Kissan kanssa Turkista Suomeen?

Vastauksena otsikon kysymykseen: mahdollista, mutta ei ihan helppoa. Nyt seuraa tietopaketti & kertomus siitä, millaisen lingon joutuu käymään läpi, kun haluaa ottaa kissansa mukaan Turkista Suomeen kesäloman viettoon. 

Ajatus siitä, että Irma-kissallamme olisi hyvä olla siru ja passi syntyi helmikuun 2023 maanjäristysten jälkimainingeissa. Kissa suhtautui yllättävän tyynesti siihen, että ravasimme jälkijäristysten pelästyttämänä kodin ja anoppilan väliä ja aloimme pohtia, josko "kotihiiressämme" olisi sittenkin myös matkustajan vikaa. Kesällä 2023 teimme kissan kera autoreissun toiselle puolelle Turkkia ja se sujui niin hyvin, että päätimme yrittää ottaa Irman mukaan kesän 2024 Suomen reissulle.

Lemmikin matkustamisesta EU maiden sisäpuolella on tehty suhteellisen vaivatonta. Turkista tulevalta kissalta vaaditaan sen sijaan hieman järeämpi paperinippu ja monenmoisia toimenpiteitä ennen matkaa. Kesällä 2024 Turkista Suomeen saapuvalta lemmikiltä (ei-kaupallinen siirto eli kun lemmikki matkustaa omistajansa kanssa) vaadittiin seuraavat asiat:

• mikrosiru
• voimassa oleva raivotautirokotus
• raivotaudin vasta-ainetesti
• virkaeläinlääkärin myöntämä EU-terveystodistus
• omistajan ilmoitus siirron ei-kaupallisuudesta
• rokotus- ja tunnistusasiakirjat. 
  

Sen lisäksi, että meidän piti selvittää ennen reissuamme Suomen vaatimukset, meidän tuli matkaa suunnitellessamme huomioida myös Turkin pään säännöt. Turkin valtio ja lentoyhtiöt edellyttävät matkaan lähtevältä ja myöhemmin kotiin palaavalta lemmikiltä erilaisia etukäteisvalmisteluita, ja lisää kapuloita rattaisiin toi tapauksessamme myös kissamme rotu.

 

Miten kaikkien papereiden, rokotusten, sirujen yms. hankkiminen sitten käytännössä eteni? Aloitimme projektin "kissa matkustuskuntoon" sillä, että veimme Irman sirutettavaksi paikkakuntamme maa- ja metsätalousviraston eläinlääkärille. Samalla kissa sai virallisen lemmikkieläinpassin, johon merkittiin sirun numero, siruttaja, omistajan tiedot ja lemmikin perustiedot nimestä rotuun. Kissamme pentuna saamassa epävirallisessa passissa sen roduksi oli merkitty van mix, mutta koska virallinen passi ei tunnusta mix-käsitettä, roduksi kirjattiin van – tätä kaduimme syvästi myöhemmin!

Sirun ja passin saatuaan kissamme kävi rabies-rokotuksessa, sillä sirua edeltävät rokotukset ovat systeemin silmissä merkityksettömiä. Seuraavaksi odotimme 30 päivää, minkä jälkeen oli aika ottaa raivotaudin vasta-ainetesti. Kyseessä on verikoe, joka lähetetään Ankaraan EU:n hyväksymän laboratorion analysoitavaksi. Tuloksen saimme käteemme noin kolmessa viikossa, ja tästä käynnistyi kolmen kuukauden odotusaika, jolloin lemmikkiä ei vielä saanut viedä ulkomaille. Vasta-ainetestiruljanssin huono puoli on sen hitaus ja kalleus (vuoden 2023 loppupuolella 5 000 liiraa). Toisaalta rumba on kuitenkin hoidettava, sillä tämä asiakirja kiinnostaa kokemuksemme mukaan viranomaisia enemmän kuin mikään muu.

Selvitellessäni omatoimisesti kissan kuljettamisen byrokratiaa törmäsin tietoon siitä, että turkkilaiset vanit (kuten myös angorat, kangalinkoirat ja muutamat muut alkuperäisrodut) tarvitsevat erityisluvan Turkista poistumiseen. Paikallinen maa- ja metsätalousvirastomme oli luvasta täysin tietämätön, kuten myös yksityinen eläinlääkärimme. Maakuntatason maa-ja metsätalousvirastossakin vastassamme oli ensin nihkeä virkaeläinlääkäri, jonka mukaan vanin vieminen ulkomaille olisi kuulemma vaikeaa. Nähtyään kissamme ja todettuaan kyseessä olevan vanin ja maatiaiskissan sekoitus, hän onneksemme pyörsi sanansa. Puhdasrotuiselle lupaa ei kuulemma olisi heltynyt, mutta van mixille luvan lomareissuun voisi myöntää kunhan toimittaisimme ensin hänelle tukun valokuvia kissastamme, mieheni passin ja henkilökortin kopiot sekä todistuksen työpaikasta, todistuksen siitä, että kissamme on leikattu sekä selvityksen matkan kulusta ja kopiot lentolipuista.

