Linssikeittoa lihattomaan lokakuuhun

Havahduin tällä viikolla siihen, että meneillään on lihaton lokakuu. Arvatenkin se on kohdallani jäänyt toteuttamatta, koska muistin sen kuun lähetessä loppuaan. Toisaalta kotonamme syödään pitkälti kasvisvoittoista, Mersinin alueen perinteistä kotiruokaa ja sen ansiosta kasviksia on kertynyt runsain mitain. Viikon mittaan lautaselta on löytynyt muun muassa pinaattihöystöä, kesäkurpitsa-kikhernepataa, okra-tomaattipataa ja linssikeittoa.

Linssikeitto on Turkissa erittäin yleistä tarjottavaa. Se on luultavasti ravintoloiden useimmin listalla oleva keitto ja myyvätpä sitä jopa monet ostoskeskusten pikaruokapaikatkin - jälkimmäisten linssikeiton makua en kertakokeilun jälkeen tosin voi kovin lämpimästi ylistää.

Myös kodeissa linssikeitto porisee varsin usein ja se kelpaa hyvin vieraillekin etenkin alkukeittona. Linssikeitto on ihanan vaivaton. Suurin työ on melkein siinä, jos linssit pääsevät kiehumaan hellalle ja joutuu siivouspuuhiin. Tästä taloutemme normikattilallisesta riittää keittoa noin kolmelle hengelle. Kaksistaan on varaa myös santsata tai kuten aina ruokaa laittaessani laiskuuttani toivon, ruokaa riittää kahdelle kerralle. Ensimmäinen resepti on miehen sukuresepti. Jälkimmäisen olen napannut netistä, sillä jossain vaiheessa kaipasin keittoon hieman muuntelua. Näitä meillä siis vuorotellaan.

Linssikeitto eli mercimek corbasi (kiehuvaan veteen)

1 peruna
1 porkkana (onnistuu ilmankin!)
1 (puna)sipuli
1 tuore tomaatti tai vastaava määrä tomaattimurskaa (onnistuu ilmankin!)
2 pientä valkosipulinkynttä
hiukan vajaa juomalasi (1 3/4 dl) punaisia linssejä
n. 1/4 dl riisiä
n. 6 lasia (1,2 l) vettä
mausteita maun mukaan (taloutemme kombo on noin teelusikallinen suolaa, jeeraa ja mietoja chilihiutaleita (pul biber), joskus myös teelusikan kärjellinen currya)

1. Laita vesi kiehumaan.
2. Pilko ainekset. Porkkana kannattaa paloitella ohueksi kypsymisajan takia, muuten voi olla erittäin suurpiirteinen.
3. Huuhtele linssit.

4. Laita kaikki ainekset - lukuun ottamatta mausteita - kiehumaan veteen. Tarkkaile, ettei keitos kiehu yli, sillä linssit ovat tässä mestareita.
5. Keitä, kunnes kaikki ainekset ovat kypsiä, porkkanoista asia on hyvä tarkistaa. Lisää vettä, jos se vaikuttaa tarpeelliselta. Vastaavasti, jos keitto vaikuttaa hyvin vetiseltä, ota hieman lientä sivuun vaikkapa juomalasiin.
6. Surauta keitto sileäksi sauvasekoittimella ja lisää viimeiseksi mausteet.
HUOM!  Jos kotoasi löytyy  paprikapyreetä, kuumenna tilkka öljyä ja sekoita 1 tl pyrettä siihen. Kaada seos vielä viimeisenä "mausteena" keittoon.


Linssikeitto (kuullottamalla) 

2 dl punaisia linssejä
1 (puna)sipuli
1 rkl vehnäjauhoja
1 porkkana
½ rkl paprika- tai tomaattipyrettä
1 tl suolaa, mustapippuria ja jeeraa
n. 1,2 l vettä
+ öljyä kuullottamiseen

1. Kuullota sipuli öljyssä.
2. Lisää jauhot ja kuullota vielä hetki. Lisää pyre ja jatka edelleen hetki.
3. Lisää joukkoon pilkottu porkkana, huuhdellut linssit ja vesi.
4. Keitä kypsäksi ja soseuta lopuksi sauvasekoittimella. Lisää vielä mausteita maun mukaan.

