Helppo ja hyvä sitruunakakku

 Miettiessäni aihetta “sitruunakakku” Suomesta tulevat mieleeni huoltamoilla myytävät pienet sitruunakakkuset/-leivokset/-pullat (en muista täsmällistä nimeä) ja Pågenin sitruunakreemitäytteiset muffinsit. Ensiksi mainitut muistan jo lapsuudestani ja viimeksi mainittuja päädyin kerran ahmimaan liukuhihnalta, kun en kerta kaikkiaan pystynyt vastustamaan niiden makua. 

Ensimmäinen sitruunakakku (stereotyyppinen, kuivakakku muotoinen) muistoni on kuitenkin Turkista. Eräällä Turkin reissulla naapurin teyze (täti) tarjoili teen ohessa sitruunakuivakakkua, joka oli mielettömän hyvää. En ollut varma, oliko kakku turkkilaista vai saksalaista reseptiä, sillä tekijä hyödynsi aika ajoin molempia. Kielimuurisyistä en myöskään tullut pyytäneeksi reseptiä ja näin ollen ensimmäistä kertaa leipoessani olin umpimähkää valitun ohjeen varassa. 

Ensimmäinen sitruunakakun leipomisyritys ei ollut menestys. Taikina oli normaali, mutta lopputulos kaukana kakkumaisesta: kitkerääkin kitkerämpi kakku, joka ei vaikuttanut sokeria nähneenkään. Söin happamana pari palaa ja roskitin leijonanosan. Leivonta tapahtui, suureksi harmikseni, kyläillessä ja turkkilainen isäntäväki oli keittiössä puuhailuistani tietoinen, joten tuskissani jouduin leikkaamaan myös muutaman muodollisen kakkupalan heille tarjoamista varten. En ole tänäkään päivänä varma, olivatko kakun saamat kehut silkkaa kohteliaisuutta vai olivatko makumieltymyksemme todellakin niin kaukana toisistaan.

Pari kuukautta sitten katselin Planet Mutfak -kokkikanavaa ja ruutuun pyörähti "perinteinen turkkilainen sitruunakakku". Ohje vaikutti simppeliltä ja hieman erilaiselta kuin aiempi kokeiluni, joten innostuin kuin innostuinkin leipomaan kakun saman tien – ja hyvä niin!

Kakku valmistuu ilman sähkövatkainta, mutta, jos olet kiintynyt vatkaimella vaahdottamiseen (kuten allekirjoittanut), voit käyttää sitä. Kakku maistuu erilaiselta mutta aina hyvältä niin lämpimänä kuin kylmänä, niin leivontapäivänä kuin muutaman päivän jääkaapissa seisoneena. Kakun voi myös pakastaa maun kärsimättä.

Limonlu kek (sitruunakakku)

3 munaa

175 g sokeria

ripaus suolaa (ei välttämätön!)

1-2 sitruunan kuori raastettuna

140 g vehnäjauhoja

50 g voita sulatettuna

1 rkl leivinjauhetta

75 ml kermaa

Päälle: yhden sitruunan mehu + 80 g tomusokeria

1) Vatkaa munat, sokeri ja ripaus suolaa. HUOM! Taikinaa ei tarvitse vatkata täysin vaahdoksi (tyyliin sokerikakkupohja) vaan vaaleahko, hieman ilmava vaahto riittää.

2) Lisää kuoriraaste ja sekoita kunnolla (heitä kuitenkin sähkövatkain nurkkaan tässä vaiheessa).

3) Lisää vehnäjauhot ja sekoita hyvin.

4) Lisää voisula nauhana samalla sekoittaen.

5) Lisää ja sekoita joukkoon leivinjauhe.

6) Lisää viimeisenä kerma ja hämmennä. Tässä vaiheessa on hyvä myös maistella taikinaa ja lisätä sitruunan kuorta, jos siltä tuntuu.

7)Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun kuivakakkuvuokaan. Paista 190 asteessa puolisen tuntia. Tarkkaile tummumista, reunojen irtoamista ja testaa kypsyys tikulla tai vaikka teelusikan varrella.

