keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Vaalikevät


Suomessa vietetään tänä keväänä niin eduskuntavaaleja kuin europarlamenttivaalejakin. Ulkosuomalaisten (ja muiden vaalien aikaan ulkomailla oleskelevien) iloksi käyttöön on otettu kirjeäänestys. Presidentinvaalit skippasin, koska en millään viitsinyt lähteä kuuden tunnin bussimatkan päähän Ankaraan. Nyt sen sijaan kirjeäänestyslaput ovat saapuneet ja enää odottelen postissa äänioikeuslipuketta vaalipiiritietoineen. Sen saapumisen jälkeen voin täyttää äänestyslapun ja kiikuttaa sen yksinkertaisesti postiin.

Koska edelleen seuraan Suomen mediaa, etenkin lehtiä ja televisiota, paljon turkkilaisia vastineita tiiviimmin, eivät Suomen vaalit pääse lipsumaan mielestä. Yhtä lailla ajankohtaisena loistavat kuitenkin myös Turkin maaliskuiset maakunta/kunnallisvaalit. Itselläni ei ole vielä äänioikeutta, joten en joudu miettimään asiaa siinä mielessä, mutta olen kuitenkin yleistiedon nimissä yrittänyt päästä kartalle tulevien vaalien systeemistä ja pointeista.

Turkin suurimmat puolueet ovat AKP (oikealla), MHP (vielä enemmän oikealla), CHP (vasemmalla), HDP (vasemmalla) ja Iyi Parti (keskellä, perustajina entisiä MHP:n jäseniä). Puolueiden kannatus vaihtelee alueittain paljonkin: länsi- ja etelärannikolla CHP on perinteisesti vahvoilla, Kaakkois-Turkissa HDP, maan keski- ja pohjoisosissa MHP ja AKP. Tulevissa vaaleissa valitaan päättäjiä useille tasoille ja päästään jännittämään, kuka juhlii omassa maakunnassa, kunnassa ja jopa omassa asuinkorttelissa.
 

Ensinnäkin valitaan büyüksehir baskani eli maakunnan johtaja Turkin jokaiseen 81 maakuntaan. Meidän alueellamme eli Mersinissä vahvoina vaihtoehtoina ovat Iyi Parti -puolueen Burhanettin Kocamaz (maakunnan nykyinen johtaja) sekä CHP:n ehdokas Vahap Secer. Toisaalta MHP:n ja AKP:n vaaliliiton siivittämänä MHP:n kandidaatillakin on mahdollisuutensa. Toiseksi valitaan johtajat maakuntien piirikuntiin, belediye baskanit. Omassa piirikunnassani vahvoilla tulevat todennäköisesti olemaan CHP:n, MHP:n ja ehkäpä Iyi parti:n ehdokkaat. Vieläkin pienemmiksi valtaapitäviksi valitaan korttelipäälliköt eli muhtarit, joita kertyy kymmenittäin, jopa sadoittain per piirikunta. Kaiken lisäksi valituksi tulevat kunnanvaltuutetut, joita äänestettäessä ei mietitä niinkään henkilöitä vaan puolueita.

Vaaleja ei pääse karkuun monestakaan syystä. Itse en välitä politikoida esimerkiksi kyläpaikoissa, mutta turkkilaiset sen sijaan puhuvat aiheesta innokkaasti ja välillä tulisestikin. Viimeksi sunnuntaina todistin erään anopin ja vävypojan tulikiven katkaistu väittelyä siitä, mitä tarkoittaa puolueuskollisuus. Sen lisäksi, että ihmiset tykkäävät politikoida, pitävät puolueet huolen vaalisloganeiden ja -laulujen (valitettavasti) iskostuttamisesta äänestäjien päähän. Päivittäin kunkin puolueen vaaliautot matelevat kotimme ohitse sen seitsemän kertaa volyymit kaakossa ja vaalilaulut raikaen (videolla vaalimainontaa sunnuntain "ratoksi"). Etenkin nykyinen MHP:läinen kunnanisämme näkyy ja kuuluu, mutta hyvinä kakkosina tulevat myös Iyi parti:n ja CHP:n kampanjoijat. Ulko-oviin ilmestyy lehtisiä, mainoslakanoita on ripustettu sinne tänne (yläkerrosten parvekkeet ovat suuressa suosiossa), autoja ja busseja on päällystetty ehdokkaiden kuvin ja juorutkin kulkevat: kuka puoluepamppu lupasi mitä, kuka toista, kuka petti vaaliliiton kenen kanssa ja kenen selän takana on juonittu. Vaaliähkyn olen saavuttanut jo ajat sitten!