Keiton kanssa voi syödä toki mitä vain. Meillä turkkilainen syö leipää sekä puristaa keiton joukkoon hieman sitruunamehua. Itse syön keiton kyljessä salaattia ja tungen (kotioloissa, en halua järkyttää ihmisiä laajemmin) sitruunamehun lisäksi keiton päälle muun muassa seesamin- ja mustakuminansiemeniä sekä turkkilaisversiota fetasta eli beyaz peyniriä.

Pastasalaattia Italia-hengessä

Turkkilainen, etenkin iäkkäämpi, ei välttämättä ole kovin avoin vieraille makuelämyksille. Ei ulkomaisille mauille, ei viereisen maakunnan mauille, eikä välttämättä edes sukulaisen ruuille, jos kokkausprosessissa tai ainesosissa tiedetään olevan jotakin "mystistä". Tositarina suvustamme tältä kesältä: parikymppinen nainen oli kutsunut serkkujaan ja tätejään illalliselle. Ruokana oli patlican tavaa. Ruuassa laitetaan kattilaan kerroksittain lihaa, munakoisoa, tomaatteja, valkosipulia ja maun mukaan tulisia paprikoita, suolaa ja mustapippuria. Lisäksi tarvitaan oliiviöljyä; paprikapyre ja laakerinlehti ovat vapaavalintaisia. Parin tunnin päästä illallispöydässä yksi vanhemmista sukulaisista ilmoitti olevansa hieman huonovointinen ja söi pelkästään lisukeriisiä ja salaattia. Kun vierailu oli loppu ja oltiin autossa kotimatkalla, muutamat sukulaiset ihmettelivät pääruuan syömättä jättämistä. Syy: koska ko. sukulainen näki nuoren kokin lisäävän ruokaan lasillinen vettä => reseptiin ei kuulu vesi => ruoka oli sen ansiosta pilalla.

Mieheni haluaisi periaatteessa olla avomielinen ruokaelämyksille. Siksi hän maistaa kaikkea ja on joskus jopa itse ehdottanut eksoottisempia ruoka-annoksia ja ravintoloita. Esimerkiksi mongolialaiseen ravintolaan mies halusi ihan itse ja vieläpä kahdesti, kunnes luovutti. Vaikka kulttuuri kiinnosti, hänen oli pakko myöntää ettei ruoka maistunut ollenkaan. Muutama vuosi sitten ennen Moskovan lomareissuamme hän tutkiskeli hartaasti perinneruokien nimiä ja suunnitteli, mitä kaikkea pitää maistaa. Paikan päällä olimme kuitenkin kroonisesti ruokaongelmissa heti aamuista alkaen. Ensimmäisenä aamuna söimme Subwayssa. Toisena aamiaispaikan munakkaan tomaatilla ja tillillä, sekä vaaleata ja tummaa leipää kera teen. Kolmantena aamuna mies kysyi totisesti: Miksi missään ei ole tarjolla normaalia aamupalaa (=tomaattia, kurkkua, öljyä, oliiveita, juustoja)? Kerroin syyn olevan se, ettei turkkilainen aamupala ole yhtä kuin normaali aamupala. Onneksi nälkäkuolemalta selvittiin kaiken maistelemisen, Subwayn, borssikeiton ja bulgur-linssi-pilahvin (joka oli ihan samanlaista kuin Turkissa) ansiosta.

Itse taas rakastan uusia makuja ja kunnon opettaja-otteella (kaikkea pitää maistaa, vielä yksi lusikka) yritän avartaa miehenkin ruokakulttuurikokemuksia. Joskus testaukset ovat menneet oikein kunnolla metsään. Esimerkiksi intialainen ravintola Suomessa floppasi pahemman kerran. Siinä kun itse nautin täysin rinnoin, mies tuomitsi ruuat ensin ulkonäön ja sitten maun perusteella. Tuomio: mössömäinen ulkomuoto ja makea maku. Riisi kuulemma tunkkaista. Vain naan-leipä meni säädyllisesti alas.

Tähän mennessä olen viisastunut niin, että pohjoismainen ruoka on ok, koska se ei turhia kikkaile: kala on kalaa ja peruna on perunaa. Turvallisin vieras ruokakulttuuri turkkilaissuuhun on Kreikka, koska - yllätys yllätys - naapureiden ruuat ovat nimiä myöten melkein identtisiä. Italiaa yritin ujuttaa keittiöömme viime syksynä mozzarellan muodossa, mutta se sai tuomion mauttomana. Viime viikolla päätin ottaa revanssin ja istutin mozzarellan tällä kertaa suosikkisalaattini sekaan. 

