Turkkilaisia tapoja viikon jokaiselle päivälle

Olen asunut pian kahdeksan vuotta Turkissa. Vaikka monet turkkilaisille arkiset asiat ja tavat ovat itsellenikin jo peruskauraa, huomaan edelleen silloin tällöin pysähtyväni mietiskelemään. Yleensä pysähdys johtuu muun muassa seuraavanlaisista ajatuksista: Suomessa en kyllä toiminut näin. Onko tässä järkeä? Onko tämä oikeastaan hyvä vai huono juttu? Kas tässä listaa turkkilaisista hyvistä/huonoista/oudoista tavoista, jotka rytmittävät arkeani viikosta toiseen.

Maanantai on maitopäivä

Turkissa raakamaidon ostamisella on vankat perinteet. Monen mielestä suoraan tilalta tuleva maito on luonnollisempaa, terveellisempää ja ennen kaikkea paremman makuista kuin markettimaito.

Reilu vuosi sitten anoppini ehdotti, että voisi alkaa ostaa meille kolmen litran tonkan raakamaitoa joka maanantai. Sen sijaan, että hän lahjoittaa meille joka viikko pienen rasian kotitekoista jogurttia, voisimme itse jatkojalostaa maidon mielemme mukaan. Päätimme tarttua haasteeseen.

Ensimmäistä kertaa keitellessäni maidosta pöpöjä mietin, onko tämä vaivan arvoista. Kun kuitenkin onnistuin tekemään heti ensiyrityksellä hyvää kotijogurttia, innostuin.

Viimeisen vuoden ajan maanantai onkin ollut taloutemme maitopäivä. Kiehuteltuani maitoa kymmenisen minuuttia laitan siitä 1/3:n jääkaappiin ihan vain maitona, jota viikon mittaan käytetään kahvissa, leivonnassa ja ruuanlaitossa. 2/3 maidosta taas hyödynnän jogurtin teossa. Annan keitetyn maidon jäähtyä, lisään joukkoon 1–2 rkl vanhaa jogurttia ja käärin koko komeuden visusti pyyhkeen sisälle. Ensin käärö saa istua huoneenlämmössä muutaman tunnin, ja sen jälkeen jogurtin tulee odottaa vielä jääkaapissa vähintään 24 tuntia ennen syömistä.

Roskapalvelua ja turvamiehiä 

Kerrostaloissa asuvat maksavat Turkissa kuukausittain aidat-maksua, jota voisi sanoa jonkinlaiseksi yhtiövastikkeeksi. Meidän talossamme vastikkeella katetaan esimerkiksi yleisten tilojen siivous, piha-alueen puiden ja pensaiden hoito sekä jumittavien hissien jatkuvat (=useita kertoja viikossa) korjaukset. 

Kaksi aidat-maksulla kustannettavaa palvelua ovat sellaisia, joiden tarpeellisuutta en välillä voi olla miettimättä. Ensimmäisenä mainittakoon turvamiehet. Asumme taloyhtiössä, joka muodostuu kolmesta aidatulla alueella sijaitsevasta kerrostalosta. Taloyhtiömme alueelle tullaan portin kautta, ja portilla on 24/7 vähintään yksi turvamies, jolla on oikeus kysellä tulijoilta, mihin asuntoon tai kenen luokse he ovat menossa ja miksi. Tällaiset turvajärjestelyt ovat Turkissa yleisiä, joskin aivan yhtä yleisiä ovat kerrostalot ilman palkattuja turvamiehiä. Itselleni jälkimmäisetkin kelpaavat.

Toinen erikoisuus, jonka aidat-maksulla saamme, on roskapalvelu. Turkkilaisissa kerrostaloissa on varsin yleistä, että roskapussin voi nakata rappukäytävään ovensa viereen. Yleensä samat työntekijät, jotka hoitavat yleisten tilojen siivouksen, keräävät kerran päivässä myös roskat ovien pielistä. Kuulostaako tarpeelliselta? 

Itse en varsinaisesti haluaisi maksaa tästä palvelusta, koska en pidä roskapussin viemistä roskikseen asti kovin suurena vaivana. Suurin osa talomme asukkaista kuitenkin hyödyntää palvelua päivittäin, ja kun siitä nyt kerran maksamme, laitan roskapussin ovenpieleen noin kerran viikossa. 

Hintojen kauhistelua ja kaappien täyttämistä

 

Keskiviikko on päivä, jolloin meidän talouteemme hankitaan viikon vihannekset ja hedelmät torilta sekä isommat markettiostokset. Ruokien hinta on viime vuosina lähtenyt Turkissa aivan omille teilleen: Kun kahdeksan vuotta sitten lähdimme torille, otimme kotoa mukaan kolikoita maksuvälineeksi. Nyt sen sijaan torille lähtiessä tarkistamme, että onhan kukkarossa ainakin muutama sadan liiran seteli.

 

Koska ruoan hinta on mitä on, viime vuosien aikana minustakin on kuoriutunut turkkilaisten tapaan jatkuva hintojen päivittelijä ja armoton tarjoushaukka. Tuoreita ruokatarvikkeita ei toki voi hamstrata hyvistä tarjouksistakaan kovin suuria määriä. Kuivatarvikkeita ja vastaavaa sen sijaan voi! Kotoamme löytyykin tällä hetkellä esimerkiksi 15 litraa oliiviöljyä, koska A) sitä kuluu noin 2 litraa kuukaudessa ja B) koska nyt kannattaa vielä hamsteroida viime vuoden satoa – tuleva sato on taatusti taas jo kalliimpaa.

 

Ruoanlaittoa pieteetillä

Turkkilainen ruokakulttuuri on monipuolinen ja maukas. Aika monet ruoat ovat kuitenkin myös varsin työläitä ja aikaavieviä, joten niiden tekeminen voi vähän kehtuuttaa.