Vaikka on mielenkiintoista nähdä vaalien lopputulokset, täytyy myöntää, että tuloksien ohella innolla odotan myös kampanjamölyn hiljentymistä, rauhaa syödä aamupalaa ilman yhden yhtä vaalislogania ja mukaansa tempaavan vaalikorvamadon vaihtumista mihin tahansa muuhun rallatukseen.


sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Sadetta ja aurinkoa


Sää, tuo yleismaailmallinen small talkin aihe, on Turkissakin vahvoilla. Tervehdysten jälkeen on yleistä heti kommentoida päivän säätä. Kesällä yleensä tuskastellaan Mersinissä kuumuutta, sillä syytä totisesti on, ja talvella harmitellaan etenkin pilvisten ja sateisten päivien kylmyyttä. Auringolla on lämmittävä voima kyllä ympäri vuoden eikä lunta tarvitse vuoristoa lukuun ottamatta pelätä, mutta hyytävää voi siitä huolimatta olla.

Tyypillistä talven lämpötilaongelmille on se, että kodin sisällä voi olla kalseampaa kuin ulkona. 0-10 asteeseen tippuvat yölämpötilat eivät sinällään hetkauta suomalaisen korvaa, mutta ne totisesti viilentävät kivitalot tehokkaasti! Läheskään kaikissa iäkkäämmissä omakotitaloissa ja kerrostaloissa ei keskuslämmitystä (yleensä kaasua) tunneta ja näin jää kunkin asukkaan itsensä harteille yritys luoda siedettävä/lokoisa sisälämpötila parhaaksi näkemillään menetelmillä.

Ilmalämpöpumput ovat yleisiä, yhdestä kahteen per asunto. Ilmalämpöpumpun eli kliman etuna on helppous ja tietty se, että talvella se lämmittää ja kesällä viilentää. Toisaalta monet valittavat kliman aiheuttavan tukkoisuutta ja päänsärkyä. Tottapa kyllä, ainakin kurkkuni vihaa kliman puhallusta niin kesäisin kuin talvisin, mutta voittaa klima omalla kohdallani kuitenkin soban.

Soba on tyypillisin vanhoissa omakotitaloissa, mutta toki moni virittää sen kerrostaloasuntoonsakin. Sobassa poltetaan pienen kaminan tyyliin puuta ja paperia, pähkinöiden ja siementen kuoretkin voi kipata sekaan. Tänä talvena useassa sobassa palaa myös hiili, jonka hinta on (harmillisesti) poljettu halvimmaksi. Sobassa on tunnelmaa, mutta ikävänä puolena on vääjäämätön pienen pieni musta pölykerros ja pienhiukkaset sisällä ja kaduilla iltaisin leijuva sankka savu ja katku, josta kärsivät muutkin kuin soban omistajat.

Soban ja kliman lisäksi on vielä erilaisia sähköllä toimivia pienlämmittimiä sekä -pattereita. Meiltäkin löytyy olohuoneen kliman lisäksi pieni sähkölämmitin kylpyhuoneesta. Koska muut huoneet ovat oman onnensa nojassa, on viileimpinä päivinä mukavaa esimerkiksi leipoa tai kokata uuniruokaa, mikä lämmittää mukavasti keittiötä.



Kuluva talvi on kiristänyt hermoja kalseuden lisäksi loputtomalta tuntuvalla sateisuudellaan. Yksi Mersinin ilmastoa hallitseva seikka kesäisin ja talvisin on nimittäin korkea ilmankosteus ja sateilla höystettynä siitä on tänä talvena kärvistelty huomattavasti keskiverto talvea enemmän. Pyykin kuivatus sadepäivinä on ulkona mahdotonta ja kodin sisällä tuskaisen hidasta. Kun kotonamme ei ole keskuslämmitystä, ei tietystä vesikään lämpiä tavalliseen tapaan. Esimerkiksi suihkussa käynnit suunnitellaan aurinkoisten päivien mukaan (=vesi lämpiää aurinkopaneeleilla) tai sitten odotellaan kiltisti pari tuntia veden lämpiämistä termostaatin avulla. Ehkä ärsyttävin tämän talven ilmiöistä on ollut se, että ainakin omassa kodissamme ulkoseinien sisäpinnoille tuppaa ilmestymään jonkin sortin hometäpliä, onneksi vain yhteen huoneeseen. Niitä sitten pyyhin seinistä aina viikkosiivouksen yhteydessä.