Pari kuukautta ennen matkaa varasimme lentoliput. Arvoimme Turkish Airlinesin ja Pegasuksen välillä ja päädyimme jälkimmäiseen, koska kyseinen yhtiö salli kissalle isomman kuljetuskopan. Kissan lippu varattiin soittamalla Pegasuksen asiakaspalveluun ja lisäämällä kissa mieheni lentolipun yhteyteen sekä maksamalla. Kissan edestakainen matka Adanasta Helsinkiin kustansi noin 135 euroa.

48 tuntia ennen matkaanlähtöä lemmikin omistajalla riittää tekemistä, sillä on hoidettava asioita, joita ei määräyksien vuoksi voi hoitaa aiemmin. Ensin kävimme omalla yksityiseläinlääkärillämme hakemassa ekinokokkilääkityksen. Suomi itse asiassa vaatii ko. lääkityksen vain koirilta, mutta Turkissa meidät vannotettiin hoitamaan se kuntoon myös kissalle. Samalla käynnillä eläinlääkärimme merkitsi passiin kissan olevan lentokuntoinen. Seuraavaksi painelimme kohti van-erityisluvan myöntäneen maakuntatason virkaeläinlääkärin tarkistusta. Hän kirjoitti meille EU:n vaatiman kaksikielisen ja 7-sivuisen terveystodistuksen siirtoon. Tästä maksoimme noin 1000 liiraa.

Matkaan lähdimme lopulta niin, että käsimatkatavaroina oli miehellä kissa ja minulla vetolaukku, jossa oli lentomatkan ajaksi kissalle ruokaa, valjaat ja varmuuden vuoksi vähän kissanhiekkaakin sekä siivousrättejä. Lähtiessämme Adanasta kohti Istanbulia lähtöselvityksen tehnyt virkailija vilkaisi kissan kassia, passista häntä kiinnostivat rabies-rokotteiden antopäivät ja lisäksi hän luki QR-koodin vasta-ainetestitodistuksesta. Turvatarkastuksissa kissa tuli ottaa ulos kopastaan, mutta valjaiden ansiosta kissan sai kannettua turvallisesti sylissä läpi porttien.

Helsinki-Vantaalle saavuttaessa Turkista tulevalla on velvollisuus näyttää kissaa Tullin pisteessä, joka sijaitsee matkatavarahihnojen vieressä. Siellä esittelimme virkamiehille kissan papereineen. Saimme tullista myös kysymällä leiman kissan terveystodistukseen, jotta Turkkiin palatessa voisimme tarvittaessa näyttää jotain faktaa siitä, että kissa todella on käynyt Suomen rajojen sisäpuolella (eläinlääkärimme vinkki).

Entäpä sitten takaisintulo? Takaisin Turkkiin palaavalta turkkilaiselta kissalta vaadittiin seuraavat asiakirjat:

• passi
• raivotaudin vasta-ainetesti
• virkaeläinlääkärin myöntämä terveystodistus.

Virkaeläinlääkärin myöntämän terveystodistuksen hankimme paluulentoa edeltävänä päivänä Helsingistä. Olin varannut ajan eläinlääkärille (eläinten vientitodistukset Helsingin kaupunki) hyvissä ajoin jo Turkista käsin, ja homma hoitui parissakymmenessä minuutissa. Lentopäivänä Helsingin Pegasuksen virkailija kävi läpi kissan passin varsin tunnollisesti sivu sivulta ja lisäksi hän täytti todistuksen kissan hyväksymisestä lennoille. Voisimme kuulemma näyttää todistusta, jos Istanbulissa alettaisiin "nillittää" jotain esimerkiksi kuljetuskopasta.

Istanbulissa veimme kissan taas sääntöjen mukaan Tullin pisteelle ja vasta sitten etenimme jatkolennollemme. Kotiutumisen jälkeen käytimme kissaa vielä kertaalleen näytillä maa- ja metsätalousministeriön konttorissa, jossa he merkkasivat sähköisiin järjestelmiinsä vanin palautuneen menestyksekkäästi takaisin kotimaan kamaralle.

Kaiken kaikkiaan kissamme kesälomamatka sujui erittäin hyvin. Koska Irma on erittäin kiintynyt meihin omistajiin ja koska meidän on liki mahdotonta löytää sille hoitajaa paria päivää pidemmän reissun ajaksi, kissan tulo Suomeen osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kissa nautti viileistä keleistä ja uusien paikkojen tutkimisesta, ja meillä omistajilla ei ollut stressiä siitä, onko kissalla tuhansien kilometrien päässä kaikki hyvin. Kaikki virastoissa juokseminen ja paperisota osoittautui siis vaivan ja rahan arvoiseksi!