Idea mozzarellaiseen salaattiin lähti oikeastaan basilikasta, raaka-aineesta, jonka olen suurin piirtein etsintäkuuluttanut. Luoteis-Turkissa basilikaa oli tarjolla vuoden ympäri marketissa kuin marketissa, mutta nyt täällä etelässä sen näkeminen tuntuu melkein ihmeeltä. Näin ollen olen vannottanut, että aina kun basilika silmiin osuu, se tulee ostaa. Tällä viikolla vihdoin lykästi! Vastusta reseptin toteuttamisessa kuitenkin riitti: Mozzarella oli isommasta marketista loppu, joten jouduin ostamaan pikkumarketista raastetta kimpaleen sijaan. Kirsikkatomaatit taas oli pakattu järeään muovirasiaan, joka oli päästänyt hieman muovimaista makua myös hempeisiin tomaattiparkoihin. Basilikakaan ei ollut Suomesta tuttua vihreää maustebasilikaa vaan punaista basilikaa, jonka suutuntumalta arvioin totuttua miedomman makuiseksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin: salaatti mozzarelloineen päivineen sai mieheltä täyden hyväksynnän. Eläköön italialainen ruoka!

En ole varma, mistä salaatin resepti on alunperin, sillä olen saanut sen siskoltani. Kyseessä on kuitenkin oma suosikkini ja nyt reseptillä on myös lisämeriitti: turkkilaisen hyväksymä. Salaatin voi koota kauniisti isolle tarjoilulautaselle: aluksi salaatti revittynä, sitten pasta liemineen ja päälle mozzarellapallot/siivut, kirsikkatomaatin puolikkaat ja koristeeksi basilikan lehtiä. Oma salaattini kärsi visuaalisesti basilikan violetista väristä ja mozzarellan raastemuodosta, mutta jos ulkonäön ei tarvitse olla just eikä melkein, tumma basilika ja raaste ajavat maullisesti asiansa :)

Pastasalaatti mozzarellalla ja minitomaateilla (3–4 annosta)

3 dl pastaa
(vettä + ½ tl suolaa)

Marinadi:
½ dl rypsi- tai oliiviöljyä
1 rkl balsamiviinietikkaa
2 rkl appelsiinitäysmehua
½–3/4 tl suolaa
2 tl sokeria
½ tl mustapippuria
1 valkosipulinkynsi murskattuna
½ dl basilikan lehtiä hienonnettuna (jos käytössä punaista basilikaa, laita hieman enemmän)

Lisäksi:
125 g mozzarellaa
1 rasia (250 g) kirsikka- tai miniluumutomaatteja
½–1 jääsalaatti
basilikan lehtiä

1. Keitä pasta, huuhtele kylmällä vedellä ja valuta hyvin.
2. Valmista marinadi sekoittamalla kaikki aineet keskenään.
3. Sekoita pasta marinadiin ja anna maustua jääkaapissa ainakin kaksi tuntia. Itse pidän yön yli.

4. Leikkaa mozzarella viipaleiksi ja minitomaatit puoliksi.
5. Vuoraa tarjoiluastia salaatilla. Asettele muut ainekset päälle (myös marinadiliemi) ja viimeistele basilikan lehdillä.


Kun Italian henkeen oli päästy, päätimme sunnuntain kunniaksi käydä myös Mersinin keskuksen alueella. Rantakaistaletta kävellessämme olemme joka kerta katselleet kuuluisan Roma-jäätelöpaikan vilkasta terassia ja pohtineet mennäkö vai eikö mennä. Tällä viikolla vihdoin menimme. Runsaassa jäätelötarjonnassa oli myös italialaisia jäätelöitä ja eksoottisempiakin makuja aina ruusua myöten. Otimme testiin mintun ja mandariinin. Tiedä sitten, oliko kyse makuasioista, liian suurista odotuksista vai mistä, mutta turkkilais-italialainen jäätelö tuotti ainakin näillä mauilla pettymyksen. Mies heltyi antamaan arvosteluasteikolla 2,5/5 tähteä ja tällä kertaa minä sain olla nirsoileva suomalainen kahdella tähdelläni.

