torstai 26. heinäkuuta 2018

Turkkilainen kesä-Suomessa


Blogi heräilee taas hiljalleen henkiin! Syy pieneen kirjoitustaukoon on ollut Suomi-vierailussa, johon sekä minä että mieheni olemme nyt heinäkuussa uppoutuneet.

Mieheni on käynyt Suomessa aiemmin vain talvisin. Näillä vierailuilla on koettu talvisäiden koko kirjo loskaisista vesisateista -30 asteen pakkasiin. On hiihdetty, luisteltu, avantouitu ja reippailun vastapainoksi kierrelty museoita, kauppakeskuksia, hiljaisia talvikatuja. Nyt kesällä turkkilainen tunsi tulleensa melkein kuin toiseen maahan: vihreään, vehreään ja kuumaan - kiitos superhelteiden!

Itse tietoisesti eristäydyin loman ajaksi tekniikasta ja somesta - koska niska-hartiajumit, koska olen muutenkin toivottoman laiska somettaja. Turkkilainen ei sen sijaan malttanut pitää näppejään kurissa vaan innostui valjastamaan Facebook-tilinsä jonkinlaiseksi väliaikaiseksi Suomi-blogiksi. Sinne päivittyi kuvia ja tekstiä harva se päivä Suomi-tunnelmista ja ajatuksista. 

Saapumispäivänä meille jäi lennon ja pohjoiseen suuntaavan yöjunan väliin neljä tuntia luppoaikaa. Kävelimme pitkin leppoisaa ja ruuhkatonta Helsinkiä: Senaatintorin ja Kauppatorin ympäristöä, Esplanadin puistoa, Tähtitorninmäen lakea. Mies oli silminnähden innoissaan yöttömästä yöstä, josta olemme tietysti puhuneet, mutta joka tuntuu turkkilaisille olevan vain yksi tuhannen ja yhden yön taruista ennen kuin sen omin silmin näkee. Yöjunasta pitikin naputella ensimmäinen päivitys ja kuva Facebookiin:

Huomioita Helsingistä: 1. Hiljaisuus ja rauhallisuus. Turkissa elämme keskellä melusaastetta. 2. Sopusointu luonnon kanssa. Lehmuksen tuoksuinen kaupunki. 3. Tähän aikaan vuodesta yötkin ovat valoisia, mikä mahdollistaa yölliset konsertit, juhlat ja piknikit. 4. Ihmiset eivät puutu toistensa asioihin, tuomitse, katso päästä varpaisiin, ole olevinaan.


Seuraavaksi päästiin kokeilemaan Pohjois-Pohjanmaalla mökkielämää avoimilla mielin ja hyttysmyrkkypullo kourassa. Mökki keskellä metsää, vain kaksi naapuritaloa, suomenpystykorva, rantasauna ja puucee. Turkkilaiseen, jonka sisässä asuu vankka puutarhapuuhastelija ja telttailija, konsepti toimi hyvin:

Vaikka kesät Suomessa ovat viileähköjä, ihmisillä on kesämökkejä. Mökit eivät ole Turkin tyyliin betoni-luksus-helvettejä. Pari puista mökkiä metsän keskellä riittää. Eniten rakastan saunaa, josta on metsänäkymä. Ainut ongelma ovat hyttyset.


Loman edetessä turkkilainen vaikuttui lisää mökkeilystä, suomalaisesta sukulaisperheestä ja suosikkiaiheestaan eli suomalaisesta koulutusjärjestelmästä nähtyään mökkipaikkakunnan keskuskoulun ympäristöineen: 

Suomen koulujärjestelmä on kuuluisa. Esimerkiksi tavallisen pikkukunnan koululla on jalkapallokenttä, jäähalli, liikuntasali, lähikirjasto jne. Yksi syy koulujärjestelmän hyvyyteen täytyy olla kasvatuksessa. Suomalaiset välittävät lapsistaan, mutta eivät ole ylisuojelevia vanhempia. -- Täällä lapset pyöräilevät vesisateessa, uivat kesäisin joissa ja järvissä, kalastavat. He pelaavat videopelejäkin, mutta samalla löytyy liikkumismahdollisuuksia. Myös asuminen antaa lapsille tilaa liikkua. Monet suomalaiset perheet asuvat esimerkiksi rivitaloissa. On tilaa trampoliineille, frisbeen heitolle jne. Turkkilaisten vanhempien pitäisi tulla Suomeen inspiroitumaan.


