Uusi vuosi, sama opeteltava kieli

Hyvää uutta vuotta näin parin viikon viiveellä! Suunnitelmani oli julkaista vuodenvaihteessa jotain koontia vuodesta 2018 ja pitää blogia elossa myös parin viikon Suomi-loman ajan, mutta toisin kävi. Onnistuin nappaamaan Turkin flunssan jatkoksi Suomi-flunssan heti joulunviettoon saavuttuani ja sitä erilaisine kuume-, keuhko- ja poskiontelovariaatioineen tuli podettua kolmatta viikkoa. Nyt taudista on kuitenkin lähinnä rippeitä jäljellä, joten päätin vihdoin kursia hieman aloittelemani kirjoituksen kasaan ja herätellä blogia taas henkiin.

Itselläni on nyt aika lailla tasan 1,5 vuotta yhtäjaksoista Turkissa asumista takana. Jonkin aikaa sitten ajauduin lueskelemaan netistä keskusteluja, joissa kyseltiin, mitä ulkosuomalaiset kaipaavat Suomesta. Aika odotettavina vastauksina ihmiset ikävöivät ystäviä ja sukulaisia, ruisleipää, salmiakkia, luontoa ja hiljaisuutta, mutta myös suomen kieltä kaivattiin usein. Yksi vastaajista ihmetteli kielen kaipaamista: eikö kaipaamisen sijaan ihminen saa iloa uuden kielen oppimisesta?

Pidän kielistä ja oppiminen on oikeasti mielekästä ja palkitsevaa, mutta ei mitään ruusuilla tanssimista. Ensinnäkin olen aika suorituskeskeinen opiskelija. Toisin sanoen tarvitsen kokeen tai tentin, joka pakottaa minut oppimaan tietyt asiat tiettyyn päivämäärään mennessä ja saa minut nyt voin näyttää taitoni ja haluan hyvän tuloksen -mielentilaan. Turkin opiskelussa tälläista selkeää suorituspainetta ja aikataulua ei ole ollut, vaan opiskelu on tapahtunut omalla ajalla ja vastuulla. Tukena netti, TV, kirjat, vain turkkia osaavat sukulaiset ja englannin puhumista rakastava mies. Kielikursseja ei omalta asuinpaikkakunnaltani löydy, nettikursseista olen kahlannut läpi ilmaisia vaihtoehtoja. Välillä opiskelu on ollut puolivillaista, mutta yritän armahtaa itseäni ajattelemalla, että jokainen sukulaisvierailukin on periaatteessa turkin oppitunti eikä pelkkää teen siemailua.

Oppimisen kiemuroiden ohella ei voi väheksyä myöskään suomen kaipaamista itseilmaisun ja kommunikaation helppouden näkökulmasta. Voin todellakin sanoa, että turkin kieli on ollut ja on suuri, ajoittain suurin, haasteeni Turkissa. Kun muuttaa maahan/alueelle, jonka kieltä osaa heikosti jos ollenkaan ja paikallisten englannin kieli on pitkälti jotain nollan ja alkeitten väliltä, onkin yht äkkiä varsin jännittävässä tilanteessa. Esimerkkejä kuluneelta 1,5 vuodelta: Puhelimeni lakkasi toimimasta ja päättelin itse ongelman. Mietin päässäni, miten tämän selitän operaattoriliikkeessä - en mitenkään. Nyt jo onneksi osaisin. Toisen kerran ovikello soi ja tajusin avattuani, että tekeillä on jonkin sortin ovensuukysely. Sössötin, että turkkini on tosi huonoa, mutta se ei kysyjiä haitannut. Vastailin sanastollisesti tutuilta kuulostavia vaihtoehtoja ja lopuksi sain firman esitteen. Miehelle näyttäessä selvisi, että kyselijät olivat yksityisestä vanhustenhoitokodista ja kartoittivat yksityisten kotitalouksien vanhustenhoidon tarvetta. Vastaukseni olivat epäilemättä kullan arvoisia... Pankki, posti, apteekki, lääkärit - melkein kaikessa olen joutunut kielimuurin takia turvautumaan miehen apuun.