8) Ota kakku uunista ja kumoa lautaselle. Sekoita sitruunamehu ja tomusokeri keskenään ja kaatele/lusikalla nakkele siirappi kakun päälle. Kakku toimii toki ilman siirappiakin...jos esimerkiksi tomusokeri on loppu ja tien toisella puolella oleva kauppa tuntuu olevan liian kaukana…:)

Pasta Canavarı -ohjelman sitruunakakku-jakso:

 

Sohvaperunana Turkissa: Kokkiohjelmia ja saippuaoopperaa

Turkkilainen televisio on itselleni pohjaton suo, sillä kanavien määrä tuntuu loputtomalta. Osa kanavista on pyhitetty kokonaan uutisille ja asiaohjelmille. Useampi lastenkanava suoltaa piirrettyjä kellon ympäri. Löytyy musiikkikanavaa, urheilukanavaa, japanilainen kanava ja kaikkea mahdollista. Luonnollisesti suurin osa kanavista tarjoaa hieman sitä sun tätä.

Omat turkkilaiset tuttuni katselevat uutisia, lyhyitä dokumentteja ja piirrettyjä, joskus komediaa. Etenkin (vanhemmat) naiset pitävät myös saippuasarjoista ja keskusteluohjelmista. Saippuasarjat ovat pääsääntöisesti turkkilaisia ja pääni on pyörällä niiden määrästä. Tuttuun tyyliin sisältönä ovat ihmissuhdesotkut, mitä erikoisimmat juonenkäänteet ja kohtalokkaat katseet. Keskusteluohjelmat taas eivät ole mitään Arto Nyberg-tyyppisiä, vaan ohjelmia, joihin tavikset tulevat setvimään henkilökohtaisia ongelmiaan yleisön ja studioemännän ja/tai -isännän eteen. Jaksot sisältävät usein kinastelua studiossa tai puhelimitse, näkökulmien kysymistä sukulaisilta ja ketä-lie-studiovierailta, juontajan tiukkoja kysymyksiä ja dramaattisia ilmeitä. Suomalaisen silmiin ohjelmat ovat joskus hämmentäviä ja korneja, eivätkä kaikki turkkilaisetkaan ota niitä kovin tosissaan.

Kodeissa televisio pysyy päällä monesti myös vieraiden läsnäollessa, saatetaanpa se jopa napauttaa päälle nimenomaan vieraiden viihdykkeeksi. Tuloksena television kuva ja ääni soljuvat keskustelun ja teen juomisen taustalla ja ohjelmia seurataan lähinnä sivusilmällä. Erään kerran uppouduin itse vierailulla televisiossa pyörineeseen, dramatisoituun maanjäristysdokumenttiin, jossa taloja sortui ja ihmiset pakenivat evakuointipaikoille. Vartin päästä havahduin, kun itseäni lähinnä istuva turkkilainen kysyi: - Ukkostako he pakenevat?

Televisiota suositellaan usein myös kielen opettelun apuvälineeksi. Turkissa oppimateriaalia riittää, sillä televisio suoltaa liki tauotta pelkkää turkkia, kiitos kotimaisen tuotannon ja dubbauksen.  Esimerkiksi Suomessa näkyvä TLC tv-kanava näkyy Turkissakin sillä erotuksella, että kaikki puhuvat dubattuna turkkia. Pari vuotta sitten meinasin saada aamupalan väärään kurkkuun, kun turkiksi dubattu Kirsi ja himoshoppaajat pamahti ruutuun.

Tiedän, että Suomessa esimerkiksi Pikku Kakkosella on kielenoppimisarvoakin. Turkkilaiset tai turkiksi dubatut lastenohjelmat ovat kuitenkin itselleni haastavia, sillä nopea puhe, lapsenomaisen puheen tavoittelu ja puhekieli väsyttävät nopeasti sisäisen kielenkääntäjäni. Itselleni parhaimmaksi oppimateriaaliksi ovat osoittautuneet kokkiohjelmat, joiden ääreen huomaan useimmiten hakeutuvani. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, ruuanlaitto on turkkilaisille sen verran rakasta puuhaa, että ruokasanastosta on arjessa myös kiitettävästi hyötyä.

Turkissa kokkiohjelmiin törmääminen on vielä Suomeakin helpompaa. Planet Mutfak on muutama vuosi sitten startannut turkkilainen kanava, josta pystyy seuraamaan kokkiohjelmia vuorokauden ympäri. Viime aikoina olen myös aamuisin törmännyt jonkinlaisiin kokkaus- ja keskusteluohjelmien risteytyksiin useammallakin kanavalla. Pari ihmistä kokkaa, yksi saattaa istuskella ja samalla jutellaan enemmän tai vähemmän syvällisiä. Itse suosin kuitenkin pääsääntöisesti Planet Mutfak -kanavaa. Sen tarjonta koostuu muutamasta erityyppisestä ohjelmasta: osa kokeista keskittyy melko perinteiseen turkkilaiseen ruokaan, osa moderniin, osa pelkästään leipoo. Yksi laittaa terveellistä ruokaa käyttäen joskus Turkkiinkin pikku hiljaa rantautuvia superfoodeja. Löytyypä joukosta myös yksi maahanmuuttaja, joka juurilleen uskollisesti kokkaa italialaisia aterioita.