Palvelukulttuurin kasvatit

Kesällä yksi turkkilaistuttavani kävi kahden viikon bussikiertomatkalla Kreikassa ja Balkanin maissa. Hän piti kaikista maista kovasti, eikä suosikkia kysyttäessä pystynyt nimeämään vain yhtä. Ruoka oli maistunut, nähtävyydet olivat olleet mielenkiintoisia ja hintatasokin OK. Palvelukulttuuri oli ainoa jonkin asteisen ihmetyksen aihe: turkkilainen koki, että palvelukulttuuri oli heikkoa, koska ravintoloissa ja kahviloissa ei aina voinut istua vain suoraan pöytään.

Suomalaisia on jo kauan opetettu itsepalvelukulttuuriin, itse en muuta muistakaan. Vaikkapa lounasruokalassa annostelen täysin tyytyväisenä ruuat itse lautaselleni ja vien syötyäni tarjottimen telineeseen. Hyvän palvelukokemuksen luovat itselleni asiakkaan tervehtiminen ja hymy. Turkissa palvelukulttuuri on aivan erilainen; ehkä syynä ovat kulttuuriperinteet, ehkä se, että turkkilaiset asiakkaat osaavat mielestäni olla aika vaativia.

Mieheni sanoi huomaavansa Suomen vierailuillaan, että suomalaiskaupoissa asiakas ja myyjä tervehtivät lämpimämmin ja katsovat silmiin. Turkissa palvelu vaihtelee erittäin lämpimästä siihen, että asiakas on kuin ilmaa. Kuitenkin, koska mieheni on kasvanut turkkilaiseen palvelukulttuuriin, jossa tervehdykset ja hymyt eivät ole ykkösprioriteetti, ei hän niitä arjessaan kaipaa. Tärkeintä on, että elämä tehdään miellyttäväksi ja asioita hoidetaan asiakkaan puolesta. Ja siitä ei pääse yli eikä ympäri, etteikö juuri tälläistä palvelukulttuuria Turkista löydy! Suomessa autottomana löytää itsensä helposti matkustelemasta mitä painavimpien kantamuksien kanssa paikallisbusseissa tai kotoaan odottelemasta viikon sisällä tulevaa korjausmiestä, mutta Turkissa tilanne on toinen.

Palvelut lähtevät yksinkertaisista arkisista tarpeista: moneen turkkilaiseen kotiin toimitetaan vettä ja kaasua. Jos kotitalous suosii pullovettä hanaveden juomisen sijaan, monissa kaupungeissa voit kilauttaa jollekin lukuisista vedentoimittajista ja he tuovat suuren vesitonkan sisälle asti. Lisäksi kaasuhella tarvitsee kaasupullon vaihtoa muutaman kuukauden välein. Tämäkin hoituu kätevästi soittamalla haluamaansa yritykseen, jonka työntekijä tuo uuden kaasupullon ja kytkee sen niin, että kokkailu voi taas jatkua.

Kodinkoneiden korjauspalvelut ovat yleensä myös ripeitä. Meilläkin useamman kuukauden rikki ollutta ilmalämpöpumppua tultiin korjaamaan kuin akuuttitapausta lauantai aamupäivällä ja kolmen huoltajan voimin. Uudet kodinkoneet ja huonekalut saapuvat yleensä myös pikavauhtia kotiinkuljetuksena. Ostettuamme kaksi isoa mattoa, ne tuotiin ilmaiseksi meille kotiin tunnin sisällä. Mattoja ei myöskään kannata pestä itse, sillä pesula järjestää edullisen nouto- ja kuljetuspalvelun.

Pikaruokapaikoissa turkkilainen on jo voinut tottua siihen, että oma tarjotin pitää kannella itse pöytään ennen syömistä. Suurimmassa osassa paikkoja kaikki kuitenkin tuodaan asiakkaan puolesta pöytään enkä ole tainnut vielä kertaakaan asioida ravintolassa tai kahvilassa, jossa omat jälkensä pitäisi siivota ja astiat palauttaa keräystelineeseen.

