Turkkilainen aamupala

Taloudessamme sunnuntait alkavat useimmiten puhelimen soinnilla. Oletteko tulossa aamupalalle? kyselee anoppi tai käly yhdeksän, viimeistään puoli kymmenen maissa. Koska kutsu käy usein, vastaamme joskus ei ja joskus kyllä. Tänä aamuna yhdeksältä aamupalakutsun soitti täti ja koska kutsu ko.paikkaan käy vain kerran pari vuodessa, kampeuduimme vartissa valmiiksi ja riensimme katetun pöydän ääreen. Turkkilainen aamupalakulttuuri on parhaimmillaan mahtava, mutta  paikka paikoin totuttelua vaativa vierailuineen ja makumaailmoineen.

Ensimmäinen kosketukseni turkkilaiseen aamupalaan tapahtui maatilamajoituksessa. Muistan kahdeksan vuoden takaisen aamupalan jotenkin hämärästi paistettuina ja tuoreina kasviksina, oliiveina, leipinä, hilloina ja keitettynä maitona - maatilan erikoisuus. Seuraavat Turkki-aamupalat söin istanbulilaisella hotellilla: viitenä aamuna tarjolla oli aamiaislautanen vaalean leivän, voin, hillon, tomaatin, teelasin ja paistetun (osittain raa'an) munakkaan kera. En kiljunut riemusta, etenkään kun en noihin aikoihin koskenut raakaan kananmunaan pitkällä tikullakaan.

Myöhempinä vuosina tutuksi tulivat miehen, hänen ystäviensä ja sukulaistensa aamupalat. Leipää, salaattia, kurkkua, tomaattia, oliiveita, juustoja. Tutuksi tulivat myös aamupalakutsut, jotka tuntuivat aluksi oudoilta. En voinut käsittää, miksi ihmiset halusivat vieraat kotiinsa jopa yhdeksältä tai kymmeneltä aamulla, myöhimmilläänkin yhdeltätoista, mutta parin kutsun jälkeen tyyliin tottui. Kiitos kutsujen, turkkilaisaamupaloista on jäänyt itselleni myös mieleenpainuvampia muistoja.

Ensimmäisen aamupalakutsun teki mieheni kollega, kutsuttuna minä, mies ja miehen silloinen kämppis. Töiden takia mies ei päässyt mukaan ja itse pääsin todistamaan kollegan ja kämppiksen huhuttua toisiinsa ihastumista todeksi, kun he järjestelivät aamupalaa hihitellen keittiössä. Annoin heidän keskittyä flirttailuunsa ja keskityin itse näyttelemään parhaani mukaan, etten näe sinkoilevia kipinöitä. Tein tikusta asiaa tonkimalla laukkua, käymällä vessassa, pesemällä käsiä, kunnes lopulta keräännyimme kaikki kolme saman pöydän ääreen leipää, oliiveja, lohkoperunoita, tomaattia ja porkkanakakkua syömään ja teetä juomaan.

Toinen ikimuistoinen aamupalamuistoni on myös varhaisilta Turkki-visiiteiltäni. Miehen naapurissa asui seitsemänkymppinen, Saksassa työuransa tehnyt teyze (täti). Teyze ihastui mieheni silloiseen kissaan niin paljon, että vaivihkaa huomasimme kissan vierailujen naapuriin venyvän pidemmiksi kuin kotona olon. Ehkä kiitollisuutena kissan sanomattomasta yhteishuoltajuudesta, teyze leipoi säännöllisesti silloiselle mieskämppiskolmikolle kakkuja, lähetti ruokakippoja ja kutsui ahkerasti murukahvin juontiin. Kerran saimme miehen kanssa kutsun myös aamupalalle. Käydessämme pöytään olin luvalla sanoen hieman pettynyt, kun pöydässä oli leivän kaveriksi vain tomaattiviipaleita, oliiveita (syön, mutten nauti) ja kuvottavalta haisevaa juustoa (ei mene edelleenkään alas). Aloimme joka tapauksessa syömään yhden teyzen kissoista pyöriskellessä huoneessa. Yhtäkkiä tunsin jotain lämmintä jalassani ja vilkaistessani alas huomasin kissan käyneen pissimässä jalalleni. Housunlahje märkänä ei auttanut muu kuin tuoda asia ilmi, sain vaihtovaatetta ja aamupala jatkui.