Itselleni torstai on monesti päivä, jolloin käytän suosiolla ruoanlaittoon tavallista enemmän aikaa. Toisaalta torstai on päivä, jolloin kerta toisensa jälkeen kyseenalaistan, onko tunteja vievässä pilkkomisessa, keittämisessä ja esimerkiksi viininlehtien kanssa askartelussa järjen häivääkään... En tiedä, mutta hyvää tulee! Yaprak sarman eli viininlehtikääryleiden ohella suosikkinäpertelyruokaani on imam bayildi, jossa aikaavievin osuus on munakoisojen käsittely ja paistaminen öljyssä.

Huh hellettä

Mersiniin on jo tälle vuodelle ehtinyt rantautumaan äärimmäisen kuuma, kostea ja tukalahko kesäsää. Teen kotimme jokaperjantaisen viikkosiivouksen hiki päässä ja niin tehokkaasti kun vain pystyn, sillä imuroiminen ja lattioiden luutuaminen on 35 asteen helteellä kaikkea muuta kuin herkkua.

Huhti-toukokuussa tein joka perjantai kuitenkin jotain muutakin. Yhtenä perjantaina siivosin normijuttujen lisäksi myös parvekkeet. Toisena rullailin matot pois ja laitoin ne säilytyspusseihin seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. Kolmantena perjantaina vaihdoin talvikenkien ja -vaatteiden tilalle kesäiset vastineet ja niin edelleen. Toisin sanoen valmistauduin hellekuukausiin hitaasti mutta varmasti ihan niin kuin kaikki muutkin. 

Nyt kun helle on armotta päällä, keskitymme helteen kanssa pärjäilyyn. Ruuat syömme pääsääntöisesti parvekkeella, sää ja sen kauhistelu on puheenaihe nro 1, vesimelonia ja kivennäisvettä kuluu PALJON, ja yöksi kannamme patjat, tyynyt ja peitot olohuoneeseen, koska sieltä löytyy kotimme ilmalämpöpumppu. 

Kyläilyä lauantain ratoksi

 

Turkkilaiset ovat ahkeria kyläilijöitä. Monet piipahtavat naapureiden, sukulaisten ja ystävien luona monta kertaa viikossa, välillä huvikseen ja välillä joko velvollisuudentunteen tai vastavierailukutsujen ajamina. Itselleni suurin kulttuurishokki Turkkiin muuttamisen jälkeen oli juurikin se, miten valtavasti etenkin sukulaiset näkevät toisiaan kasvotusten: löysin itseni vähän väliä istumasta milloin serkun sunnuntaiaamiaiselta, milloin tädin teekutsuilta, milloin 20-hengen sukulaispiknikiltä.

Hiljalleen olen tottunut sukulaisvierailuihin paremmin ja - pois lukien kesälomakuukaudet - ymmärtänyt, ettei vierailukutsuja/velvollisuuksia loppujen lopuksi satele ihan niin jatkuvalla syötöllä kuin miltä alkushokissa tuntui. Joka tapauksessa vähintään lauantaisin käymme lähes poikkeuksetta kylässä miehen sukulaisten luona, mikä suomalaisesta voi tuntua varsin tiiviiltä tahdilta.

Pakko matkustaa on jonnekin

Turkissa tehdään todella paljon kuusipäiväistä työviikkoa. Samoin monet lapset käyvät viikonloppuisin paitsi harrastuksissa myös erilaisilla kursseilla, joissa päntätään koulun tavoin matematiikkaa ja kieliä. Monissa kodeissa sunnuntai onkin ainoa päivä, kun kaikilla on lomaa ja silloin ei jäädä kotiin homehtumaan!

Itse en välttämättä lähde joka sunnuntai pois kotoa, mutta jotain olen kuitenkin omaksunut turkkilaisten sunnuntaitavoista silloin kun lähden. Sunnuntairetki voi suuntautua luontoon, rannalle, piknikille, kahvilaan tai ostoskeskukseen. Se voi olla jotain erityistä ja kallista. Mutta ei välttämättä!

Sunnuntairetki voi olla myös sellainen, että odottelen autossa kolme tuntia miestäni, joka on tekemässä Mersinin yliopistolla englannin koetta. Yliopiston piha on täynnä odottelijoita: Yksi kokelas on istuttanut iäkkäät vanhempansa retkituoleihin ja antanut teetermoksen käteen. Toisaalla isä pelaa jalkapalloa ja heittelee frisbeetä lasten kanssa samalla, kun äiti on kokeessa. Itselläni on autossa mukana ristikkolehti ja ristipistotyö sekä vesipullo ja kotipakastimesta nappaamani sämpyläpussi. Näinkin voi sunnuntainsa viettää: odotellen ja ehkä vähän tylsistyenkin, mutta mikä tärkeintä, poissa kotoa turjottamasta! 

Pitkästä aikaa

Viime viikolla sain sähköpostiini viestin blogiin tulleesta kommentista. Kommentti oli tullut viimeksi kirjoittamaani, elokuussa 2020 julkaistuun päivitykseen. Tiesin kyllä, että blogi on ollut pahemman kerran heitteillä jo jonkin aikaa, mutta yllätyin kuitenkin jossain määrin: enkö oikeasti ole kirjoittanut mitään koko vuonna 2021?

Blogi on kyllä ollut mielessäni säännöllisen epäsäännöllisesti. Päivitykset ovat kuitenkin jääneet ennen kaikkea siksi, että inspiraatio kirjoittamisharrastukseen on ollut kadoksissa. Lisäksi mitä pidemmäksi kirjoitustauko on kasvanut, sitä suuremmaksi on kasvanut kynnys julkaista jotain yksittäistä inspiraatiopyrskähdystä. Useasti onkin käynyt niin, että innostuessani olen kirjoittanut puolivalmiin tekstin, mutta jättänyt sen sitten keskeneräisenä pölyttymään luonnoksien kansioon. 

Nimetön kommentti viime viikolta sai kuitenkin ajattelemaan. Ihmisiä eksyy siis todistettavasti edelleen blogiini ja nyt vielä ehtisi korjata tilanteen: siispä päivitystä kehiin, että blogi saa tällekin vuodelle edes jotain täytettä! Mikäpä sopisi paremmin vuoden viimeisen päivän ja toisaalta pitkän kirjoitustauon katkaisuun kuin menneen vuoden pieni koonti. Kuvitukseksi päätin selata puhelimen galleriaan vuoden aikana kertyneitä otoksia. Vaikka en blogia ole kirjoittanutkaan, on kuvia kuitenkin onneksi tullut räpsittyä pitkin vuotta.