Jos mahdollista, suosittelen eritoten ruokaohjelmien katsomista turkkilaisten kanssa. Itse kiinnostun monen suomalaisen tavoin helposti uusista mauista ja resepteistä ja harvoin järkytyn tai lyttään mitään ruokaa maanrakoon. Turkissa kaikki on toisin: poikkeuksia toki löytyy, mutta moni turkkilainen rakastaa erittäin syvästi kotinsa ja kotiseutunsa ruokia - niitä ja vain niitä tuttuja ja turvallisia, joita he ovat syöneet koko ikänsä. Kotiseudulla tarkoitan maakunnan, en suinkaan maan laajuista aluetta, sillä myös maan sisäisiin ruokaeroihin suhtaudutaan joskus nuivasti. Myönnän kerran jos toisenkin hymyilleeni järkytykselle, jonka turkkilainen katsoja kokee kokkiohjelman pyöriessä: Kun keitossa on selleriä ja kaalta, kun munakoison päälle laitetaan juustoa, kun piiras pilataan naudanjauhelihalla. Puhumattakaan siitä kerrasta, kun turkkilaisten tuttavieni usko eurooppalaiseen ruokakulttuuriin meni lopullisesti: italialainen kokki erehtyi laittamaan tomaattikastikkeeseen ripauksen sokeria :)

Turkkilaisesta teekulttuurista

Jos Turkkiin pitäisi liittää yksi juoma, se olisi ehdottomasti tee (çay). Tee näkyy paitsi arkipäivässä myös tilastoissa: turkkilaiset kuluttavat juomaa eniten maailmassa. Maultaan tee ei eroa suomalaiselle tutusta mustasta perusteestä merkittävästi, mutta teenjuontiin liittyvät tavat ovat erilaisia.

Tällaiseen teekulttuuriin olen itse törmännyt Turkissa:

• Kaikki juovat teetä. Suomessa voi törmätä ihmisiin, jotka juovat teetä harvoin jos koskaan, mutta Turkissa se olisi täysi mahdottomuus. Vierailuilla aniharvoin kysytään, haluaisitko kenties teetä, kahvia tai jotakin muuta, vaan isäntäväki valitsee tarjottavan juoman vierailun ajankohdan, syyn, tarjoilujen ja vieraiden tuttuuden mukaan. Erittäin usein huomaat juomaksi valikoituneen juuri teen.
  
  
• Teetä juodaan aina ympäri vuoden ja vuorokauden. Aamut ja kyläilyt ovat teen kulutuksen kohokohdat, mutta moni turkkilainen hörppii teetä sulavasti pitkin päivää kotona ja töissä. Naapuriin saatetaan poiketa teelle, yllätysvieraille tarjotaan teetä (pelkkä tee ilman makeaa tai suolaista kahvileipää on täysin OK) ja ystävien kanssa voidaan mennä ulos juomaan teetä. Pitkänmatkan busseissa on ilmainen teetarjoilu vähintään kerran matkan aikana.
  
  

  

  Turkkilainen pakkaa teelasit ja -kannun sekä  kaasukeittimen jopa luontoretkelle ja piknikille.

  
  
• Helpon ja nopean pussiteen (poşet çay) ystävän ei tarvitse kriisiytyä Turkissa, sillä kaupasta löytyy kiitettävä valikoima sekä omia turkkilaisia merkkejä että perus Liptoneita ja Twiningsseja. Älä kuitenkaan mainosta juovasi pussiteetä, äläkä koskaan erehdy tarjoamaan teepussia vieraallesi. Suurin osa turkkilaisista juo aina, AINA, irtoteetä. 
   
• Musta tee (siyah çay) on nro 1. Ihmettely on taattu, kun kaapistasi löytyy vihreää teetä (löytyy isommista turkkilaisista marketeista), sitruuna-inkivääri(pussi!)teetä ja maustettua mustaa teetä (tuotu Suomesta). Turkkilaiselle säkillinen/sankollinen tuttua mustaa irtoteetä on kaikki, mitä tarvitaan. Turkkiin liitetään usein omenatee (elma çayı), mutta se on ennen kaikkea turistikohteiden teekulttuuria. Turistikaupunkien ulkopuolella asuva turkkilainen ei välttämättä ole kyseisestä teestä edes kuullut.
  