Kun mökkipäivät olivat takana, päästiin kotoilemaan pohjoiskarjalaisen pikkukunnan keskustaan. Siellä innostusta herätti muun muassa kirjasto ehkä siksi, että olemme viime aikoina Turkissakin yrittäneet aktivoitua kirjojen lainaamisessa ostamisen sijaan.

Suomessa kirjastot ovat mahtavia sekä tarjonnaltaan että arkkitehtuurisesti. Ehkä Suomessa on vähemmän kirjakauppoja kuin Turkissa, koska ihmiset voivat ostamisen sijaan lainata kirjastoista kirjoja, elokuvia, musiikkia, pelejä. Kirjojen ostaminen on kallista, sillä hinnat ovat Turkkiin nähden moninkertaiset. Kirjasto palvelee myös koulua. En voinut olla miettimättä turkkilaisia kirjastoja: vanhoja kirjoja, kaaosta, epäjärjestystä, tympääntyneitä työntekijöitä. --

 
Seuraavaksi aihealueeksi valikoitui ruoka. Vaikka kotosalla mies on nirso kuin mikä, Suomi-vierailuilla ruoka uppoaa kiitettävän hyvin. Tällä kesäreissulla hän sai myös parannettua vohvelitraumansa, jonka Turkissa syöty överimakea vohveli oli jättänyt. Lisäksi mies söi elämänsä ensimmäisen hampurilaisaterian Hesburgerissa ja heltyi antamaan 4/5 tähteä.

Mitä suomalaiset syövät, juovat, tekevät? Vaikka he elävät modernisti, he pitävät yllä myös perinteitä. He vain ovat muuttaneet perinteet moderniin sopivaksi. Suomalaiset rakentavat edelleen perinteisiä puutaloja, mutta lisäten mukavuuksia niihin. Joka talossa ja metsän keskelläkin on sauna. Saunoja täytyy olla. Ruoassa olennaisia ovat kala, marjat, perunat, mansikat. Ruisleipää ja kahvia kulutetaan paljon. He todella hallitsevat kalan kokkaamisen: uunissa, paistamalla, savustamalla, keitoissa, suolaamalla. Suomessa söin myös elämäni parhaan mansikan.



Kun ruoka oli käsitelty, oli aika hehkuttaa asumis- ja elämiskulttuuria, joka ei ole turkkilaisen trendin mukainen, mutta miellyttää pohjoismaista tyyliä ihannoivaa miestäni kovasti. Viimeisen sysäyksen tähän kirjoitukseen hän sai kierrätyskeskusvierailusta, joka oli "parasta ikinä" (heti metsämansikoiden jälkeen). Mies innostui hinnoista ja ideologiasta niin, että oli valmis hankkimaan kaikki tuliaisetkin siinä ja heti. Yksi tuliainen mukaan lähti, mutta muuten sain jarruteltua, kun tiesin etteivät lahjojen saajat todellakaan arvostaisi second handia:

Vaikka Suomen BKT asukasta kohden on paljon Turkkia korkeampi, ihmiset ovat uskomattoman vaatimattomia ja arvostavat yksinkertaista elämää. Kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat suosittuja, tuotteet hyvälaatuisia ja halpoja. Kierrätys on yleistä. Suurin kansantalousongelma lienee se, että kukaan ei tuhlaa rahaa :) Täällä on rivitaloja pilvenpiirtäjien sijaan. Yhteisiä pyykkitupia, pihoja ja leikkialueita. --

Viimeisenä lomapäivityksenä oli yleistä pohdiskelua ja lupaus siitä, että nyt Suomen matkailumainonta loppuisi :) (lupaus ei pitänyt, sillä ennen lähtöä syömäpaikaksi valikoitunut kreikkalaisravintola osoittautui päivityksen arvoiseksi): 

Yleensä kesäsää on täällä viileähkö ja sateinen, mutta minulle sattui kymmeneksi päiväksi Turkista tuttu helle. Kuten kaikilla mailla, Suomella on hyviä ja huonoja puolia. Hyviä ovat mahtava luonto, rajoittamaton vapaus, hiljaisuus (hiljaisuutta rakastaville, sillä oikeasti todella hiljainen) ja vauraus. Kääntöpuolena kaikki on äärettömän kallista (paitsi bensa, autot ja puhelimet ovat samaa hintaluokkaa Turkin kanssa :)), maahanmuuttovastaisen politiikan suosio, väestön vanheneminen, pohjoismaisen sosiaaliturvan murentuminen. --  