Kolmas ikimuistoinen aamupalakutsu tapahtui miehen tädin luo. Sitä ennen olin kokenut jo kymmeniä Turkki-aamiaisia. Heikoimpina ne, joissa pääosaa näytteli valkea leipä lisukkeinaan vain oliivit ja voimakas juusto, vahvimpina ne, joissa edellämainittujen lisäksi olivat tarjolla myös tomaatit, kurkut, hunajat, voit, joku miedompi juusto, uuniperunat ja kananmunat. Tällä kertaa pöytä kuitenkin notkui aamiaistarjoiluista. Leipomosta tuodun leivän lisäksi löytyi itse leivottua biberliä (vaaleita sämpylöitä, jotka on päällystetty sipulilla ja paprikapyreellä), useampia oliivi- ja juustolaatuja, vihanneksia, keitettyjä kananmunia, kotitekoisia ranskalaisia ja kotitekoista appelsiini,- viikuna- ja kirsikkahilloa. Muistelen lämmöllä!

Kun muutimme miehen kanssa yhteiseen kotiin, huomasin ajautuvani turkkilaiseen aamupalakulttuuriin hyvin nopeasti. Arkena aiemmin noussut nakkasi pöytään oliivit ja juustoa, leivän, pilkkoi kurkkua ja tomaattia, keitti kananmunat ja teen. Viikonloppuna lisäksi jotakin ekstraa, kuten leipomon sämpylöitä ja pikkuleipiä, lohkoperunoita tai vastaavaa. Hiljalleen olemme kuitenkin siirtyneet kohti simppelimpää menoa käytännöllisyyden ja laiskuuden innoittamina. Mies syö nopsasti leipää ja kananmunaa ennen töihin kiiruhtamista ja minä sekoittelen jogurttiin marja- ja proteiinijauheita kera pähkinöiden.

Sunnuntaiaamupalasta pidämme kuitenkin kiinni. Joskus syömme sen miehen vanhemmilla, sillä monissa perheissä on tapana, että lapset vaeltavat kotia kohti sunnuntaiaamiaiselle. Tarjolla on kiinteänä menuna leipää, dippailuun öljyä ja hunajaa, tomaattia, kananmunaa jossakin muodossa, oliiveita ja vuohenjuustoa. Lisäksi viikosta riippuen saattaa olla tarjolla perunaa salaattina tai paistettuna, juustopiirasia, paistettua maustettua sucuk-makkaraa tai oliivi-tomaatti-sipuli-persilja -salaattia sekä nutellaa tai hilloa. Jos, ja yleensä kun, teemme sunnuntaiaamupalan kotonamme, lista on suunnilleen sama lisäten mahdolliset nakit, pikkuleivät tai kakut, hedelmät ja leipomosta ostetut pasteijat tai sikma-rullat ja menemen eli tomaatti-sipuli-munakas. Viime aikoina olemme myös tehneet keksinnön, jonka moni aikaisin töihin kiirehtivä ja iltaisin myöhään töistä palaava turkkilainen on keksinyt jo ajat sitten: turkkilainen aamupala käy hyvin myös lounaasta tai päivällisestä silloin, kun suurempia kokkausintoja ei ole.