 

Joulu on itselleni juhlista kaikkein rakkain ja toisaalta juhla, jolloin haluan ehdottomasti olla Suomessa talven ihmemaan keskellä. Jouluksi 2020 en kuitenkaan uskaltanut reissata Suomeen koronan vuoksi. Niinpä vuosi 2021 alkoikin vähän oudoilla fiiliksillä. Vietin uutta vuotta ensi kertaa Turkissa, ja kutsuimme miehen vanhemmat ja sisaren syömään. Kotiinsa vieraat lähtivät jo hyvissä ajoin, sillä yhdeksältä (ellen ihan väärin muista) alkoi lockdown.  

Vuosi lähti käyntiin etätöiden ja arjen jatkumisen muodossa, toki vahvasti koronan sävyttämänä. Molemmat olivat päivät pitkät kotona ja niin kaupassa käynnit kuin vierailut pyrittiin pitämään normaalia vähäisempinä. Lisäksi stressiä toivat kissan terveyshuolet, jotka myöhemmin eläinlääkäri nimesi sieni-infektioksi. Kissa itse ei näyttänyt olevan päässään komeilevista karvattomista ja rupisista alueista moksiskaan, mutta omistajista ei voi sanoa samaa. Onneksi vaiva parani muutamassa kuukaudessa eikä ole uusinut.

 

Keväällä iloa arjen keskelle ammennettiin ennen kaikkea luontoretkistä. Kesällä taas pääsin 1,5 vuoden tauon jälkeen käymään Suomessa. Reissun yhteydessä tulivat tutuksi niin koronatestit kuin matkan jälkeinen karanteeni, mutta niiden jälkeen pääsin nauttimaan pitkästä aikaa Suomen kesästä.

 

Turkissa emme tehneet sen kummempia kesälomareissuja, vaan rahat pistettiin uuden auton lainanlyhennyksiin. Hotellilomien varaukselta ja ravintolakäynneiltä erossa pitivät sekä koronatilanne että Turkin taloustilanne. Tänä vuonna liiran arvo on laskenut ja samalla kaikki kallistunut. Niinpä kulutusta ja ostoksia on tullut mietittyä aiempaa tarkemmin. Elämykset haettiinkin simppeleistä jutuista: hyvästä kotikokkailusta ja lähiluonnosta.

 

Syksyllä Turkki avasi koulut suunnilleen normaaliin tapaan todella pitkän tauon jälkeen. Tämä tarkoitti sitä, että mies pääsi pois etätöistä ja opettamaan kasvotusten. Koronarajoitukset ylipäänsä olivat yhtäkkiä pitkälti poissa, lähinnä maskeista pidettiin täällä visusti kiinni.

 

Nyt talven mittaan koronaa on tuntunut olevan ihan joka paikassa. Vaikka virallisten tartuntakarttojen mukaan Mersinin tilanne on koronan suhteen hyvä, ei se siltä ole tuntunut varsinkaan marras-joulukuussa. Sukulaisperheitä on sairastunut koronaan liki viikoittain ja kouluilla riittää altistumisia.

Niinpä lopulta kävi niin, että korona tuli myös meille juuri ennen vuoden loppumista. Karanteenisäännöt ovat vaihdelleet Turkissakin siinä määrin, ettei perässä tahdo pysyä, mutta meillä asiat sujuivat näin: Kun oireileva mieheni sai positiivisen testituloksen, hänet laitettiin ensin 10 päivän karanteeniin. Minä taas kahdesti rokotettuna en joutunut heti karanteeniin, mutta velvollisuuteni oli tulla koronatestiin viiden päivän päästä. Viidennen päivän testi näytti positiivista, minkä toki edellisenä päivänä alkaneista oireista olin arvannutkin.

Mies sairasti koronan lämpöilyllä, lihassäryillä ja yskällä kolmessa päivässä. Itselläni oireina olivat edellä mainittujen lisäksi myös nuha ja maku- ja hajuaistin katoaminen sekä jälkitautina poskiontelotulehdus, joka on edelleen voimissaan. 10. sairaspäivänä tehtävällä testillä voi täällä vapautua karanteenista, jos saa negatiivisen tuloksen. Jos taas tulos on positiivinen, karanteeni kestää vielä neljä päivää lisää. Meillä molemmilla karanteeni piteni neljääntoista päivään. 

 

Juhlimme joulua miehen kanssa jo joulukuun alussa pienimuotoisesti, sillä minun ei ollut aikomuksena olla Turkissa joulunpyhinä. Pipariksi menneiden Suomi-suunnitelmien myötä turkkilaiseen karanteenijouluun oli kieltämättä vaikeata orientoitua. Mies lupautui tervehtyneenä kokkaamaan, mutta makuaistini ollessa kadoksissa esitin toiveeksi yksinkertaisesti pizzan tilaamisen. Eli jep, jouluaaton menuna oli pizzaa kotiinkuljetuksella (kuva siis joulun ennakkojuhlinnasta).

Tänään on vuorossa uudenvuodenaatto. Mies on jo karanteenista vapautunut, itselläni on käsissä vuoden viimeinen päivä ja karanteenin viimeinen päivä. Makuaistini on palautunut jo melkein ennalleen, joten on syytä juhlaan. Iltaruuaksi on tarkoitus tehdä kanaa ja salaatteja. Lisäksi kotiin on ostettu pähkinöitä, kuivahedelmiä, tuore ananas ja täytekakkua. Eiköhän näillä eväillä saada vuosi 2021 loppujen lopuksi ihan mukavasti pakettiin!

Arjen iloja Turkissa

Turkissa vietetään nyt monetta (en muista tarkalleen kuinka monetta) koronan värittämää viikkoa. Vahvassa roolissa ovat kotityöt, etätyöt ja ulkona liikkuminen silloin, kun se sallitaan ja henkilökohtaisesti mieluiten maaseudulla kaukana keskustan kävelyteistä. Kovaääniset kuuluttavat koronaohjeita ja jopa liikennevalot kehottavat olemaan kotona (kuvassa): eve git tarkoittaa mene kotiin, evde kal taas pysy kotona.