Pitkän matkan linja-autot ovat myös palvelukulttuurin keskittymiä. Suomessa yksi kuski hoitaa kaiken laukuista rahastamiseen, Turkissa henkilökuntaa tarvitaan useampia. Lipun voi ostaa netistä tai linja-autoasemalta - yksi henkilö. Kuskin tehtävä on ajaa - toinen. Lisäksi bussissa on yhdestä kolmeen matkaemäntää/isäntää, jotka tarjoilevat teetä ja keksejä ja tarkistavat matkustajien lippuja ja määränpäitä. Palveluun kannattaa panostaa, sillä Turkissa bussifirmoja riittää ja yksi ylimääräinen kahvitarjoilu tai huono keksivalikoima voi olla ratkaisevassa asemassa seuraavia bussilippuja ostettaessa. Jos oma auto löytyy, siihenkin palvelua on tarjolla: huoltoasemilla turkkilaiskuskin ei tarvitse tankata itse vaan maksaminen riittää.

Toisaalta monipuoliset palvelut (joissa tosin varmasti on alueittaista vaihtelua!), ovat ihana asia. Joskus taas mietin, että voisinhan asian x hoitaa itsekin ja vieläpä nopeammin. Joskus tämä tottumus palveluun saa myös huvittavia piirteitä. Viimeksi eilen kävimme marketissa ruokaostoksilla ja mies halusi ehdottomasti ostaa ananaksen. Markettien hedelmäosastolta löytyy laite, jolla myyjä poistaa ananaksesta kuoret ja kannan ja asiakas saa muovirasiaan syöntivalmiita ananasrenkaita. Mies viipyili laitteen vierellä, mutta kun henkilökuntaa ei alkanut näkyä eikä kuulua, totesin, että voimmehan me leikata ja paloitella ananaksen kotonakin. Voiko sen tehdä itse? Oletko varma? Vakuutin, että olen elämässäni leikannut useammankin ananaksen ja suuntasimme kassalle. Illallakin mies vielä ananasoperaatiota katsellessaan oli aluksi skeptinen, mutta myönnettävä se oli: ananaksen leikkauspalvelua ilmankin ihminen voi elää.

Syksyn merkkejä

Kuun alussa säätila tuntui yhtäkkiä syksyiseltä. Etenkin yöt olivat jo selvästi viileämpiä ja pystyin jopa nukkumaan ilman jatkuvaa tuulettimen päälläoloa. Tämän pienen lämpötilanotkahduksen jälkeen helteet kuitenkin palasivat, tuuletin hyrrää taas ja mittari kohoaa päivittäin kolmeenkymmeneen asteeseen. Jos lämpötilat eivät vielä tajuakaan lokakuun olevan nurkan takana, muita syksyn merkkejä on sentään alkanut ilmaantua:

Osa lehtipuista, sitruspuut esimerkiksi, säilyy Mersinissä läpi vuoden vihreänä ja lehtevänä. Osa kuitenkin kellertyy, ruskehtuu ja tiputtaa lehtensä. Pari viikkoa sitten kävimme syömässä aamupalan puistossa ja vaahterat tiputtelivat lehtiä kunnon syystyyliin.

Pari viikkoa sitten tienpäällä pääsin todistamaan myös haikaroiden lentoa vielä Turkkiakin lämpimämmille talvehtimisalueille. Keväällä näin haikaraparvia jonkinlaisella lepotauolla turkkilaisessa vuoristokylässä. Ne kaartelivat valtavia ympyröitä ja keräsivät joukkojaan parin tunnin ajan ennen pohjoiseen jatkamista. Nyt lintujen nokka sen sijaan osoitti auramaisissa muodostelmissa kohti Välimerta ja etelää. Koska Turkki osuu monien lintulajien muuttoreitille, mahdollisuudet myös muiden lajien bongaamiseen ovat hyvät näinä päivinä.

Hedelmissä ja kasviksissa huomaa sesongin muuttumisen. Kesätuotteita, kuten vihreitä papuja ja munakoisoja, on vielä tarjolla, mutta sesonkin vedellessä viimeisiään hinnat alkavat nousta ja laatu kärsiä. Kun Suomessa tuskailin talvisin mauttomia ja hailakoita talvitomaatteja, viime vuodesta oppineena tiedän, että samasta ongelmasta kärsitään pian myös täällä Mersinissä.

Toreille ja marketteihin ovat ilmestyneet pitkän tauon jälkeen syksyinen granaattiomena ja talviset sitrushedelmä. Tällä viikolla korkkasin purjokauden purjo-kikhernepadalla. Lisäksi nyt on kova säilykkeiden tekemisbuumi ja marketit ja torit notkuvat säilykeaineksia avomaankurkuista porkkanoihin ja pikkuchileihin. Mekin teimme viiden kilon purkin täyteen etikkasäilykettä, nyt vain odotellaan sen valmistumista.