Onneksi ajan kuluessa kehitystäkin on havaittavissa. Lähipostimme on mystisesti pyörivä kaaosyksikkö, jossa on sen seitsemän tiskiä, seitsemän lappua ja sanottaisiinko, ei niin hirveän aulis palveluasenne. Viime käynnillämme, sen jälkeen kun mies oli saanut selvitettyä oikean tiskin ja toisella yrittämällä täytimme jopa oikean liitelappusen, täräytti postivirkailija, ettei hän voi lähettää Suomeen tuomamme muotoista pakettia. Saimme ohjeen ostaa jostakin suuren kirjekuoren, sillä posti möi kuoriaan vain kotimaan lähetyksiin. Aluksi ärsytti, mutta riemukseni löysin kotoa muutamaa kuukautta aiemmin saapuneen sertifikaatin jämerän pahvikuoren, josta tarvitsi vain tussata entinen osoite piiloon.

Seuraavana päivänä uusi yritys postiin. Naisvirkailija alkoi naputella kirjettämme järjestelmään, jolloin edellispäivän virkailija huomasi meidät tiskiltään ja huikkasi: Aah, uusi yritys Suomeen! Ja onnistuitte löytämään kirjekuoren? Ennen kuin ehdimme miehen kanssa todeta mitään, kuorta pitelevä virkailija totesi happamasti: Eivät onnistuneet. Tämä on käytetty. Hetken aikaa olin vain lievästi hämmentynyt, mutta jälkeen päin jo iloitsin: Kaikkea sitä jo ymmärtääkin! Ivaakin! Ja tämähän on ihan iloinen asia. Silloin, kun kielenoppimiseni oli aivan lähtökuopissa, on varmasti moni loukkaus/kohteliaisuus/päivittely/small talk heitto jäänyt ymmärtämättä.

Natiivien ymmärrys kielenoppijaa kohtaan on vaihtelevaa, mutta koskaan en ole saanut suurta kritiikkiä tai kielenoppimistraumoja osakseni. Jotkut olettavat automaattisesti, ettei ulkomaalaisen näköinen tietenkään turkkia ymmärrä ja tällöin pääsee tilanteisiin, joissa kuulee sellaista, mitä ei ehkä ole omille korville tarkoitettu. Useammin tosin joudun tilanteisiin, jossa kielenosaamistani ei kyseenalaisteta ollenkaan ja olen hieman pallo hukassa, kun minulle puhutaan vaikkapa kaupassa samalla nopeudella, sanastolla ja aksentilla kuin kenelle natiiville tahansa. Vaikka Turkin sukulaisille alunperin oli täysi mysteeri, miten kaksi erikielistä (kansallisuuksista ja uskonnoista viis, mutta että eri äidinkieli!?!) voivat olla pariskunta, ovat he ensi-ihmettelystä toivuttuaan olleet varsin kannustavia. Heitä jaksavat aina ihastuttaa edistysaskeleeni ja olen rehellisyyden nimissä ajoittain oikein kiitollinen heidän kehuistaan ja kielenoppimisitsetuntoni pumpuloimisesta.

Uudenvuodenlupaukseni voisi (taas kerran) olla se, että lisään turkin kielen käyttöäni. Lipsumme miehen kanssa kotona noin 90 prosenttisesti englantiin, mutta jotain kehitystä on sentään nähtävissä. Ymmärrän pitkälti turkiksi kuulemani puheet ja aina vähintäänkin aiheen. Oma tuottaminen on edelleen murheenkryyni, mutta yhä useammin osaan esimerkiksi muuttaa miehelle tuntemattoman englannin sanan turkiksi kommunikaation nopeuttamiseksi. Aiheutan myös enenevässä määrin arjen komiikkaa kökkölauseillani ja kuulemma sympaattisella aksentillani. Kissamme ydinsanaston olen myös tietoisesti opettanut turkiksi, jolloin sille on pakko höpöttää etupäässä turkkia. Myös tuttavapariskunnan lapsi, jota autan englannin alkeissa, on luvannut boostata turkkiani. Erään kerran hän kysyi, miksi minua sanotaan opettajaksi, kun en ole töissä koulussa. Selitin yksinkertaistaen, että Suomessa olin opettaja, mutta Turkissa minun on vaikea päästä kouluun töihin, kun en osaa turkkia tarpeeksi. Tytön mielestä tämä oli surullista ja hän lupasi auttaa opiskelussa. Hän mietti hetken ja sanoi saat (kello, aika). Mietittyään lisää hän keksi toisen tärkeän sanan: havuç (porkkana). Sillä viikolla hän ei keksinyt lisää opettamisen/oppimisen arvoisia sanoja, mutta kenties tulevaisuudessa.