Kolmena edellisenä viikkona on ollut 2–4 päivän ulkonaliikkumiskieltoja, jolloin auki ovat lähinnä sairaalat, apteekit ja kunnalliset leipomot. Tällä viikolla on oltu ulkonaliikkumiskiellossa perjantaista sunnuntaihin. Suomenkin uutiskynnyksen ylitti Turkin ensimmäisen ulkonaliikkumiskiellon kömpelö alkaminen. Tieto viikonlopun kestävästä rajoituksesta julkaistiin perjantaina kello 22 aikoihin, ja kiellon kerrottiin alkavan puolilta öin. Kahden tunnin varoitusaika ja tietämättömyys siitä, onko yhtään mikään paikka auki, johti kahden tunnin massiivisiin ruuhkiin marketeissa ja leipomoissa. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, ei.

                   

Facebookissa liikkuu aina erilaisia kuva tai kuva+teksti-haasteita. Tällä hetkellä jotkut ovat mukana Elämä on hyvää -haasteessa, jonka tarkoituksena lienee suunnata ajatuksia koronastressin keskellä elämästä kuitenkin löytyviin iloihin. Haasteeseen osallistutaan laittamalla omalle seinälle 10 kuvaa 10 päivän ajan, ja kuvien tulisi olla tavalla tai toisella itselle merkityksellisiä. Haastetta seuratessani mietin, että taittuisihan tämä blogiinkin - kuvien määrästä kirjaa pitämättä ja pienellä Turkki twistillä tietenkin. Niinpä olen viime aikoina ottanut tavallista enemmän kuvia ja pohtinut, mitä hyviä asioita minun Turkki arjessani tälläkin hetkellä on.

Luontoretket

Nyt jos koskaan luonto on paras paikka! Mersinissä on jo ohitettu alkukesän orastava vihreys ja hedelmäpuiden kukinta, sen sijaan luonto alkaa näyttää yhä runsaammalta ja vihreämmältä.

Kukat

En ole erityinen asiantuntija kasvien nimeämisessä varsinkaan Turkissa. Kukissa on tosin jonkin verran samaa Suomen kanssa: Keväisin puna-ailakit ja niittyleinikit (tai ainakin erittäin niiltä näyttävät sukulaiset) ovat tuttu näky pelloilla ja metsiköissä. Nyt kukkivat jo ohdakkeet ja päivänkakkaratkin. Jotkut kukat taas muistan Suomesta puutarhoista, mutta en Turkin tavoin luonnosta. Kukkaloistoa on kiva ihailla, ottaa siitä valokuvia ja poimia kimppu kotiinkin.

Tällä hetkellä huonekasvimme virkaa taas hoitaa markettiavokadon siemenestä kasvatettu puun taimi. Avokadot kasvavat puina ja tuottavat hedelmiä Mersinissä ihan ulkonakin, mutta nähtäväksi jää, tuleeko tällä hetkellä noin 60 senttistä taimea koskaan istutettua maahan asti.

Eläimet

Kotonamme valtakuntaansa pitävä vankissamme alkaa olla 2,5-vuotias. Pentuajan vinkeet eivät tosin ole täysin kadonneet, sillä tuntikausien nukkumismaratonien vastapainoksi kodissamme kaahottaa edelleen pieni wanna-be-leijona, joka palvoo aurinkoa, ruokaa ja leikkimistä.

Eläimet ilahduttavat myös luonnossa. Viime viikkoina olen nähnyt tuhansia sammakonpoikasia, vuohi- ja lammaslaumoja, kymmeniä pikkuliskoja, perhosia ja harvinaisuuksina kilpikonnan ja käärmeen.

Leijat

Leijojen lennättäminen on Turkissa keväthuvia, ja tänä keväänä niitä on näkynyt harvinaisen paljon. Korona-ajan erityispiirteenä on se, että monikaan ei poistu kotoa leijan kanssa, vaan niitä lennätetään paljon talojen katoilta. Vaikka itse en leijaa omistakaan, pelkästään niiden katselussa on jotain terapeuttista.

Huumori

"Ette ole oppineet sosiaalista etäisyyttä!"

Turkkilaisilla on pääsääntöisesti omaan makuuni hyvin sopiva huumorintaju. Ihan ihmisten päivittäiset puheet, satiiriset sarjakuvalehdet ja pilapiirrokset sekä monet komediatkin kelpaavat itselleni vallan hyvin. Etenkin lehdet ja pilapiirtäjät ovat aina myös ajan hermolla.

Kahvi

Turkkilaisesta kahvista ja kahvikupeista olen kirjoittanut blogiin ennenkin. Kehitystä on tapahtunut siinä, että talouteemme on saapunut ihan sähköllä toimiva kahvinkeitin, joka keittää pari kupillista parissa minuutissa. Jos ennen keitin kahvin hellalla ja join keskimäärin kaksi kuppia viikossa, korona-aikana turkkilaisesta kahvista on tullut päivittäinen tapa. Vaikkei olisikaan vannoutunut kahvin ystävä, alle desin kupillinen kyllä maistuu ja antaa myös hyvän (teko)syyn syödä päivittäin suklaata.

Mansikat

Mansikkaa marjana ja sorbettina.

Jep, mansikkakausi on täällä täydessä käynnissä. Yöttömien öiden kypsyttämien mansikoiden voittanutta ei ole, mutta mauttomien alkusadon mansikoiden jälkeen turkkilaisetkin ovat ihan hyviä. Ehkä mansikoita enemmän odotan kuitenkin jonkin ajan päästä alkavaa kirsikkakautta. 

Leivät

Leivän leipomistaitoni ovat kohonneet uusiin sfääreihin viime viikkoina. Tavallisesti mies on käynyt lähileipomosta leipää aina tarpeen mukaan kolmisen kertaa viikossa. Nyt olemme päättäneet, että ruokaostokset hoidetaan kerran viikossa, mikä johtaa muutaman päivän leivättömyyteen ellemme itse tartu toimeen. Turkkilaisen mielenrauhan vuoksi siihen on parasta tarttua.

