Ollapa keskellä Suomen kesää!

Tänä vuonna kesälomien alkaessa tunsimme miehen kanssa olevamme ryytyneitä talven kiireistä, töistä, kesän helteistä, melusta, liikenteestä. Odotimme siis hyvin innolla hiljaista, rauhallista ja viileää Suomen kesää, johon heinäkuun lomareissu suuntautui.

Vuosien saatossa miehelle on pyritty tarjoamaan Suomessa elämyksiä ja nähtävyyksiä roppa kaupalla. Hän on nähnyt etelää, itää ja pohjoista, maaseutua ja kaupunkeja. On syöty mämmiä, karjalanpiirakoita ja Fazerin sinistä. Saunottu, avantouitu, hiihdetty ja luisteltu. Lämpötilat ovat vaihdelleet -30 asteesta +30 asteeseen. Tällä kertaa otimme hieman lunkimmin, emmekä kierrelleet ympäri maata. Hyödynsimme pienen kotipaikkakuntani ja sen lähialueen paikallisia nähtävyyksiä ja tapahtumia. Kuten aiemminkin, sain huomata, että turkkilainen saa eksotiikkaa ja elämyksiä pienistäkin asioista.

Palasin Turkkiin pari viikkoa sitten, mutta mieleni ei ole vielä täysin lutviutunut Turkki-raiteille. Olin ihan unohtanut, miten helteistä, suorastaan trooppista, Mersinissä onkaan ja hakeudun ilmalämpöpumppujen ja tuulettimien läheisyyteen. Sukulaisvierailut tuntuvat äänekkäämmiltä ja väenpaljous nuuduttavalta. Aamupalapöydässä huokailen välillä marjojen ja lukuisten ruisleipälaatujen perään. Kesälomareissua on mukava muistella yhdessäkin miehen kanssa. Paitsi ihmisiä ja eläimiä, kaipaamme myös muun muassa:

Viileää säätä

Mersinissä on nyt reilut pari kuukautta kitkuteltu +30 asteen ja järkyttävän ilmankosteuden kanssa, eikä loppua näy ainakaan viikkoihin. Suomen tämänkesäiset +15-25 astetta olivat oikein passeleita eikä sadekaan lannistanut, joten muistelemme säitä lämmöllä.

Saunaa
Saunassa voi käydä milloin vain, mutta etenkin viileillä säillä sen ihanuus korostuu. Aina Suomi-lomien jälkeen mies pohtii, miten saisimme rakennettua saunan tänne Turkin-asuntomme yhteyteen...

Ruokaa

Turkkilaisessa ruuassa ei totisesti ole paljon valittamista, mutta jotain Suomi-ruokia silti aina haikailen ja lomien jälkeen kahta kauheammin. Itselläni kaivatuimpien ruokien listalle pääsevät ainakin ruisleipä, salmiakki, lohi ja marjat. Miehen suosikkeja ovat lohikeitto ja muut kalaruuat, kasvissosekeitot, uuniruuat, ruisleipä, näkkileipä ja hapankorput, marjat ja suklaat. Luksusta on myös juoda Suomessa piimää (vastine Turkin kefirille) joka ruualla, sillä Turkissa emme raaski ostaa sitä niin usein kuin haluaisimme.

Ruisleipää rahtasimme tapamme mukaan tännekin päin ja saimme luotua noin kuukauden leipävaraston pakastimeen. Lisäksi pääsemme kokeilemaan onneamme palsternakkojen viljelyssä. Olen totuuden nimissä skeptinen, mutta katsotaan, saammeko tuotetuksi miehen suosikkilistalle pongahtanutta juuresta.