Tähän loppuun ajattelin vielä kirjoittaa vinkkejä siitä, miten voisi taata onnistuneen matkan lemmikin kanssa Turkista Suomeen ja takaisin. Kannattaa huomata, että kirjoitan vain oman lemmikin kanssa matkustamisesta. Eläinten myyntitarkoituksessa tehtävät matkat ovat ihan oma juttunsa ja niitä koskevat eri säännöt!

Vinkit epämääräisessä järjestyksessä:

• Aloita matkan suunnittelu hyvissä ajoin! Jos raivotaudin vasta-ainetodistusta ei vielä ole, kissan valmistelu matkakuntoon vie vähintäänkin 4-5 kuukautta.
• Selvitä eri lentoyhtiöiden käytänteet (painorajoitukset, kuljetuskopan mitat, mahdolliset rotuihin riittyvät rajoitukset, hyväksytäänkö lemmikki matkustamoon). 
• Varaa kissan lentoliput hyvissä ajoin, sillä lemmikkejä otetaan rajallinen määrä per lento. Meillä oli sekä meno- että paluulennoilla muitakin lemmikkejä koneessa, sillä turkkilaisten kissojen ja koirien ulkomaanmatkat ovat lisääntyneet todella paljon.
• Virkaeläinlääkäreitä kannattaa konsultoida jo hyvissä ajoin ennen matkaa (tehdä mahdollinen ajanvaraus, kysellä tarvittavista todistuksista). Kokemuksemme Turkista on se, että jotkut eläinlääkärit ovat erittäin tottuneita tekemään kansainvälisiä terveystodistuksia, toiset taas eivät tiedä asiasta höykäsen pöläystä.
  
• Tarkista aina ajantasaiset tiedot eläinten siirtoihin liittyvistä säännöistä kunkin maan viranomaislähteistä. Suomeen liittyen Ruokavirastolta löytyy todella hyvät sivut. Turkkiin liittyen tietoa saa esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön sivustoilta sekä googlettelemalla lentoyhtiöiden ja yksityisten eläinlääkäriasemien sivuja.
• Hanki kaikki tarvittavat paperit ja sääntöjen mukainen kuljetuskoppa! Voi olla, että ne eivät kiinnosta ketään koko matkan aikana. Toisaalta taas voi olla, että yksittäistä puuttuvaa leimaa tai vaikkapa kopan väärää materiaalia pidetään ylitsepääsemättömänä ongelmana.
• Molemmissa maissa maahan saavuttaessa tulee ottaa Tullissa punainen linja. Kissan dokumentteja ei tutkita passintarkastuksen yhteydessä, vaan ne tulee esittää tulliviranomaisille.

Kissa tuli taloon

Lemmikit eivät varsinaisesti ole harvinaisia Turkissa. Tunnen useamman tyytyväisen linnun omistajan ja sukulaisen kaloja olen jopa päässyt hoitamaan. Lintu (kuş) ja kala (balık) ovat mukavia otuksia. Ne eivät pahemmin rajoita omistajansa menemisiä ja tulemisia. Niiden ruokinta- ja asumiskustannukset ovat matalat ja mikä monelle turkkilaiselle tärkeintä, ne elelevät kompaktisti omalla pienellä alueellaan sotkematta koko huushollia.

Itse rakastan koiria (köpek) ja olen kuumeillut omaa koiraa tehokkaasti koko elämäni. Monet turkkilaistuttuni ilmoittavat myös pitävänsä koirista, mutta sisälle kotiin he eivät niitä kelpuuta. Miksi? Koska ne tiputtavat karvansa joka paikkaan ja ovat näin ollen pis (likaisia). Osan mielestä karvat ovat myös vaarallisia. Lemmikkikoiria näkee kuitenkin kaupungin kaduilla yhä enemmän ja enemmän, joten asenteet ovat selvästi muuttumassa. Samalla kun sinänsä iloitsen, katson hieman mietteliäänä trendikkäiden rotujen valikoimaa: Kultaistennoutajien ohella vastaan tulee huomattavan paljon pittbulleja, saksanpaimenkoiria, rottweilereita. Yksi sukulaisemme odottaa chow chown pentua. Mopsit näyttävät olevan myös kova juttu ja kiitos elämäni ensimmäisen hoitokoiran, sydämestäni pala kuuluu aina mopseille. Siitä en kuitenkaan ole ihan vakuuttunut, onko mopsi ja Mersinin ilmasto hyvä yhdistelmä.