Tähän mennessä leipävajetta on paikattu leipomalla kaurapataleipää, perunarieskaa, hampurilaissämpylöitä, pikasämpylöitä leivinjauheella sekä ruisleipää Suomesta viime vuoden puolella tulleista ruisleipäaineksista. Lisäksi käyttöön on otettu turkkilaiset yufkat. Ne ovat ohuita, valmiita taikinalevyjä, joista voi helposti tehdä kokonaisen pellin kokoisia piiraita. Täytteeksi voi laittaa vaikkapa juustoa, perunaa tai pinaattimuhennosta. Lisäksi olen tehnyt yufkasta pieniä uppopaistettavia juustopasteijoita. Suomessa yufkan lähin korvike on luullakseni filotaikina.

Pyykkäys 

Kun korona nosti päätään ja tiesin vapaa-aikaa nyt olevan normaalia enemmän, päätin toteuttaa  lukuisat roikkuvat siivousprojektit. Tähän mennessä järjesteltyä on tullut niin monta kaappia ja puhdistettua niin monta kaakelin saumaa, että siivousinto alkaa olla miinuksen puolella.

Pyykkäys onkin suorastaan ilo puunaamisen rinnalla, sillä Etelä-Turkin kevät, kesä ja syksy ovat pyykkääjän unelma-aikaa. Runsaasti aurinkoisia ja tuulisia päiviä, jolloin pyykit kuivavat yhdessä hujauksessa ja vieläpä poissa jaloista. Turkissa parvekkeen ulkopuolelle hitsatut kiinteät pyykinkuivaustelineet ovat erittäin yleisiä ja ne ovat jonkinlainen pyykinkuivauksen astiakaappi itselleni - yksinkertaisesti nerokkaita.  

Turkkilainen aamupala

Taloudessamme sunnuntait alkavat useimmiten puhelimen soinnilla. Oletteko tulossa aamupalalle? kyselee anoppi tai käly yhdeksän, viimeistään puoli kymmenen maissa. Koska kutsu käy usein, vastaamme joskus ei ja joskus kyllä. Tänä aamuna yhdeksältä aamupalakutsun soitti täti ja koska kutsu ko.paikkaan käy vain kerran pari vuodessa, kampeuduimme vartissa valmiiksi ja riensimme katetun pöydän ääreen. Turkkilainen aamupalakulttuuri on parhaimmillaan mahtava, mutta  paikka paikoin totuttelua vaativa vierailuineen ja makumaailmoineen.

Ensimmäinen kosketukseni turkkilaiseen aamupalaan tapahtui maatilamajoituksessa. Muistan kahdeksan vuoden takaisen aamupalan jotenkin hämärästi paistettuina ja tuoreina kasviksina, oliiveina, leipinä, hilloina ja keitettynä maitona - maatilan erikoisuus. Seuraavat Turkki-aamupalat söin istanbulilaisella hotellilla: viitenä aamuna tarjolla oli aamiaislautanen vaalean leivän, voin, hillon, tomaatin, teelasin ja paistetun (osittain raa'an) munakkaan kera. En kiljunut riemusta, etenkään kun en noihin aikoihin koskenut raakaan kananmunaan pitkällä tikullakaan.

Myöhempinä vuosina tutuksi tulivat miehen, hänen ystäviensä ja sukulaistensa aamupalat. Leipää, salaattia, kurkkua, tomaattia, oliiveita, juustoja. Tutuksi tulivat myös aamupalakutsut, jotka tuntuivat aluksi oudoilta. En voinut käsittää, miksi ihmiset halusivat vieraat kotiinsa jopa yhdeksältä tai kymmeneltä aamulla, myöhimmilläänkin yhdeltätoista, mutta parin kutsun jälkeen tyyliin tottui. Kiitos kutsujen, turkkilaisaamupaloista on jäänyt itselleni myös mieleenpainuvampia muistoja.

Ensimmäisen aamupalakutsun teki mieheni kollega, kutsuttuna minä, mies ja miehen silloinen kämppis. Töiden takia mies ei päässyt mukaan ja itse pääsin todistamaan kollegan ja kämppiksen huhuttua toisiinsa ihastumista todeksi, kun he järjestelivät aamupalaa hihitellen keittiössä. Annoin heidän keskittyä flirttailuunsa ja keskityin itse näyttelemään parhaani mukaan, etten näe sinkoilevia kipinöitä. Tein tikusta asiaa tonkimalla laukkua, käymällä vessassa, pesemällä käsiä, kunnes lopulta keräännyimme kaikki kolme saman pöydän ääreen leipää, oliiveja, lohkoperunoita, tomaattia ja porkkanakakkua syömään ja teetä juomaan.

Toinen ikimuistoinen aamupalamuistoni on myös varhaisilta Turkki-visiiteiltäni. Miehen naapurissa asui seitsemänkymppinen, Saksassa työuransa tehnyt teyze (täti). Teyze ihastui mieheni silloiseen kissaan niin paljon, että vaivihkaa huomasimme kissan vierailujen naapuriin venyvän pidemmiksi kuin kotona olon. Ehkä kiitollisuutena kissan sanomattomasta yhteishuoltajuudesta, teyze leipoi säännöllisesti silloiselle mieskämppiskolmikolle kakkuja, lähetti ruokakippoja ja kutsui ahkerasti murukahvin juontiin. Kerran saimme miehen kanssa kutsun myös aamupalalle. Käydessämme pöytään olin luvalla sanoen hieman pettynyt, kun pöydässä oli leivän kaveriksi vain tomaattiviipaleita, oliiveita (syön, mutten nauti) ja kuvottavalta haisevaa juustoa (ei mene edelleenkään alas). Aloimme joka tapauksessa syömään yhden teyzen kissoista pyöriskellessä huoneessa. Yhtäkkiä tunsin jotain lämmintä jalassani ja vilkaistessani alas huomasin kissan käyneen pissimässä jalalleni. Housunlahje märkänä ei auttanut muu kuin tuoda asia ilmi, sain vaihtovaatetta ja aamupala jatkui.