Marjoja ja ehkä jopa marjastusta

Turkissa riittää hedelmiä. Mersin on täynnä esimerkiksi sitrus-ja persikkapuita. Viinirypäleet ja banaanitkin saamme oman maakunnan tuotteina. Lisäksi kasvaa hedelmiä, joihin Suomessa törmää harvoin jos koskaan: kaktusviikunoita, balsamipäärynöitä, Maltan luumuja. Marjavalikoimat eivät Turkissa sen sijaan ole kovin monipuoliset ja paras mansikkakausikin on loppu jo alkukesästä. Niinpä Suomen metsistä poimitut lakat ja mustikat (muiden marjojen sesonkiaikaa mies ei ole kokenutkaan) ovat elämys kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kumisaappaita

Itse en nyt ehkä niinkään aktiivisesti kaipaa saappaita, mutta mies. Mies ei omista Turkissa kumisaappaita, mutta niiden ostohinku kasvaa aina Suomen reissujen jälkeen. Mökille ja metsäreissuille lähdettäessä hän ei tarvitse houkuttelua saappaiden käyttöön, sillä ne ovat kuulemma cool. Loma-albumeistamme ei löydy kovin paljoa varpaat hiekkarannalla kuvia, mutta sitäkin useampi kumisaappaat suolla/metsässä -kuva.

Kirjastoja

Mies ei nyt ehkä suoranaisesti kaipaa, mutta minä. Rakastan suomalaisia kirjastoja, jotka ovat pienemmilläkin paikkakunnilla varsin kattavia. Turkistakin täytyy löytyä hyviä ja moderneja kirjastoja, mutta ne, joissa itse olen käynyt ja käyn, ovat hieman turhauttavia. Esimerkiksi oma paikalliskirjastomme on auttamattoman pieni ja sokkeloinen. Kirjat on lajiteltu aiheittain ja aakkosittain(OK), proosa maittain. Tämä on tietysti hyvä juttu niille, jotka haluavat lukea esimerkiksi aina venäläistä kirjallisuutta, mutta koska kaikki kirjailijat eivät ole laitettavissa luokkiin Venäjä, Amerikka, Saksa, Ranska, Italia, Englanti, logiikan tuloksena esimerkiksi pohjoismaalaisia kirjailijoita löytyy milloin mistäkin kategoriasta. Kirjastolla ei ole kummoisia sähköisiä järjestelmiä ja laina-ajat ovat lyhyitä.

Oodi-kirjastosta oli joku kuukausi sitten juttua turkkilaisessa aikakauslehdessäkin, joten se oli luonnollisesti nähtävyyksien listalla kesän Suomen reissulla. Annan 10 pistettä Oodin sijainnista Helsingin päärautatieaseman läheisyydessä, sillä se mahdollisti paikkaan tutustumisen kätevästi lentokentältä tulon ja maakuntaan suuntaavan junan välillä. Olimme molemmat vaikuttuneita kirjaston ilmeestä ja palveluista ja itse hyödynsin kirjastoa lukupaikkana vielä myöhemmin loman aikana yöjunan lähtöä odotellessani.



Epäilemättä Turkkiin paluuseen sopeutumista on kivikoittanut se, että tulin takaisin juuri ennen Kurban bayramia eli uhrijuhlaa. Neljä päivää meni siis täysin rutiineista poiketen vierailuissa ja hulinoissa ja nyt kun niistä on selvitty, on takana erään tuttavan hennajuhla ja edessä ensi viikolla hääjuhlat. Huh hulinalla kohti syyskuuta, joka loksauttaa taas arjen rutiinit paikalleen ja tuo tullessaan myös kauan kaivattuja viileämpiä säitä.

Uusi vuosi, sama opeteltava kieli

Hyvää uutta vuotta näin parin viikon viiveellä! Suunnitelmani oli julkaista vuodenvaihteessa jotain koontia vuodesta 2018 ja pitää blogia elossa myös parin viikon Suomi-loman ajan, mutta toisin kävi. Onnistuin nappaamaan Turkin flunssan jatkoksi Suomi-flunssan heti joulunviettoon saavuttuani ja sitä erilaisine kuume-, keuhko- ja poskiontelovariaatioineen tuli podettua kolmatta viikkoa. Nyt taudista on kuitenkin lähinnä rippeitä jäljellä, joten päätin vihdoin kursia hieman aloittelemani kirjoituksen kasaan ja herätellä blogia taas henkiin.