Tänä viikonloppuna sade on kuitenkin ollut tauolla! Aurinko on lämmittänyt kodin lokoisaksi ja ulkonakin on kelvannut. Tämän innostamana- ja tulevia sateita peläten - ajelimme ja kävelimme miehen kanssa ristiin rastiin pitkin kapeita kyläteitä ja ihastelimme luonnon puhkeamista kirjaimellisesti kukkaan. Helpolla ei ole luontokaan sateilla päässyt: erääseen kylään vievä rinnetie oli sortunut, pienempiä pengermien sortumia näkyi vähän väliä ja paikka paikoin pellot lainehtivat vedestä. Onneksi suunta on kohti kevättä ja uskoakseni yhä aurinkoisempia viikkoja!

tiistai 5. helmikuuta 2019

Turkkilaiset häät



Turkkilainen ja suomalainen hääkulttuuri - siinäpä kaksi varsin erilaista maailmaa. Suomessa hääkutsut ja -juhlat olivat itselleni harvinaista herkkua. Kolmessakymmenessä vuodessa kävin Suomessa yhteensä viisissä häissä, Turkissa sen sijaan olen nyt puolessatoista vuodessa vieraillut jo kolmissa häissä ja muutamassa "kohti alttaria" -juhlallisuudessa. Itse asiassa olisin päässyt häihin vaikka joka kuukausi. Viimeksi viime lauantaina mies tarjosi mahdollisuutta (toisin sanoen hän oli vahingossa luvannut meidän menevän kahteen päällekkäiseen tilaisuuteen) mennä joko häihin tai auttamaan erästä sukulaista kvittenihillon teossa. Tiedustelin kenen häät olivat kyseessä: anopin tädin lapsenlapsen. Kysyin nimiä: ei kuulostanut tutulta. Kysyin, olenko edes koskaan nähnyt näitä ihmisiä: mahdollisesti kyllä. Mies lähti hääedustajaksi, minä lupauduin kvitteneiden kuorijaksi.

Anopin ja miehen 50-70-vuotiaitten sukulaisten muisteluita nuoruudestaan, "seurustelustaan" ja häistään on mielenkiintoista kuunnella. Tuleva puoliso oli usein perhetuttujen samanikäinen tyttö tai poika ja vanhemmat keskenään pohtivat, että tulisikohan näistä hyvä pari. Kylässä käytiin puolin ja toisin muutama kerta vuodessa, jolloin nuoret saivat jotain käsitystä tulevasta puolisosta. Kihlaparinakin treffeille lähti aina esiliinaksi vähintään siskoja ja veljiä. Häät, etenkin kylissä, olivat monen päivän juhlakarkelo, joissa ei ruokaa, juomaa ja tanssia säästelty.

Nykyään ovat toiset ajat ja kohti alttaria -prosessin ja itse häät voi hoitaa monin tavoin. Osa pareista yrittää välttää kuukausien juhlakarkelot yhdistämällä esimerkiksi vihkimisen ja hääjuhlan samalle päivälle suomalaiseen tapaan, mutta halutessaan kohti alttarilla voi astella hyvinkin pitkän kaavan kautta. Tälläista juhlaa juhlan perään -perinnettä vaalivaa menoa sain seurata turkkilaisen sukulaisen purjehtiessa avioliiton satamaan reilu vuosi sitten.

Ensimmäiseksi maaliskuussa järjestettiin vanhempien tapaaminen (isteme), jossa sulhanen muodollisesti pyysi lupaa naimisiin menoon. Tässä tilaisuudessa olivat vain vanhemmat, sisarukset ja pari itse mukana. Tästä parin viikon päästä vietettiin sokerijuhlaa (tatli/söz)morsiamen vanhempien kotona baklavaa syöden ja makeata elämää toivoen. Tähän juhlaan kutsuttiin jo ystäviä ja lähisukulaisia vieraiksi.

Kesäkuussa vietettiin kihlajaisia (nisan) suuressa juhlasalissa tanssein, sormusseremonioin ja kakuin. Päällä asiankuuluvat juhla-asut, kampaukset, meikit ja kukat. Etukäteen oli käyty valokuvattavana luonnon helmassa, kuten trendiin tällä hetkellä kuuluu. Kihlajaisia juhlisti parisataa vierasta. Syyskuussa käytiin maistraatissa vihillä (nikah) lähimpien sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Vartissa homma oli paketissa, aviotodistus kädessä ja nuoripari lähti lähimpien ystävien kanssa juhlistamaan liittoa ravintolaan.

Turkkilainen hääkimppu säilyy ja kestää, sillä se tehdään yleensä tekokukista.

Lokakuun alussa vietettiin muuttojuhlaa (ceyiz). Morsiamen vanhempien luo kokoontui ystäviä ja sukulaisia. Myöhemmin ilmestyi sulhanen perheineen. Morsiamen tavaroita ja häälahjoja pakattiin lava-autoon, torvet ja rummut soivat, ihmiset tanssivat muuttoauton perässä ja lopulta muuttoauton johtamana sukulaiset ja lähimmät ystävät ahtautuivat autoihin ja ajoivat letkana tööttäillen uuteen kotiin, tässä tapauksessa vieläpä naapurikaupunkiin asti. Perillä  tavarat kiikutettiin tulevaan asuntoon ja ihmiset kiertelivät arvioiden uutta kotia.