Kolmas ikimuistoinen aamupalakutsu tapahtui miehen tädin luo. Sitä ennen olin kokenut jo kymmeniä Turkki-aamiaisia. Heikoimpina ne, joissa pääosaa näytteli valkea leipä lisukkeinaan vain oliivit ja voimakas juusto, vahvimpina ne, joissa edellämainittujen lisäksi olivat tarjolla myös tomaatit, kurkut, hunajat, voit, joku miedompi juusto, uuniperunat ja kananmunat. Tällä kertaa pöytä kuitenkin notkui aamiaistarjoiluista. Leipomosta tuodun leivän lisäksi löytyi itse leivottua biberliä (vaaleita sämpylöitä, jotka on päällystetty sipulilla ja paprikapyreellä), useampia oliivi- ja juustolaatuja, vihanneksia, keitettyjä kananmunia, kotitekoisia ranskalaisia ja kotitekoista appelsiini,- viikuna- ja kirsikkahilloa. Muistelen lämmöllä!

Kun muutimme miehen kanssa yhteiseen kotiin, huomasin ajautuvani turkkilaiseen aamupalakulttuuriin hyvin nopeasti. Arkena aiemmin noussut nakkasi pöytään oliivit ja juustoa, leivän, pilkkoi kurkkua ja tomaattia, keitti kananmunat ja teen. Viikonloppuna lisäksi jotakin ekstraa, kuten leipomon sämpylöitä ja pikkuleipiä, lohkoperunoita tai vastaavaa. Hiljalleen olemme kuitenkin siirtyneet kohti simppelimpää menoa käytännöllisyyden ja laiskuuden innoittamina. Mies syö nopsasti leipää ja kananmunaa ennen töihin kiiruhtamista ja minä sekoittelen jogurttiin marja- ja proteiinijauheita kera pähkinöiden.

Sunnuntaiaamupalasta pidämme kuitenkin kiinni. Joskus syömme sen miehen vanhemmilla, sillä monissa perheissä on tapana, että lapset vaeltavat kotia kohti sunnuntaiaamiaiselle. Tarjolla on kiinteänä menuna leipää, dippailuun öljyä ja hunajaa, tomaattia, kananmunaa jossakin muodossa, oliiveita ja vuohenjuustoa. Lisäksi viikosta riippuen saattaa olla tarjolla perunaa salaattina tai paistettuna, juustopiirasia, paistettua maustettua sucuk-makkaraa tai oliivi-tomaatti-sipuli-persilja -salaattia sekä nutellaa tai hilloa. Jos, ja yleensä kun, teemme sunnuntaiaamupalan kotonamme, lista on suunnilleen sama lisäten mahdolliset nakit, pikkuleivät tai kakut, hedelmät ja leipomosta ostetut pasteijat tai sikma-rullat ja menemen eli tomaatti-sipuli-munakas. Viime aikoina olemme myös tehneet keksinnön, jonka moni aikaisin töihin kiirehtivä ja iltaisin myöhään töistä palaava turkkilainen on keksinyt jo ajat sitten: turkkilainen aamupala käy hyvin myös lounaasta tai päivällisestä silloin, kun suurempia kokkausintoja ei ole.

Turkkilaisen aamupalan voi helposti toteuttaa myös Suomessa - etenkin oliivien ja juustojen ystävät arvostavat varmasti jo perusaamupalaa (leipä, oliivit, juusto, tee). Jos nämä eivät ole lähellä sydäntä, voi lähteä sunnuntaiaamiaisen linjalle. Tarjoilumuotona voi olla hotellityyppinen buffetpöytä, valmiiksi kasattu lautanen tai keittiön pöydälle katetut kipot, joista jokainen saa ammentaa mitä haluaa ja minkä verran. Jos haluaa oikein autenttista ja perinteistä tunnelmaa, levitetään piknikmatto lattialle ja katetaan sille. Jokainen tarvitsee oman teelasin ja lusikan sekä haarukan. Salaatteja, munakasta ja muuta lautasruokaa sekä dippailuita kauhotaan samasta astiasta sulassa sovussa. Muistilista tarjoiluista suunnilleen tärkeysjärjestyksessä:

-juomaksi mustaa teetä, sokeria kunkin juojan maun mukaan
-vaaleaa leipää, kuten ranskanleipää tai patonkia. Leivästä on mukava nyhtää irti paloja, joita voi dippailla ja joihin voi kääriä vaikkapa oliivisalaattia.
-mustia ja vihreitä oliiveita
-juustoa/juustoja maun mukaan (vuohenjuusto, kasar/edam ja beyaz peynir/feta)
- tomaatti- ja kurkkuviipaleita
- "dippejä" leivälle: oliiviöljyä, hunajaa, hilloa, tahinia, pekmeziä (rypälesiirappia)
- kananmunaa jossakin muodossa: pelkältään tai esimerkiksi sipulin ja tomaatin tai mausteisen makkaran kanssa.
-uunissa tai rasvassa kypsennettyjä lohkoperunoita
- voita ja nutellaa leivän päälle
- leikkelettä
- pasteijoita tai sämpylöitä, jos pelkkä vaalea leipä ei innosta
- jonkin sortin sekasalaattia (peruna, oliivi tai viher) haluttaessa
- kesäisin vesimeloonia

Makeaa ei runsaallakaan Turkki-aamiaisella välttämättä ole tarjolla ollenkaan. Aamupalan jälkeen voi kuitenkin juoda kahvit kera parin lokumin (turkish delight) tai suklaapalan.

Ensivaikutelmia Turkista

Oma ensikosketukseni Turkkiin tapahtui aikoinaan Fethiyen ja maatilamajoituksessa vietetyn lomaviikon kautta. Mieleen käynnistä jäi vahvasti kuuma ja aurinkoinen sää, turkoosi meri, hyvä ruoka, pienet paikallisbussit, pari historiallista nähtävyyttä, upea tähtitaivas ja suihku, josta en koko viikon aikana onnistunut saamaan kuumaa vettä.