Mansikat, rantasauna, uimiset, luonto ja siihen liittyvät aktiviteetit- muun muassa näiden vaikuttavuuden osasin arvata. Sen sijaan kierrätyskeskus, loimulohi (kala nauloilla kiinni laudassa oli todellinen WAU), yötön yö, rivitalot, kasvissosekeitto, trampoliini mökkipihalla... Turkkilaiset silmät näkivät sellaistakin huomionarvoista, mitä en olisi ihan heti arvannut. 

Lähtöpäivänä satuimme Helsingissä todellisen turistiryntäyksen keskelle Kauppatorilla. Tämä hieman järkytti turkkilaista mieltä, joka ei ennen ollut nähnyt Suomea ihmispaljouden vallassa. Onneksi jo lentokentälle vievässä lähijunassa mieli palautui taas hiljaiseen harmoniaan. Siitä oli hyvä sujahtaa Istanbulin koneeseen rinkka puolillaan Pentikin pyyhkeitä, ruisleipää ja kahvia.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Sokeriöverit eli turkkilaisia jälkiruokia

Pari viikkoa sitten törmäsin keskustassa kävellessäni jälkiruokakojuun. Vilkkaan kadun kulmassa oli pyörillä liikuteltava pieni lasikoppi ja myytävänä mühallebi-jälkiruokaa kertakäyttöisiin astioihin annosteltuna. Vaikka sisäinen hygieniapassin omistaja -minäni kauhistuu aina näistä kulmakojuista (maitopohjainen jälkiruoka, joka on seisonut lasivitriissä +30 asteen helteessä koko päivän), pitihän perinneherkku nyt testata! Mühallebi osoittautui mukavaksi tuttavuudeksi: maitovanukas, jossa oli toffeeseen vivahtavaa makua ja kanelia päällä. Mieleeni hiipi lapsuuden paahtokiisseli.

Turkkilaisessa tuttavapiirissäni syödään jonkin verran jälkiruokia ja ainakin silloin, jos kyläpaikkana/kyläilijöinä on harvoin nähtäviä ihmisiä. Joskus jälkiruoka syödään heti ruokailun päätyttyä. Joskus keitellään teet ja tarjoillaan jälkiruoka sen kanssa. Osa perinnejälkiruoista on myös niin vaikeita kotona valmistettavaksi tai kotiin kuljetettavaksi, että niiden perässä hakeudutaan ulos. Muun muassa seuraavia jälkiruokia olen syönyt sokerihammasta kolottaessa:

Sütlac


Mieheni lapsuuden perheen "the jälkiruoka", sillä muita he eivät koskaan valmista itse. Periaatteessa riisipuuroa, johon on lisätty muutama desi (tai siis turkkilaisittain tietysti tee/juomalasi) sokeria. Sekaan voi toki laittaa myös vaikkapa sitruunan kuorta. Herkku tarjoillaan usein jälkiruokakulhosta ja päälle on ripoteltu kanelia tai kookoshiutaleita. Sütlac ei ole omaan makuuni hullumpaa, vaikka ensimmäisen kerran maistaessani tuntui hassulta syödä huomattavan sokerista puuroa.

Halka tatlisi

 

 

Muistuttaa jossain määrin rapeakuorista, pursotettua munkkirinkilää, johon on imeytetty uppopaiston jälkeen sokerilientä. Sokeri kirjaimellisesti tihkuu ja ällömakeaa huonosti sietävä ei ehkä pysty kokonaista rinkeliä syömäänkään. Yksi sukulaisistamme myy työkseen halka tatlisi -rinkilöitä ja viime syksynä en pystynyt välttämään hänen myyntikojunsa ohittamista kerran viikossa. Tuloksena oli tietenkin se, että joka torstai poistuin kojulta 2-3 ilmaisrinkeliä kannellen. Neljän viikon jälkeen oli pakko kieltäytyä, sillä taloutemme sokerikiintiö (tämän herkun osalta) tuli auttamatta täyteen.