  
• Tee valmistetaan liki poikkeuksetta kaksiosaisessa pannussa (çaydanlık) kaasuliedellä, joskin enenevässä määrin näkee myös sähkökeittimiä. Alla oleva pannu on täynnä kiehuvaa vettä ja pienempi yläpannu sisältää itse teehaudukkeen. Näitä voidaan sitten helposti lantrailla kunkin juojan maun mukaan.
  
• Tee tarjoillaan tulppaanilaseista (çay bardak). Lasi vetää noin desin nestettä ja on ymmärrettävästi kuuma juuri kaadetusta teestä. Vieraillessa istutaan useimmiten ympäri olohuonetta ja emäntä tarjoilee teet kullekin yksitellen. Voit rauhassa odotella hetken teen jäähtymistä, joskin kuuman teelasin kanssa taiteilua on vaikea täysin välttää. Etenkin nuoremmat ihmiset käyttävät mukeja kotioloissa, mutta vieraille ja vieraillessa, ravintoloissa ja kahviloissa perinteiset lasit ovat sääntö.
  
  
• Useimmat lisäävät teehensä sokeria (şeker), pakollista se ei kuitenkaan ole. Maidon (süt) lisääminen on harvinaista eikä sitä ole teen kanssa tarjolla. Kylissä ihmiset saattavat kuitenkin lorauttaa teehensä myös tipan maitoa, joten täysin ennenkuulumaton asia ei ole. Hunajaa (bal) on silloin tällöin tarjolla etenkin aamupalalla ja sen lisääminen teehen on tällöin täysin hyväksyttävää. Joskus harvoin, lähinnä jos olet sairaana, eteesi ilmestyy sitruuna-, timjami-, minttu- tai muuta yrttiteetä.
  
  

  

  "Fuusiokeittiö" - jotain molempien kulttuurien tavoista.

Kotitekoista baklavaa - tai jotain sinnepäin

Baklava on Välimeren, Balkanin, Lähi-idän ja Etelä-Aasian alueella syötävä perinneleivonnainen, johon ei Turkissa voi olla törmäämättä. Baklavaa saa ostettua leipomoista ympäri maan ja lisäksi Gaziantepin kaupunki on todellinen turkkilaisen baklavan kehto. Nimenomaan gaziantepiläinen baklava (Antep baklava) löytyy myös EU:n suojaamien ruokaerikoisuuksien listalta yhdessä fetan, karjalanpiirakan, Parman kinkun ja muiden alueellisesti huomattavien perinneruokien kanssa.

Leipomon tekemää baklavaa Luoteis-Turkista.

Turkkilaiset syövät baklavaa juhliessaan ja vieraillessaan, harvemmin arjen keskellä. Itse olen syönyt pari kertaa baklavaa baklava-kahvilassa ja muutaman kerran kyläpaikassa. Lisäksi gaziantepiläinen ystäväni on tuonut tuliaiseksi sitä ”aitoa ja oikeaa” baklavaa. Maultaan leivonnainen on aina äärimmäisen makea, mutta muuten valmistuspaikasta riippuen maussa on hienoisia eroja. Olen syönyt sekä hyvää (todella, todella hyvää) että pahaa baklavaa (mietin tosissani, onko leivonnainen pilaantunut).

Vahvin baklavamuistoni on parin vuoden takaa. Olin huomannut, että olipa kyse vierastarjoiluista tai tuliaisista, baklava ei koskaan ollut kotitekoista. Tämä tietysti herätti mielenkiinnon siitä, miksei baklavaa voisi tehdä ihan itsekin. Baklavan rakennusaineethan ovat selkeät: ohuen ohuita taikinakerroksia, voita, pähkinärouhetta ja sokeri-vesisiirappia. Lisäksi luottamus leivontataitoihini oli sen verran korkealla, että päätin tarttua haasteeseen. Internetin lukuisissa baklavaohjeissa vilisi valmiita filotaikinalevyjä, mutta sekin tuntui vielä teolliselta. Niinpä päädyin baklava from the scratch -resepteihin.

 

Puolen päivän baklavaurakka 

Vaikka YouTube-videot saavat baklavan teon näyttämään varsin helpolta, aavistin, että kyseessä lienee varsin aikaavievä urakka. Näin ollen olin varautunut ajan kanssa ja prepannut itseni netistä luetuin ohjein ja videoin.