Menneiksi pariksi viikoksi kotiimme saatiin vieras Suomesta. Luonnollisesti ohjelmaan kuului hieman asuinkaupunkimme ja lähiseutujen nähtävyyksiä: vanhoja rakennuksia Tarsuksessa, vielä suht hiljaisella uimarannalla lekottelua ja antiikin havinaa Erdemlissä, merenranta käyskentelyä Mersinissä, suurkaupunkitunnelmaa Adanassa. Toisaalta elettiin myös tuiki tavallista turkkilaista arkea, jossa ilahduttivat muun muassa pyykkien nopea kuivuminen parvekkeella, söpöt teepannut ja leipomoiden notkuvat pikkuleipävalikoimat. Pikanttina lisänä toimi sattumalta se, että parhaillaan käynnissä on ramadan ja kiivas vaalikampanjointi.

Kokonaisuudessaan Turkki tarjosi paljon positiivisia kokemuksia ja nähtävää, mutta joissakin asioissa pohdittavaa riitti niin hyvässä kuin pahassa. Oli mielenkiintoista huomata, mitkä seikat pistivät ensi kertaa maassa olevan silmään tai Turkista puhuttaessa korvaan:

"Turkki on sekoitus kaikkea." Luksusta ja ränsistynyttä vieretysten, länttä ja itää, vanhanaikaista ja modernia, uskontoa ja maallisuutta. Turkista löytyy kaikkea.

"Roskaamista pitäisi vähentää, kierrättämistä lisätä." Turkissa on - toki alueittain ja paikkakunnittain vaihtelevasti - ikävä tapa heitellä roskia varsin huolettomasti teiden varsille, puistoihin, omille pihoillekin. Kierrättäminen - sekin on monilla heikoissa jos missään kantimissa ja se ottaa hieman suomalaiseen silmään. Pohdimme, että Suomessa emme arvota kaupunkeja sen mukaan, missä määrin näemme roskia tien varressa. Turkissa tilanne on toinen: totesimme pitävämme Adanasta, koska se on tosi siisti ja puhdas kaupunki. 

"Turkissa kaikki tapahtuu äänekkäästi :)" Turkissa esimerkiksi häitä, uuteen kotiin muuttoa ja armeijaan lähtöä voivat säestää autojen tööttäykset, rummut ja musiikki. Jalkapallofanien lauluja todistimme hymyssä suin keskellä ostoskeskusta. Nyt parina viime viikkona käynnissä on ollut ramadan (paastokuukausi) ja sen lopussa häämöttävät juhlinnat. Äänimaailma ramadanina ei todellakaan kalpene arjelle, päinvastoin: keskellä unista aamuyötä kaduilla ajelee ahkera rummuttaja ja lisäksi moskeijoiden rukouskutsun kuulee normiarkea useammin.

Ramadanin lisäksi vaalikampanjat tuovat väriä ja ääntä. Pian lähestyvien vaalien kannustamana puolueet kampanjoivat muun muassa vaaliautoilla, jotka ajelevat ympäri katuja ja suoltavat huomion kiinnittämiseksi kovaäänisistä musiikkia ja puolueiden vaalilauseita. Öistä suomalainen selvisi onneksi korvatulpilla ja muutoin ylitsevuotava äänimaailma huvittikin pontevuudessaan.

 

"Liikenne on 'melko' kamala." Suomalaisiin silmiin liikenne keskustoissa ja maanteillä oli varsin kaoottista ja säännötöntä. Autojen seassa sukkuloivat pyörät (moottoreilla ja ilman) kruunasivat autokaaoksen. Lennot sen sijaan sujuivat mukavasti ja ramadanin ansiosta maan sisäisellä iltalennolla odotti iloinen yllätys: tavallisen lämmin leipä ja tee -välipalan sijaan tarjoiltiin ruhtinaallisesti täytetty leipä+oliiveja+taateli+linssikeittoa+pala baklavaa.

"En kyllä tiedä miten selviäisin, jos tuota ilmalämpöpumppua ei olisi!" Suomen toukokuu tarjosi tänä vuonna erinomaisia lämpötiloja ja sitä kautta harjoitusta Turkin kuumuuteen. Kaikesta huolimatta, kuten kommentti kertoo, Mersinin sää veti kuitenkin pidemmän korren :) Sisätiloissa alkaakin jo ilman viilentäviä vippaskonsteja olla tukalaa, mutta onneksi esimerkiksi merenrannat ja terassit tuulineen sekä pimenevät illat olivat mitä parhaimpia paikkoja rentoutumiseen, käyskentelyyn ja Turkista nauttimiseen niin täällä asuvalle kuin vierailevalle 💓

Kevään merkkejä

Suomen kevät on itselleni kimurantti vuodenaika. Kevättalvi auringonpaisteineen ja hankiaisineen toki on mukava. Samoin pidän kesästä, joka tietysti häämöttää kevään jälkeisessä ajassa. Mutta se vaihe, kun lumijäänteet ovat ruskeina talven hiekoituksista, puissa ei ole vielä lehtiä ja ruohikko on lähinnä kuollutta ja ruskeaa, tekee joinakin vuosina tiukkaa. Orhan Pamukin kirjassa Muita värejä on osuva lause: I don't know if this happens to other people too, but sometimes on spring afternoons it seems as if the world has become heavier. Jotain tuollaista tunnen itse helposti keväällä kävellessäni hikipäässä pitkin hiekasta pöllyävää tienlaitaa. Täytän varmaan keväisin muutaman viikon mallikkaasti valo/kevätväsymyksen kriteerit ja pisteenä i:n päälle on aina ollut kellojen siirtäminen kesäaikaan.

Tänä keväänä Turkissa ei siirretä kelloja, sillä koko talvi on porskutettu iloisesti kesäajassa eli tunti Suomea edellä. Tästä unirytmini on erittäin kiitollinen! Toisaalta täällä Turkin etelärannikolla kevät on ihan omanlaisensa ja elän vakaassa uskossa, että tänä vuonna talven ja kesän taitekohta sujuisi pehmeämmin: Osa puista ja pensaista on tiputtanut lehtensä talveksi, mutta ruoho ei ole muuttunut vihreästä ruskeaksi missään vaiheessa. Ja jo nyt, helmi-maaliskuussa, ensimmäiset kevään merkit ovat tulleet!