Itselläni on nyt aika lailla tasan 1,5 vuotta yhtäjaksoista Turkissa asumista takana. Jonkin aikaa sitten ajauduin lueskelemaan netistä keskusteluja, joissa kyseltiin, mitä ulkosuomalaiset kaipaavat Suomesta. Aika odotettavina vastauksina ihmiset ikävöivät ystäviä ja sukulaisia, ruisleipää, salmiakkia, luontoa ja hiljaisuutta, mutta myös suomen kieltä kaivattiin usein. Yksi vastaajista ihmetteli kielen kaipaamista: eikö kaipaamisen sijaan ihminen saa iloa uuden kielen oppimisesta?

Pidän kielistä ja oppiminen on oikeasti mielekästä ja palkitsevaa, mutta ei mitään ruusuilla tanssimista. Ensinnäkin olen aika suorituskeskeinen opiskelija. Toisin sanoen tarvitsen kokeen tai tentin, joka pakottaa minut oppimaan tietyt asiat tiettyyn päivämäärään mennessä ja saa minut nyt voin näyttää taitoni ja haluan hyvän tuloksen -mielentilaan. Turkin opiskelussa tälläista selkeää suorituspainetta ja aikataulua ei ole ollut, vaan opiskelu on tapahtunut omalla ajalla ja vastuulla. Tukena netti, TV, kirjat, vain turkkia osaavat sukulaiset ja englannin puhumista rakastava mies. Kielikursseja ei omalta asuinpaikkakunnaltani löydy, nettikursseista olen kahlannut läpi ilmaisia vaihtoehtoja. Välillä opiskelu on ollut puolivillaista, mutta yritän armahtaa itseäni ajattelemalla, että jokainen sukulaisvierailukin on periaatteessa turkin oppitunti eikä pelkkää teen siemailua.

Oppimisen kiemuroiden ohella ei voi väheksyä myöskään suomen kaipaamista itseilmaisun ja kommunikaation helppouden näkökulmasta. Voin todellakin sanoa, että turkin kieli on ollut ja on suuri, ajoittain suurin, haasteeni Turkissa. Kun muuttaa maahan/alueelle, jonka kieltä osaa heikosti jos ollenkaan ja paikallisten englannin kieli on pitkälti jotain nollan ja alkeitten väliltä, onkin yht äkkiä varsin jännittävässä tilanteessa. Esimerkkejä kuluneelta 1,5 vuodelta: Puhelimeni lakkasi toimimasta ja päättelin itse ongelman. Mietin päässäni, miten tämän selitän operaattoriliikkeessä - en mitenkään. Nyt jo onneksi osaisin. Toisen kerran ovikello soi ja tajusin avattuani, että tekeillä on jonkin sortin ovensuukysely. Sössötin, että turkkini on tosi huonoa, mutta se ei kysyjiä haitannut. Vastailin sanastollisesti tutuilta kuulostavia vaihtoehtoja ja lopuksi sain firman esitteen. Miehelle näyttäessä selvisi, että kyselijät olivat yksityisestä vanhustenhoitokodista ja kartoittivat yksityisten kotitalouksien vanhustenhoidon tarvetta. Vastaukseni olivat epäilemättä kullan arvoisia... Pankki, posti, apteekki, lääkärit - melkein kaikessa olen joutunut kielimuurin takia turvautumaan miehen apuun.

Onneksi ajan kuluessa kehitystäkin on havaittavissa. Lähipostimme on mystisesti pyörivä kaaosyksikkö, jossa on sen seitsemän tiskiä, seitsemän lappua ja sanottaisiinko, ei niin hirveän aulis palveluasenne. Viime käynnillämme, sen jälkeen kun mies oli saanut selvitettyä oikean tiskin ja toisella yrittämällä täytimme jopa oikean liitelappusen, täräytti postivirkailija, ettei hän voi lähettää Suomeen tuomamme muotoista pakettia. Saimme ohjeen ostaa jostakin suuren kirjekuoren, sillä posti möi kuoriaan vain kotimaan lähetyksiin. Aluksi ärsytti, mutta riemukseni löysin kotoa muutamaa kuukautta aiemmin saapuneen sertifikaatin jämerän pahvikuoren, josta tarvitsi vain tussata entinen osoite piiloon.

