Kokkausta ja kissan kaitsemista

Kevään aikana mielen päällä on ollut asia, jota olemme lykänneet miehen kanssa viikko kerrallaan eteenpäin. Lopulta kaksi viikkoa sitten tajusimme, että kesä ja helteet iskevät toden teolla päälle ja on tartuttava tuumasta toimeen.

Kuvittelisin, että Suomessa en olisi sydänjuuriani myöten hermona kissan rutiinileikkauksista, tässä tapauksessa tyttökissan sterilisaatiosta, mutta täällä koko ajatus kauhistutti. Liian hyvin muistissa oli turkkilaisen tuttavan kissan kuoleminen ko. operaation seurauksena. Oma jahkailukin harmitti, sillä lämmenneen sään ja haavan infektioriskin yhdistelmä pyöri mielessä. Samoin käyttämämme eläinlääkärin kivikautiset näkemykset eivät luoneet luottamusta, enkä kissaa hänen leikattavakseen halunnut antaa. Miten ihmeessä osaisimme valita hyvän lääkärin?

Suomessa ei tarvitsisi miettiä, löytyisikö Espoon kokoisesta kaupungista lemmikkieksperttejä vai pitäisikö sellaisen perässä lähteä isolle kirkolle. Täällä mietimme tosissaan hieman Espoota isomman kotikuntamme tarjontaa, sillä moni eläinlääkäri on enemmän keskittynyt maatalouspuoleen ja lemmikit tulevat siinä sivussa. Koska kissamme kuitenkin vihaa autoilua kaiken muun kodin ulkopuolisen lisäksi, päädyimme lopulta etsimään leikkauspaikkaa mahdollisimman läheltä ja päädyimme luottamaan tuttavan tuttavan suosittelemaan paikkaan. Suositus osoittautui hyväksi: mikä tärkeintä, eläinlääkärin leikkaustaidot olivat kohdillaan, ja ekstrana miehen viime hetken paniikkikysymyksistä (oletteko varmasti ennen tehneet leikkauksia) ei otettu nokkiinsa ja tunteelliselle vuodatukselle (tämä ei ole vain kissa, se on meidän tyttäremme) ei naurettu (vain hymyiltiin).

Veimme kissan perjantaiaamuna eläinlääkärille, joka lupasi soittaa, kun kissa olisi hakukunnossa. En oikein tiennyt mitä odottaa (mitä nyt kaikki Googlen menestys- ja kauhuleikkauskertomukset oli tullut luettua). Kun sitten menimme neljää tuntia myöhemmin hakemaan potilasta, saimme mukaamme vielä silmät auki narkoosissa nukkuvan pikkuzombin. Tunnin päästä kissa kampesi jaloilleen, muttei pystynyt mainittavasti liikkumaan. Seuraavat tunnit sain seurata kauluripäässä toikkaroivaa kattia kuin hai laivaa, ettei se satuttaisi itseään.

Suomalaisten sivustojen mukaan, kissa on leikkauksen jälkeisenä päivänä jo useimmiten oma itsensä. Ei ollut, vaan meillä vajottiin turkkilaisella tunteellisuudella alakuloon. Törmäily seiniin ja joka paikkaan tötteröstä kiinni jääminen lannisti kissan, vähitellen katosi into syödäkin, kun se oli niin hankalaa. Apaattisuus, oksentelut, kaikki melankolian muodot ja ylimääräinen eläinlääkärireissu käytiin seuraavana neljänä päivänä läpi ja me omistajat olimme sydän syrjällään.

Viidentänä päivänä tapahtui lopulta piristymistä, mikä ilahdutti aluksi. Huomasimme kuitenkin pian, että tällä virkistymisellä oli myös kääntöpuolensa, sillä kissa oppi nuolemaan leikkaushaavaa muovikaulurista huolimatta. Tein kissalle sukkahousupukuja, jotka se kuitenkin näppärästi heitti päältään. Kauluhuivi auttoi hieman asiaa, mutta suurin hyöty oli siitä, että me omistajat ryntäilimme käsinemme kissan ja haavan väliin aina, kun huomasimme katin olevan sen kimpussa.

Kymmenen päivän aikana, jolloin neuroottisesti yritimme suojata kissan leikkaushaavaa siltä itseltään, kotitöiden tekokin muuttui taidelajiksi. Useammat astiat tuli pestyä ja ruuat laitettua niin, että toin kissan mukanani keittiöön ja kun huomasin sen nuolemispuuhissa, venytin akrobaattisesti jalkaa tai kättä haavan suojaksi.

Näissä merkeissä testasin myös uutta perunaruokaa. Resepti on lahjaksi saamastani, Ghillie Basan kirjoittamasta Turkkilainen keittiö - Perinteiset maut ja valmistustavat - 75 klassikkoreseptiä -kirjasta. Tein kirjan ohjeella Länsi-Anatolialaista peruna-tomaattipaistosta, joka kelpasi hyvin iltaruuaksi salaatin ja jogurtin kera niin itselleni kuin miehelle. Näin pääruokana paistosta riitti juuri meille kahdelle, esimerkiksi lihan lisukkeena annoksesta riittäisi varmasti kolmelle tai neljälle. Tein pieniä muutoksia ohjeeseen kiitos muutaman ainesosan puuttumisen, lisään omat muutokseni sulkuihin. Omassa paistoksessamme oli potkua chilimme, valkosipulimme ja etikkamme kiukkuisuuden ansiosta - näiden ainesten määrää kannattaa siis vähentää, jos ei halua ruokaan tulisuutta.

Peruna-tomaattipaistos (2–4 syöjälle)

½ kg (uusia) perunoita
1 rkl voita
3 rkl oliiviöljyä + tilkka pinnalle
2 punasipulia halkaistuna ensin pitkittäin, sitten poikittain ja viipaloituna pitkittäin
3–4 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1–2 tl murskattuja juustokuminan siemeniä (itse käytin jauhettua juustokuminaa eli jeeraa 1 tl)
1–2 tl turkkilaista punaista chiliä tai 1 tuore punainen chili hienonnettuna ja ilman siemeniä (itse käytin 1 tl kuivattua chiliä).
2 tl kuivattua oreganoa
2 tl sokeria
1 rkl valkoviinietikkaa (käytin punaviinietikkaa)
1 tölkki (400 g) tomaattimurskaa ilman mehua (käytin murskan sijaan 400 g tuoreita tomaatteja, joista poistin vetisyyden välttämiseksi siemenet)
12–16 mustaa oliivia (laitoin, mutta toimisi ruoka ilmankin)
125 g fetajuustoa murustettuna
suolaa ja mustapippuria

1. Keitä perunat kypsiksi, mutta älä liian pehmeiksi. Huuhdo kypsät perunat kylmällä vedellä, kuori ja leikkaa paksuiksi viipaleiksi tai lohkoiksi.

2. Kuumenna voi ja öljy pannulla ja kuullota sipulit. Lisää juustokumina, chili ja puolet oreganosta, sokeri, viinietikka ja tomaatit. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

3. Lado perunat ja oliivit uunivuokaan (resepti suosittelee savista, mutta itselläni on vain lasisia) ja lusikoi päälle tomaattiseos. Ripottele päälle fetaa, 1 tl oreganoa ja hieman öljyä.

4. Paista 200 C uunissa 25–30 minuuttia.