Viime viikkoina kotiamme ovat sulostuttaneet kukkakimput. Ensin ostimme pariin otteeseen narsisseja ja helmihyasintteja tienvarsikojuista - ne ovat toki talvikukkia täällä, mutta itselle tuovat keväisen olon. Muutama viikko sitten keittiön pöydälle ilmestyi kimpullinen työpaikan pihalta poimittuja kehäkukkia. Edellisen viikonlopun ratoksi ajelimme mieheni kanssa kohti vuoristokyliä tavoitteena katsastaa auenneet kukat ja kerätä uusi kimppu pöydälle. Lopulta löysimme neljää erilajista kukkaa, muun muassa puna-ailakkeja, sekä kukkivia mantelipuita.

 Yllä komeana kukkiva mantelipuu, johon kukat tulevat ennen lehtiä.

Yllä kukanpoimintamaisemia. Punainen kasvi on puna-ailakkia, tosin pienikokoisempaa ja hentovartisempaa kuin Suomessa. 

Kevät on siis alkamassa Mersinissä pikku hiljaa ja kauniisti 💓

Turkkilaisesta teekulttuurista

Jos Turkkiin pitäisi liittää yksi juoma, se olisi ehdottomasti tee (çay). Tee näkyy paitsi arkipäivässä myös tilastoissa: turkkilaiset kuluttavat juomaa eniten maailmassa. Maultaan tee ei eroa suomalaiselle tutusta mustasta perusteestä merkittävästi, mutta teenjuontiin liittyvät tavat ovat erilaisia.

Tällaiseen teekulttuuriin olen itse törmännyt Turkissa:

• Kaikki juovat teetä. Suomessa voi törmätä ihmisiin, jotka juovat teetä harvoin jos koskaan, mutta Turkissa se olisi täysi mahdottomuus. Vierailuilla aniharvoin kysytään, haluaisitko kenties teetä, kahvia tai jotakin muuta, vaan isäntäväki valitsee tarjottavan juoman vierailun ajankohdan, syyn, tarjoilujen ja vieraiden tuttuuden mukaan. Erittäin usein huomaat juomaksi valikoituneen juuri teen.
  
  
• Teetä juodaan aina ympäri vuoden ja vuorokauden. Aamut ja kyläilyt ovat teen kulutuksen kohokohdat, mutta moni turkkilainen hörppii teetä sulavasti pitkin päivää kotona ja töissä. Naapuriin saatetaan poiketa teelle, yllätysvieraille tarjotaan teetä (pelkkä tee ilman makeaa tai suolaista kahvileipää on täysin OK) ja ystävien kanssa voidaan mennä ulos juomaan teetä. Pitkänmatkan busseissa on ilmainen teetarjoilu vähintään kerran matkan aikana.
  
  

  

  Turkkilainen pakkaa teelasit ja -kannun sekä  kaasukeittimen jopa luontoretkelle ja piknikille.

  
  
• Helpon ja nopean pussiteen (poşet çay) ystävän ei tarvitse kriisiytyä Turkissa, sillä kaupasta löytyy kiitettävä valikoima sekä omia turkkilaisia merkkejä että perus Liptoneita ja Twiningsseja. Älä kuitenkaan mainosta juovasi pussiteetä, äläkä koskaan erehdy tarjoamaan teepussia vieraallesi. Suurin osa turkkilaisista juo aina, AINA, irtoteetä. 
   
• Musta tee (siyah çay) on nro 1. Ihmettely on taattu, kun kaapistasi löytyy vihreää teetä (löytyy isommista turkkilaisista marketeista), sitruuna-inkivääri(pussi!)teetä ja maustettua mustaa teetä (tuotu Suomesta). Turkkilaiselle säkillinen/sankollinen tuttua mustaa irtoteetä on kaikki, mitä tarvitaan. Turkkiin liitetään usein omenatee (elma çayı), mutta se on ennen kaikkea turistikohteiden teekulttuuria. Turistikaupunkien ulkopuolella asuva turkkilainen ei välttämättä ole kyseisestä teestä edes kuullut.
  
  
• Tee valmistetaan liki poikkeuksetta kaksiosaisessa pannussa (çaydanlık) kaasuliedellä, joskin enenevässä määrin näkee myös sähkökeittimiä. Alla oleva pannu on täynnä kiehuvaa vettä ja pienempi yläpannu sisältää itse teehaudukkeen. Näitä voidaan sitten helposti lantrailla kunkin juojan maun mukaan.
  
• Tee tarjoillaan tulppaanilaseista (çay bardak). Lasi vetää noin desin nestettä ja on ymmärrettävästi kuuma juuri kaadetusta teestä. Vieraillessa istutaan useimmiten ympäri olohuonetta ja emäntä tarjoilee teet kullekin yksitellen. Voit rauhassa odotella hetken teen jäähtymistä, joskin kuuman teelasin kanssa taiteilua on vaikea täysin välttää. Etenkin nuoremmat ihmiset käyttävät mukeja kotioloissa, mutta vieraille ja vieraillessa, ravintoloissa ja kahviloissa perinteiset lasit ovat sääntö.
  
  
• Useimmat lisäävät teehensä sokeria (şeker), pakollista se ei kuitenkaan ole. Maidon (süt) lisääminen on harvinaista eikä sitä ole teen kanssa tarjolla. Kylissä ihmiset saattavat kuitenkin lorauttaa teehensä myös tipan maitoa, joten täysin ennenkuulumaton asia ei ole. Hunajaa (bal) on silloin tällöin tarjolla etenkin aamupalalla ja sen lisääminen teehen on tällöin täysin hyväksyttävää. Joskus harvoin, lähinnä jos olet sairaana, eteesi ilmestyy sitruuna-, timjami-, minttu- tai muuta yrttiteetä.
  
  

  

  "Fuusiokeittiö" - jotain molempien kulttuurien tavoista.