Valmistin filotaikinan kananmunista, öljystä, vedestä, maidosta, jauhoista ja ripauksesta suolaa. Tämän jälkeen jaoin taikinan 48 osaan.

Filotaikinalevyjen kaulitsemisessa kaikki apuvälineet ovat tarpeen.

Taikinasta oli tarkoitus kaulita 48 uunipellinkokoista, ohutta taikinalevyä. Tässä en ihan onnistunut: noin kolmen tunnin kaulitsemisurakasta huolimatta taikinalevyt olivat parhaimmillaankin ison lautasen kokoisia.

Lopulta kokosin baklavan vuokaan: pohjalle 16 taikinalevyä, pistaasipähkinärouhetta, 16 taikinalevyä, pistaasirouhetta, viimeiset 16 taikinalevyä ja kaiken päälle voisulaa. Uunissa paiston jälkeen kaatelin valmistamani sokeri-vesisiirapin koko komeuden päälle. Valmis leipomobaklava tihkuu sokerisiirappia olematta silti vetinen, mutta omani ei sen sijaan imenyt siirappia nimeksikään.

Lopulta puolen päivän ahertamisen jälkeen pöydässä oli valmista baklavaa. Tai oikeammin jotain sinne päin. Alimmat 16 taikinalevyä olivat yhdistyneet yhdeksi kiinteäksi, pohjasta aavistuksen palaneeksi levyksi. Keskiväli maistui hieman raa'alta ja päällimmäiset levyt taas olivat palamisen rajamailla.

Itsetehtyä baklavaa Itä-Suomesta.

  

Kannattiko? Kannattaako?

Summa summarum: En tiedä kannattiko, mutta tulipa tehtyä :) Suomalaiset (tein siis baklavan Suomessa asuessani) söivät urhoollisesti ja turkkilaiset pitivät edes baklavan teon yrittämistä kunnioitettavana. En ole vielä tavannut yhtään tavisturkkilaista, joka olisi yrittänyt samaa. Kunnianhimoiselle leipurille sisälläni jäi houkutus revanssista, mutta toisaalta nyt Turkissa baklavaa myyvät leipomot tekevät ostamisen houkuttelevan helpoksi. 

Sinä, jota puraisi baklavakärpänen ja pidät leipomisesta, tässäpä sinulle haastetta vaikka sadepäivän iloksi. Voit googlettaa esimerkiksi Easy Turkish baklava recipe from Scratch (jos nimessä olisi vielä sana ”fast”, ironia olisi täydellinen) ja viettää haasteellisen leivontapäivän. Lisäksi annan kolme jälkiviisasta vinkkiä: Kaulitse filotaikinalevyt oikeasti, oikeasti todella isoiksi ja ohuiksi – itselläni ei lihasvoima ja/tai tekniikka riittänyt yllättävän kovan taikinan kaulitsemiseen ja "jotain sinnepäin" kaulitut levyt eivät kerta kaikkiaan toimineet. Paista baklavasi ohuessa vuoassa tai pellillä. Minä erehdyin käyttämään lasista vuokaa. Lisäksi tarkkaile haukkana paistamista. Itse en varsinaisesti käräyttänyt leipomustani, mutta kaukana se ei ollut.

Jos taas et halua viettää koko päivääsi baklavan kimpussa, suosittelen filotaikinan ostoa. Niin aion itsekin revanssia odotellessa tehdä. :)

Tervetuloa - Hoşgeldin!

Kipinä tämän blogin pystyttämiseen syttyi hiljalleen. Alkusysäyksenä toimi totuttelu elämiseen ja olemiseen uudessa asuinmaassani Turkissa. Törmäilin harva se päivä erilaisiin kulttuurikiemuroihin: joskus ihastuttaviin, joskus turhauttaviin mutta aina tavalla tai toisella mielenkiintoisiin tapoihin, ajatuksiin ja ilmiöihin. Syksyn kuluessa tuli tunne, että näistä huomioista ja kokemuksista olisi mukava myös kirjoittaa.


Muutama aihealue tullee olemaan blogissani vahvoilla: Ruokailu ja leivonta tapoineen ja resepteineen, koska itse pidän ja turkkilaiset suorastaan rakastavat em. aiheita. Lisäksi kielen ja muunkin kuin ruokakulttuurin opiskelu on itselläni jatkuvasti käynnissä ja toivon, että jakamalla oppimaani voin auttaa/ innostaa/ huvittaa muitakin kuin itseäni. 

Kommentteja otetaan ilolla vastaan, kuten myös juttuideoita :)