Kiinankaalta ja kaiken maailman lehtikasveja

Viime viikolla mies saapui vihannestorilta voitonriemuisena. Hän oli mennyt ostoksille. Joillakin salaatteja myyvillä kojuilla oli ollut maistatusta uutuustuotteesta. Ei salaatti, ei kaali, vaan jotain siltä väliltä. Päälle oli ripauteltu sitruunan mehua makua antamaan. Osa ihmisistä maisteli hyväksyvästi, osa tuomitsevasti ja osa ei koskenut pitkällä tikullakaan epäilyttävään uutuuteen. Kuten myöhemmin parilta sukulaiselta opimme, ei ole helppoa kaupata uutta vihannesta perinteisen ruuan nimeen vannoville, iäkkäämmille turkkilaisille: toinen sukulaisista tuomitsi miehen tavan sortua tälläisen uuden epäilyttävän tuotteen ostamiseen (rahan haaskausta ja maha varmaan menee sekaisin) ja toinen taas oli tietoinen tuotteen ulkonäöstä, mutta "en tietenkään" ollut maistanut.

Meille uutuusvihannes kuitenkin saapui. Mies penkoi tuotteen kauppakassista ja silmieni edessä oli kiinankaali. Etenkin lapsuudessa sitä tuli syötyä suht paljonkin ja yksi suosikkisalaateistani kaikessa yksinkertaisuudessaan on aina ollut kiinankaalen, ananaksen ja raejuuston yhdistelmä. Pamautin tietysti heti kasvin nimen ilmoille ja mies oli kuin puulla päähän lyöty: Siis tiedätkö, mikä tämä on? Selostin syöneeni chinese cabbagea koko ikäni, samalla kun mies maisteli uutta ruokatuttavuutta.

Talven aikana kotiimme on kulkeutunut myös muita vihreitä vihanneksia ja niissä mies taas on ollut tutun äärellä, minä en. Erilaiset lehtikasvit ovat mukava lisä talvi/kevätruokapöytään ja osaa saa jopa poimittua ilmaiseksi luonnosta - erittäin hyvä juttu nyt, kun ruuan hinnat ovat nousseet harmittavan paljon. Toisaalta, kun turkkilaisen päästää ostoksille, luontoon tai puutarhaan, kotiin ei yleensä saavu pieni nippu sitä tai muutama kappale tätä, vaan liikkeelle lähdetään puolesta kilosta ja siitä edespäin. Näinpä kiireiden keskellä lehtikasvit saavat itseni joskus huokailemaan: niiden ilmestyminen keittiöön kun tarkoittaa usein piiitkällisiä pesemis-, pilkkomis- ja käsittelytalkoita.

Top neljä lehtikasvit keittiössämme ovat tuore pinaatti, mangoldi, esek turpu ja hindiba. Pinaatin kokkaamisen (ei sen mukavan baby-pinaatin, jota tarvitsisi vain huuhtaista) olen jo kuukausia sitten ulkoistanut miehelle. Vaikka pannulla sipulin, paprikapyreen ja mausteiden kanssa paistettu pinaatti onkin hyvää, kyllästyin vietettämään pinaatin pesemisen, pilkkomisen ja ryöppäämisen parissa tunnin jos toisenkin saadakseni julmetusta pinaattiläjästä vain yhden ilta-aterian. Toisaalta sukulaiset myös huolehtivat puolestamme pinaattikiintiön täyttymisestä. Noin kerran kuussa joku valmistaa huiman määrän pinaattimuhennosta, kiikuttaa sen leipomoon ja hakee muutaman tunnin päästä leipomon pyöräyttämät ja paistamat sata pinaattipasteijaa kotiin. Kutsu pinaattipasteija+teeillalliselle on taattu.

Viime viikkoina kotiimme on ilmestynyt myös yhä enenevässä määrin mangoldia. Maku ei kaappaa kauas pinaatista (miedompaa), mutta ryöppäystä ei tarvita, joten ilmoittaudun useimmiten mangoldikilon käsittelijäksi. Viimeksi pesin lehdet ja leikkasin hieman kovan lehtiruodin erilleen. Lehdistä paistoin muhennoksen, jota syötiin valkosipulijogurtin kanssa ja voitaikinapasteijoihin fetan kanssa piilotettuna. Lehtiruodit höyrytin seuraavana päivänä ruuan lisukkeeksi: maku muistuttaa etäisesti - ja yllättäen - etikkapunajuurta tässä muodossa. Joskus teemme mangoldista myös kääryleitä, eivät huonoja nekään.

Viime viikkoina olemme syöneet paljon myös esek turpu ja hindiba -kasveja. Googlettelun perusteella esek turpu on jonkinlainen sinappikasvi ja hindiba on ilmeisesti sikurikasvi, joka muistuttaa ulkonäöllisesti isoja voikukan lehtiä. Olemme käyneet pari kertaa keräilemässä näitä lehtiä itse luonnosta ja lisäksi innokkaat sukulaiskeräilijät lahjoittavat lehtiä viikoittain kassitolkulla. Välillä mies vie niitä töihinkin, jossa kollegat onneksi mielellään nappaavat lehdet mukaansa. Kotona pesemme ja keitämme lehdet ja valmiina sekoitamme joukkoon oliiviöljyä, sitruunamehua, valkosipulia ja jeeraa. Käypä lisuke melkein ruualle kuin ruualle.

 

 

Vaikka lehtivihannekset tuovat mukavasti vaihtelua talvisesongin ainaisten purjojen, kesäkurpitsoiden ja kuivien papujen kylkeen, ihmiset odottavat jo suht innokkaasti kesäsesogin alkamista: munakoisoja, tuoreita papuja, mansikoita ja hedelmiä. Parhaillaan Mersinissä on menossa luumu-, kirsikka-, omena- ja persikkapuiden kukkiminen, joten hetki saadaan vielä odotella.