Lokakuun puolessa välissä oli ensin kina gecesin eli hennajuhlan vuoro. Suuri juhlasali, morsiamella upea teetetty puku, noin 100 vierasta, tanssia ja joitain yksittäisiä traditioita (käden maalaamista hennalla, ruukun särkemistä), joiden merkitystä en valitettavasti tarkemmin tiedä. Päivää myöhemmin koitti hääjuhla (dügün), jossa parin sadan ihmisen edessä leikattiin kakkua ja tanssittiin, tanssittiin, tanssittiin. Pari viikkoa häiden jälkeen morsian järjesti lähimmille naissukulaisilleen ja -ystävilleen uudessa kodissaan vielä perinteisen rukousseremonian (duak). Mielenkiintoisia juhlallisuuksia kaikki, mutta niiden määrä - huh!

Vieraat saavat usein kihlajaisista ja vihkiäisistä muistoksi jotain pientä, esimerkiksi vihkiparin hääpäivällä ja nimillä varustetut magneetit. Hääparille taas viedään etukäteen lahjaksi käyttöesineitä, kuten astioita, vuodevaatteita ja pyyhkeitä (ei lahjalistoilta, sillä niitä pidetään epäkohteliaina) tai itse hääjuhlaan rahaa, kultakoruja ja -kolikoita.

Turkkilaisissa häissä erittäin olennaisessa osassa on tanssiminen. Tanssit eivät ole mitenkään kovin vaikeita ja itsekin - kaikkea muuta kuin tanssin ystävä - pysyn kyllä mukana vähän liikuskelemalla ja taputtamalla käsiä yhteen musiikin tahtiin. Kun tietyt askeleet vaativa perinnetanssi pyörähtää käyntiin, vetäydyn istuskelemaan ja katsomaan: nimenomaan perinnetanssit voivat olla hyvin viihdyttävääkin katsottavaa. Jotain kuitenkin kaipaan aina turkkilaisissa häissä...

Jos suomalaisittain odottaa kattavaa ruoka- tai juomatarjoilua, voi pettyä turkkilaishäissä pahemman kerran. Esimerkiksi sukulaisemme juhlakimarassa ainoat ruokatarjoilut olivat sokerijuhlan baklava ja cola, kihlajaisten kakkupala, hennajuhlassa pari lasia limpparia ja muutama kourallinen pähkinöitä ja suuressa hääjuhlassa taas pala kakkua ja lasi fantaa. Tämä on toisaalta ihan ymmärrettävää: kun kutsuja jaetaan hövelisti tyyliin Hei rakas täti, toimme perheellenne kutsun häihimme. Ja tässä on vielä pari ylimääräistä kutsua, antakaa ihmeessä naapureillekin, on oikeastaan mahdotonta mitoittaa ruokatarjoiluja oikein.

Muutama kuukausi sitten pääsin kuin pääsinkin myös turkkilaisiin ruokahäihin. Mies aavisteli tätä jo ennakkoon, sillä kutsun esittänyt opettajakollega oli käskenyt häntä olemaan poikansa häihin suunnatusta kutsusta hys hys. Tapoihin myös kuuluu, että, ainakin kouluissa, omien tai lastensa häiden hääkutsu tuodaan yleisesti tietoon, esimerkiksi laittamalla se kahvihuoneen ilmoitustaululle. Näiden häiden kutsu ilmaantui taululle, mutta tietoisen viime tinkaan.

Lopulta koitti hääjuhlapäivä ja paikalla oli noin sata ihmistä. Ruokaa alkoi virrata pöytiin tasaisesti tarjoiltuna: ensin salaatteja, pikkelssejä, leipää, tulisia tahnoja, kebaplautasia, palat hääkakkua, pähkinöitä ja hedelmiä. Ruokatarjoilujen väleihin oli ujutettu sinne tänne tanssi tai pari, kakunleikkaus ja hääparin tanssi, mutta keskittyminen oli ohjattu ruokaan. Morsiusparin lähisuku vaikutti hyvin tanssi-innottomalta, mikä selitti ruokateeman, mutta omat pöytätoverimme nurisivat hiljaa pöytäkunnalle. He olivat tulleet tanssimaan, eivät syömään! Häät olivat harvinaisen kompaktit, mutta mielestäni mukavat. Kun istuimme autoon, miehen ensiajatus oli tämä: Nyt ymmärrän, miksi turkkilaiset eivät järjestä ruokahäitä. Ihmiset haluavat tanssia ja kokevat ruuan vain häiriötekijäksi. Minä taas olin enemmän kuin tyytyväinen ja vannotin, että jos häistä ikinä tulee kutsujan kanssa puhetta, mies saa kertoa mielipiteeni: parhaat Turkki-häät ikinä 💓