Künefe



Künefe on juustojälkiruoka, joka syödään lämpimänä. Sisuksena on miedon makuinen, venyvä juusto ja sitä ympäröi voilta ja sokerilta maistuva rapea kuori. Koristeena voi olla pistaasirouhetta ja kyljessä jäätelöäkin. Künefe on valtavan raskas yhdistelmä voita, sokeria ja juustoa, mutta jostain mystisestä syystä noin kerran vuodessa minut valtaa halu syödä sitä. Ähky on aina taattu, etenkin kun tarjoiluannokset ovat yleensä todella isoja.

Baklava



Baklava on tietysti itseoikeutetusti jälkiruokalistalla. Yksi tuttuni ei syö sokerikakkuja, sillä niissä maistuu kuulemma kananmuna. Toinen ei välitä sütlacista. Kolmannen mielestä leipomoiden pikkuleivät ovat liian sokerisia. Baklava on se, johon voi aina luottaa, sillä en ainakaan vielä ole törmännyt turkkilaiseen, joka ei söisi baklavaa. Itselleni baklava on joskus parempi, joskus huonompi makuelämys. Turkissa asuessa oppii, minkä baklavapaikkojen tuotteet ovat omaan makuun ja mitä välttää.

Kadayif



Kadayif on makumaailmaltaan pitkälti baklavan lähisukulainen. Taikinaa, sokerilientä, pistaasipähkinää. Erona on rakenne: baklavassa on suht selvät taikinalevyt ja täytekerrokset. Kadayif on sen sijaan - imartelematta - yhtenäisehköä mössöä, jossa taikina muodostuu levyjen sijaan nauhamaisista säikeistä. Kadayif ei ole oma suosikkini, sillä en jotenkin pidä mössömäisestä koostumuksesta.

Jäätelö eli dondurma



Kuumalla säällä jäätelö ajaa täydellisesti jälkiruuan asemaa. Turkista löytyy tietysti markettijäätelöitä Suomen tapaan tai irtojäätelöä. Minä olen täysin tyytyväinen mussuttaessani marketin laarista poimimaani jäätelöä (tämän kesän suosikki on Magnum Kirsikka), mutta lähipiirini suunnistaa mielummin irtojäätelön syöntiin.

Irtojäätelöä voi paikasta riippuen olla tarjolla eri laatuja ja tietysti makuja. Irtojäätelöistä löytyy ihan suomalaisillekin tuttuja merkkejä, kuten Carte D'or. Joidenkin paikkojen omatekoiset irtojäätelöt, etenkin sitruuna, voivat olla myös hyvin sorbettimaisia. Maraş-jäätelö tehdään vuohenmaidosta ja mausteena on salepia eli orkidean juurista valmistettua jauhetta. Maraş-jäätelö on huomattavasti kiinteämpää ja venyvämpää kuin tavallinen jäätelö ja sulaa hitaasti. Ainesosista johtuen jäätelössä on ominaismaku, joka puskee läpi mausta (maustamaton, kaakao, pistaasi) riippumatta. Omaan makuuni maraş on ihan hyvää (vaikka en kykene syömään vuohenjuustoa ja -maitoa) ja vähemmän makeana hyvä valinta, jos haluaa välttää sokeriöverit. Lusikan sijaan syömisvälineiksi kannattaa valita haarukka ja veitsi.

Karsambaç



Karsambaç-kyltit ja kojut ilmestyvät katukuvaan kesällä etenkin Välimeren rannikolla. Tämä jälkiruoka tehdään jäähileestä tai lumesta, johon sekoitetaan makusiirappeja maun ja makeuden saamiseksi. Parhaimmillaan karsambaç voi olla täydellinen raikas herkku, joka maistuu esimerkiksi kirsikalta tai karhunvatukalta. Kerran itselläni kävi huonompi tuuri, kun käytetty siirappi (hunaja?) oli makuuni niin ällömakeaa, että tunsin lusikoivani lähinnä sokerilientä. 


Mersiniin ovat nyt iskeneet kunnolla kesähelteet, joita höystää korkeahko ilmankosteus. Kun sokeria on tehnyt mieli, olen useimmiten luottanut jäätelön voimaan. Kyläpaikkojen hittijälkiruokana taas on muutaman viikon ajan ollut vesimeloni, mikä sopiikin helteisiin enemmän kuin hyvin!