Turkkilaisen aamupalan voi helposti toteuttaa myös Suomessa - etenkin oliivien ja juustojen ystävät arvostavat varmasti jo perusaamupalaa (leipä, oliivit, juusto, tee). Jos nämä eivät ole lähellä sydäntä, voi lähteä sunnuntaiaamiaisen linjalle. Tarjoilumuotona voi olla hotellityyppinen buffetpöytä, valmiiksi kasattu lautanen tai keittiön pöydälle katetut kipot, joista jokainen saa ammentaa mitä haluaa ja minkä verran. Jos haluaa oikein autenttista ja perinteistä tunnelmaa, levitetään piknikmatto lattialle ja katetaan sille. Jokainen tarvitsee oman teelasin ja lusikan sekä haarukan. Salaatteja, munakasta ja muuta lautasruokaa sekä dippailuita kauhotaan samasta astiasta sulassa sovussa. Muistilista tarjoiluista suunnilleen tärkeysjärjestyksessä:

-juomaksi mustaa teetä, sokeria kunkin juojan maun mukaan
-vaaleaa leipää, kuten ranskanleipää tai patonkia. Leivästä on mukava nyhtää irti paloja, joita voi dippailla ja joihin voi kääriä vaikkapa oliivisalaattia.
-mustia ja vihreitä oliiveita
-juustoa/juustoja maun mukaan (vuohenjuusto, kasar/edam ja beyaz peynir/feta)
- tomaatti- ja kurkkuviipaleita
- "dippejä" leivälle: oliiviöljyä, hunajaa, hilloa, tahinia, pekmeziä (rypälesiirappia)
- kananmunaa jossakin muodossa: pelkältään tai esimerkiksi sipulin ja tomaatin tai mausteisen makkaran kanssa.
-uunissa tai rasvassa kypsennettyjä lohkoperunoita
- voita ja nutellaa leivän päälle
- leikkelettä
- pasteijoita tai sämpylöitä, jos pelkkä vaalea leipä ei innosta
- jonkin sortin sekasalaattia (peruna, oliivi tai viher) haluttaessa
- kesäisin vesimeloonia

Makeaa ei runsaallakaan Turkki-aamiaisella välttämättä ole tarjolla ollenkaan. Aamupalan jälkeen voi kuitenkin juoda kahvit kera parin lokumin (turkish delight) tai suklaapalan.

Kiinankaalta ja kaiken maailman lehtikasveja

Viime viikolla mies saapui vihannestorilta voitonriemuisena. Hän oli mennyt ostoksille. Joillakin salaatteja myyvillä kojuilla oli ollut maistatusta uutuustuotteesta. Ei salaatti, ei kaali, vaan jotain siltä väliltä. Päälle oli ripauteltu sitruunan mehua makua antamaan. Osa ihmisistä maisteli hyväksyvästi, osa tuomitsevasti ja osa ei koskenut pitkällä tikullakaan epäilyttävään uutuuteen. Kuten myöhemmin parilta sukulaiselta opimme, ei ole helppoa kaupata uutta vihannesta perinteisen ruuan nimeen vannoville, iäkkäämmille turkkilaisille: toinen sukulaisista tuomitsi miehen tavan sortua tälläisen uuden epäilyttävän tuotteen ostamiseen (rahan haaskausta ja maha varmaan menee sekaisin) ja toinen taas oli tietoinen tuotteen ulkonäöstä, mutta "en tietenkään" ollut maistanut.

Meille uutuusvihannes kuitenkin saapui. Mies penkoi tuotteen kauppakassista ja silmieni edessä oli kiinankaali. Etenkin lapsuudessa sitä tuli syötyä suht paljonkin ja yksi suosikkisalaateistani kaikessa yksinkertaisuudessaan on aina ollut kiinankaalen, ananaksen ja raejuuston yhdistelmä. Pamautin tietysti heti kasvin nimen ilmoille ja mies oli kuin puulla päähän lyöty: Siis tiedätkö, mikä tämä on? Selostin syöneeni chinese cabbagea koko ikäni, samalla kun mies maisteli uutta ruokatuttavuutta.