Entäpä kissat (kedi)? Tunnen kourallisen todellisia kissafaneja, joille tyypillistä on muutama oma lemmikkikissa + avokätinen katukissojen ruokinta. Yksi näistä on naapuri, jonka nimeä on koskaan opi muistamaan, sillä viittaan häneen aina tittelillä cat neighbor. Useimmat vierastavat kuitenkin kissoja ja tähän ryhmään kuuluvat myös monet Turkin tuttavani. Yleisestä asenneilmapiiristä huolimatta, kun meille tarjottiin turkkilaisen vanin ja maatiaisen suloista sekoitusta, vastaus oli välittömästi kyllä (!).

 

Sukulaiset olivat innoissaan ja "innoissaan": Suomeen Irma-kissa skypetti ensimmäisen kerran jo saapumisiltanaan ja sen jälkeen viikoittain. Posti on myös tuonut kissalle Suomesta leluja ja parhaillaan odotellaan vitamiiniraksuja, valjaat ja kynsileikkurit sisältävää pakettia. Turkin puoli yritti kääntää päät viimeiseen asti: Älkää ottako. Yök, se on likainen. En koskaan tule käymään teillä sitten, koska koko asunto tulee haisemaan. Meille on turha tunkea sitä hoitoon lomien ajaksi. Ensimmäinen turkkilainen uskaltautui kuitenkin kylään kuukauden päästä ja lopulta vankimmat vastustajatkin heltyivät: rapsutuksia antavat vain harvat, mutta esimerkiksi kissan tarkkailu ja vointi kiinnostavat. Lisäksi osasta on kuoriutunut kissaguruja, jotka antavat mielellään neuvoja kissanhoidossa: Laittakaa hiekka-astia parvekkeelle, ei kai se tarvitse sitä kuin 1–2 kertaa päivässä. Kyllä kissan voi päästää parvekkeelle, se ymmärtää olevansa korkealla. Kissan kanssa ei saa ikinä leikkiä tai se menee pilalle. Tuttavamme syöttää kissoilleen leipää, kananmunaa ja salamia - miksi te ette tee samoin? Ei näille neuvoille voi oikein muuta kuin hymyillä hämmentyneenä.

Yhdestä asiasta turkkilaiset ovat kuitenkin vaikuttuneita. Olemme ravanneet niin tiheään eläinlääkärillä laittamassa kaikki mahdolliset rokotteet ja sisä- ja ulkoloishäädöt kuntoon, että sukulaiset totesivat kissan olevan terveempi ja puhtaampi kuin me ihmiset. Eläinlääkäri on kuitenkin itselleni aiheuttanut myös päänvaivaa: Rokotukset ja häädöt ok. Kissan ripuliin hän antoi oivan ohjeen syöttää riisiä ja perunaa, mikä toimi. Mutta sen jälkeinen suositus keskittyä kalan ja naudan syöttämiseen ja demonisoida syöttämämme kana arvelutti oikein toden teolla. Siinä vaiheessa kun lääkäri ilmoitti, että kissan tulisi saada yhdet pennut ennen sterilointia tai syöpäriski nousee, olen googlettanut sinnikkäästi muita eläinlääkäriasemia.

Sen lisäksi, että kaksi kissakulttuuria hieman törmäilee arjessamme, on Irma toki tuonut mukanaan myös kulttuurista riippumatonta kissamaista touhua talouteemme. Uusia sisustusratkaisuja riittää; raapimispuu, rutatut matot ja lattioita miinoittavat lelut. Olemme heittäneet hyvästit (toivon mukaan väliaikaisesti) katkeamattomille yöunille, sillä ruokapalvelua vaaditaan hyvin pontevalla naukumisella myös kello viisi. Toisaalta vastapainona ylisuloinen pehmeä otus vetää päivittäin torkkuja sylissä, tunkee sohvalle raaputettavaksi ja naurattaa riehumisellaan ja leikeillään. Jämptiyttä ja luovuutta tarvitaan, kun yritämme kannustaa neitiä sekä käytöstapoihin että energian purkamiseen.

Yksi asia on kissanpentuarjessa myös varmaa: kaikki on jännää. Tänään aivan sanoinkuvaamattoman jännää on ollut - muutamia asioita mainitakseni - valkosipulin kuivanut varsi, lattialla ollut muovipussi, hajonnut pyykkipoika, roskakaappi (kestosuosikki), vessanpesu, silmälasit, sohvan sisälle tunkeminen, liikenteen äänet, kanan tuoksu keittiössä, läppärin näppäimistö (taas kerran...). Lisäksi löysin jälleen itseni pohtimasta aivan uudenlaisia kysymyksiä heti aamutuimaan: haluanko syödä aamupalan kuunnellen maukumista ja sen jälkeen siirtyä olohuoneeseen töiden tekoon VAI annanko kissan murustella kuivia valkosipulin kuoria pitkin keittiötä, jolloin saan hiljaisuuden mutta joudun imuroimaan keittiön ennen muita puuhia? Tänä aamuna valitsin jälkimmäisen.