Seuraavana päivänä uusi yritys postiin. Naisvirkailija alkoi naputella kirjettämme järjestelmään, jolloin edellispäivän virkailija huomasi meidät tiskiltään ja huikkasi: Aah, uusi yritys Suomeen! Ja onnistuitte löytämään kirjekuoren? Ennen kuin ehdimme miehen kanssa todeta mitään, kuorta pitelevä virkailija totesi happamasti: Eivät onnistuneet. Tämä on käytetty. Hetken aikaa olin vain lievästi hämmentynyt, mutta jälkeen päin jo iloitsin: Kaikkea sitä jo ymmärtääkin! Ivaakin! Ja tämähän on ihan iloinen asia. Silloin, kun kielenoppimiseni oli aivan lähtökuopissa, on varmasti moni loukkaus/kohteliaisuus/päivittely/small talk heitto jäänyt ymmärtämättä.

Natiivien ymmärrys kielenoppijaa kohtaan on vaihtelevaa, mutta koskaan en ole saanut suurta kritiikkiä tai kielenoppimistraumoja osakseni. Jotkut olettavat automaattisesti, ettei ulkomaalaisen näköinen tietenkään turkkia ymmärrä ja tällöin pääsee tilanteisiin, joissa kuulee sellaista, mitä ei ehkä ole omille korville tarkoitettu. Useammin tosin joudun tilanteisiin, jossa kielenosaamistani ei kyseenalaisteta ollenkaan ja olen hieman pallo hukassa, kun minulle puhutaan vaikkapa kaupassa samalla nopeudella, sanastolla ja aksentilla kuin kenelle natiiville tahansa. Vaikka Turkin sukulaisille alunperin oli täysi mysteeri, miten kaksi erikielistä (kansallisuuksista ja uskonnoista viis, mutta että eri äidinkieli!?!) voivat olla pariskunta, ovat he ensi-ihmettelystä toivuttuaan olleet varsin kannustavia. Heitä jaksavat aina ihastuttaa edistysaskeleeni ja olen rehellisyyden nimissä ajoittain oikein kiitollinen heidän kehuistaan ja kielenoppimisitsetuntoni pumpuloimisesta.

Uudenvuodenlupaukseni voisi (taas kerran) olla se, että lisään turkin kielen käyttöäni. Lipsumme miehen kanssa kotona noin 90 prosenttisesti englantiin, mutta jotain kehitystä on sentään nähtävissä. Ymmärrän pitkälti turkiksi kuulemani puheet ja aina vähintäänkin aiheen. Oma tuottaminen on edelleen murheenkryyni, mutta yhä useammin osaan esimerkiksi muuttaa miehelle tuntemattoman englannin sanan turkiksi kommunikaation nopeuttamiseksi. Aiheutan myös enenevässä määrin arjen komiikkaa kökkölauseillani ja kuulemma sympaattisella aksentillani. Kissamme ydinsanaston olen myös tietoisesti opettanut turkiksi, jolloin sille on pakko höpöttää etupäässä turkkia. Myös tuttavapariskunnan lapsi, jota autan englannin alkeissa, on luvannut boostata turkkiani. Erään kerran hän kysyi, miksi minua sanotaan opettajaksi, kun en ole töissä koulussa. Selitin yksinkertaistaen, että Suomessa olin opettaja, mutta Turkissa minun on vaikea päästä kouluun töihin, kun en osaa turkkia tarpeeksi. Tytön mielestä tämä oli surullista ja hän lupasi auttaa opiskelussa. Hän mietti hetken ja sanoi saat (kello, aika). Mietittyään lisää hän keksi toisen tärkeän sanan: havuç (porkkana). Sillä viikolla hän ei keksinyt lisää opettamisen/oppimisen arvoisia sanoja, mutta kenties tulevaisuudessa.

Suomi mainittu!

Suomen tammikuu 2018...