Talven aikana kotiimme on kulkeutunut myös muita vihreitä vihanneksia ja niissä mies taas on ollut tutun äärellä, minä en. Erilaiset lehtikasvit ovat mukava lisä talvi/kevätruokapöytään ja osaa saa jopa poimittua ilmaiseksi luonnosta - erittäin hyvä juttu nyt, kun ruuan hinnat ovat nousseet harmittavan paljon. Toisaalta, kun turkkilaisen päästää ostoksille, luontoon tai puutarhaan, kotiin ei yleensä saavu pieni nippu sitä tai muutama kappale tätä, vaan liikkeelle lähdetään puolesta kilosta ja siitä edespäin. Näinpä kiireiden keskellä lehtikasvit saavat itseni joskus huokailemaan: niiden ilmestyminen keittiöön kun tarkoittaa usein piiitkällisiä pesemis-, pilkkomis- ja käsittelytalkoita.

Top neljä lehtikasvit keittiössämme ovat tuore pinaatti, mangoldi, esek turpu ja hindiba. Pinaatin kokkaamisen (ei sen mukavan baby-pinaatin, jota tarvitsisi vain huuhtaista) olen jo kuukausia sitten ulkoistanut miehelle. Vaikka pannulla sipulin, paprikapyreen ja mausteiden kanssa paistettu pinaatti onkin hyvää, kyllästyin vietettämään pinaatin pesemisen, pilkkomisen ja ryöppäämisen parissa tunnin jos toisenkin saadakseni julmetusta pinaattiläjästä vain yhden ilta-aterian. Toisaalta sukulaiset myös huolehtivat puolestamme pinaattikiintiön täyttymisestä. Noin kerran kuussa joku valmistaa huiman määrän pinaattimuhennosta, kiikuttaa sen leipomoon ja hakee muutaman tunnin päästä leipomon pyöräyttämät ja paistamat sata pinaattipasteijaa kotiin. Kutsu pinaattipasteija+teeillalliselle on taattu.

Viime viikkoina kotiimme on ilmestynyt myös yhä enenevässä määrin mangoldia. Maku ei kaappaa kauas pinaatista (miedompaa), mutta ryöppäystä ei tarvita, joten ilmoittaudun useimmiten mangoldikilon käsittelijäksi. Viimeksi pesin lehdet ja leikkasin hieman kovan lehtiruodin erilleen. Lehdistä paistoin muhennoksen, jota syötiin valkosipulijogurtin kanssa ja voitaikinapasteijoihin fetan kanssa piilotettuna. Lehtiruodit höyrytin seuraavana päivänä ruuan lisukkeeksi: maku muistuttaa etäisesti - ja yllättäen - etikkapunajuurta tässä muodossa. Joskus teemme mangoldista myös kääryleitä, eivät huonoja nekään.

Viime viikkoina olemme syöneet paljon myös esek turpu ja hindiba -kasveja. Googlettelun perusteella esek turpu on jonkinlainen sinappikasvi ja hindiba on ilmeisesti sikurikasvi, joka muistuttaa ulkonäöllisesti isoja voikukan lehtiä. Olemme käyneet pari kertaa keräilemässä näitä lehtiä itse luonnosta ja lisäksi innokkaat sukulaiskeräilijät lahjoittavat lehtiä viikoittain kassitolkulla. Välillä mies vie niitä töihinkin, jossa kollegat onneksi mielellään nappaavat lehdet mukaansa. Kotona pesemme ja keitämme lehdet ja valmiina sekoitamme joukkoon oliiviöljyä, sitruunamehua, valkosipulia ja jeeraa. Käypä lisuke melkein ruualle kuin ruualle.

 

 

Vaikka lehtivihannekset tuovat mukavasti vaihtelua talvisesongin ainaisten purjojen, kesäkurpitsoiden ja kuivien papujen kylkeen, ihmiset odottavat jo suht innokkaasti kesäsesogin alkamista: munakoisoja, tuoreita papuja, mansikoita ja hedelmiä. Parhaillaan Mersinissä on menossa luumu-, kirsikka-, omena- ja persikkapuiden kukkiminen, joten hetki saadaan vielä odotella.