Piknikeille mennään isolla porukalla tuntikausiksi, jopa koko päiväksi. Virallisilla piknikalueilla on valmiiksi rakennettuja katoksia ja pöytiä sekä tulentekopaikkoja - näppärää, mutta etenkin sunnuntaisin luonnonrauhan ja hiljaisuuden tilalla on hälinä ja grillatun lihan katkuinen savu. Kotoa otetaan mukaan astiat, tulentekovälineet tai kaasukeitin sekä ruuanlaittovälineistöä ja raaka-aineita. Etenkin lihan grillaus on suosittua, mutta samalla tavoin tehdään alusta lähtien tulella tai kaasulla bulgursalaatteja tai -pyöryköitä sekä pilkotaan salaattiaineksia. 

Suomessa on puhuttu viime aikoina ilmastotalkoista ja -vaaleista sekä kokoonnuttu suurin joukoin kampanjoimaan ilmastotekojen puolesta. Turkissa ympäristö ei pari viikkoa sitten käydyissä paikallisvaalikampanjoissa noussut yhtä huomattavaan asemaan, sillä talouskasvun hinku menee monen muun maan tavoin luontoarvojen edelle. Lisäksi on ihmisiä (niin poliitikkoja kuin tavallisia kadun tallaajia), jotka vierittävät mielellään syytä muualle: USA ja Eurooppa ovat syytäneet hiiltä ilmaan vuosisadat. Kiina on aivan eri kokoluokkaa kuin Turkki. Mitä on tavallisen turkkilaisen vastuu? Onko sitä edes? Osalle kansasta sanalla "ilmastonmuutos" on merkitystä vain silloin, kun sitä syytetään jostakin sää- tai luonnonilmiöstä. 

Onneksi askelia otetaan myös oikeaan suuntaan. Uusiutuvalla energialla on paikkansa ja etenkin aurinkoenergiaa näkee paljon. Kierrätys etenee asteittain. Piknikeillä etenkin nuoremmat sukupolvet näyttävät kiinnittävän enemmän huomiota siihen, että piknikpaikan roskat vietäisiin roskikseen. Tammikuusta alkaen muovipusseista on tullut ruokakaupoissa maksullia ja odotan mielenkiinnolla näkeväni tilastoja siitä, mitä pussien kulutukselle on tapahtunut. Ainakin omissa kantamarketeissamme ihmiset pakkasivat ennen suruttu ostoksensa lukuisiin ilmaisiin pusseihin, kun taas tänä vuonna mukana kulkevat kestokassit, muovikassit pakataan täydemmiksi tai kerran ostettua kassia käytetään useammankin kauppareissun ajan. Kiitollinen täytyy olla siitä, että monet turkkilaiset suosivat lähi- ja sesonkiruokaa sekä kasvispainotteisuutta. Vaaleissa oma kuntamme sai uuden kunnanjohtajan, joka ei halua virkaanastumispäivänään lahjoja tai kukkia: sen sijaan muistamiseksi voi trendikkäästi lähettää puuntaimen tai rahaa taimen ostoon.