Usein sanotaan, että suomalaisia kiinnostaa ehkä liikaakin, mitä muu maailma meistä ajattelee. Jos näin on, niin turkkilaiset ymmärtänevät meitä. Ajatuksiani turkkilaisesta ruuasta, säästä, kielestä, liikenteestä ym. ym. kysytään säännöllisesti. Onko turkkilainen vai suomalainen ruoka parempaa? Voittaako Suomen ilmasto Turkin? Onko turkin vai englannin kieli vaikeampaa? 

Kuten varmaan useimmat, en minäkään menetä yöuniani, jos ulkomaalainen poliitikko haukkuu suomalaisen ruuan tai Miss Suomen laimea fantasia-asu Universumeissa kalpenee muiden maiden värikkäille viritelmille. Kuitenkin, myönnetään, luen/katson/kuuntelen suurella mielenkiinnolla, jos huomaan ulkomaisessa mediassa Suomi-jutun.

Lentäessäni Suomesta Turkkiin nyt tammikuun alkupuolella selailin aikani kuluksi Turkish Airlinesin uusinta Skylife-lehteä. Ja mitä pamahtikaan lehden loppupuolelta: aukeaman juttu Suomesta. Ensimmäisellä sivulla hehkutettiin Suomen luontoa, tituleerattiin Helsinkiä maailmankuuluksi musiikki- ja designkaupungiksi ja muistutettiin, että löytyy maasta toki muutakin näkemisen arvoista.

Toisella sivulla opetettiin hieman suomen kieltä. Ensimmäisenä fraasina esiteltiin mitä sinulle kuuluu ja siinä sivussa tervehdyksistä terve. Seuraava fraasi oli saisinko kupin kahvia, syystä että suomalaiset pitävät kärkeä maailman kahvinkulutuksessa (per henkilö). Kolmantena fraasina tarjottiin hieman harvinaisempi onko teillä paikallisia erikoisuuksia, jolla kannustettiin lukijaa tutustumaan Suomen rikkaaseen ruokakulttuuriin. 

Jutun neljäs kohta + fraasi herättivät sekä hyviä tunteita että hämmennystä itsessäni. Kohdassa kerrottiin, että suomalaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Kiitos! sanoin mielessäni, sillä tämä aihe on muodostunut itselleni yllättäen yhdeksi suurimmista totuttelun kohteista täällä Turkissa. Suomessa olen aina kokenut, että esimerkiksi asiakaspalvelu on pääosin kohteliasta ja kyläilyt ovat kaikinpuolin mukavia: mahat täyttyvät, kahvi ja tee porisevat ja tunnelma on ystävällinen. Vieraina emme välttämättä ylitsevuotavasti kehu tarjottavia tai vaikkapa isäntäväen sisustusratkaisuja, mutta emme kritisoikaan. Kyllä turkkilaisetkin osaavat olla sydämellisiä ja kestitseminen on kunnia-asia, mutta monesti olen käynyt kaupassa saamatta kassalta tervehdystä, samoin kylääntulijat ovat pamauttaneet suoraan mielipiteensä esimerkiksi ostamieni verhojen "epäkäytännöllisyydestä", asunnon "väärästä" lämpötilasta ja "rasvaisesta" hajusta (pikkuleivät uunissa). Loppupeleissä molemmat kansat lienevät ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta eri käsityksin ja käytännöin :)

Joka tapauksessa juttu ohjeistaa Suomen vierailijaa kiittämään kyläpaikassa fraasilla kiitoksia oikein paljon. Ohjeena on myös viedä isäntäväelle pieni lahja, vaikkapa kukkia. Jutun mukaan kukkia täytyy olla pariton määrä (ok) ja kukat eivät saa olla keltaisia, sillä se on hautajaisväri (täh?). Tässä kohtaa hämmennyin hieman, sillä en ole moista värisääntöä koskaan kuullutkaan.

Viimeisenä jutussa esiteltiin sauna, tuo moniin kieliin levinnyt sana ja turkkilaisen hamamin jonkinasteinen sukulainen. 

Skylife-paperilehden jutut löytyvät myös netistä:

englanniksi Welcome to Finland ja turkiksi Finlandiya'ya Hos Geldiniz!

                     Turkin tammikuu 2018.