Ruokapöytiin on ilmestynyt ashure eli Nooan vanukas. Ashure-aika itse asiassa liikkuu vuosittain aikaisemmaksi ja aikaisemmaksi, sillä se on yhteydessä Ramazan ja Kurban bayramin päivämääriin. Muutaman vuoden päästä ashure on siis kesäruokaa, mutta nyt se kuuluu vielä syksyyn. Viime vuonna elin lokakuussa varmasti viikonpäivät  tällä erikoisella jälkiruoalla, ja samoin se on leimannut nyt syyskuun loppua.

Toisaalta ashure on melko lähellä sekahedelmäkiisseliä. Toisaalta, kokista riippuen, kiisselistä löytyy tuoreiden ja kuivahedelmien lisäksi bulguria, riisiä, papuja, siemeniä, pähkinöitä ja/tai kikherneitä - siis vähän vaikka mitä. Päälle ripotellaan useimmiten kanelia. Joidenkin tekemänä kyseessä on erittäin sokerinen herkku, toisten resepteillä syntyy enemmänkin puuromainen elämys.

Ashure on vähän erilainen juttu kuin vaikkapa joulupiparit tai pääsiäispasha. Ashuren ideana nimittäin on rauhan ja rakkauden hengessä jakaa sitä muillekin kuin omalle perheelle. Me saimme sitä ensin yhdeltä sukulaiselta, sitten toiselta ja kyläillessä kolmannelta. Lisäksi eräänä iltana puoli yhdeksän maissa ovikello soi. Ajattelin miehen tulleen takaisin pyörälenkiltä ja suuntasin ovisilmää katselematta yöpuvussa, kuulokkeet korvilla ja läppäri sylissä avaamaan. Yllätyksekseni oven takana olikin kahden ashure-kulhon kanssa iäkkäämpi naapuri. Läppäri lattialle, kulhot käteen ja kiittelin sen minkä turkiksi osasin.

Kerrostalomme henki on 364 päivänä vuodessa oikea epäsosiaalisuuden huipentuma, sillä naapurit harvoin edes tervehtivät toisiaan. Kengänkärkien katselu ja tuppisuisuus rappukäytävässä eivät todellakaan ole vain suomalainen hyve/pahe! Vaikka en mitään yltiösosialiseerausta kaipaakaan, itsestäni on ihanaa, että edes kerran vuodessa kanssaeläjiin kiinnitetään huomiota - vaikka sitten näin Nooan arkki -kertomuksen muistamisen ja jälkiruuan merkeissä.

Leipää leipäkansalle

Turkkilaiset ovat tilastollisesti maailman ahkerimpia leivänsyöjiä. Viimeksi sunnuntaina todistin turkkilaista leipärakkautta: Kello 9 aikaan aamulla ajoimme leipomon ohi. Melkein parikymmentä ihmistä odotti kauniisti jonossa vuoroaan tiskille. Kaikilla kotiinviemisiksi lähti useampi leipä ja tiedän, että parhaimmillaan aamupalalla kuluu puolesta leivästä kokonaiseen per nokka (ja en siis puhu leipäviipaleista vaan kokonaisista leivistä). Iltaruualle voidaan käydä uudet tuoreet leivät.

Ihania sämpylöitä, rinkeleitä ja pasteijoita löytyy laajat valikoimat, kun taas puhdas leipävalikoima painottuu pitkälti muutamaan vaaleaan leipälaatuun. Esimerkiksi kotikatumme valtion leipomo leipoo vain ja ainoastaan valkoista, rapeakuorista vehnäleipää ja melkein valkoista, ei niin rapeakuorista grahamleipää. Leipomo on auki yötä päivää ja ostajia riittää, sillä turkkilaisille leivän tuoreus on ykkösprioriteetti.

Yksi Turkin tyypillisimmistä leivistä on somun ekmek (yläkuva), joka on vaalea hiivalla kohotettu vehnäleipä. Rapea kuori ja ilmava sisus. Kuidut loistavat poissaolollaan mutta myönnettävä on, että maullisesti leipä on todella hyvää ja sitä voi dippailla kivasti öljyyn, hunajaan, hilloon, milloin mihinkin. Vaikka maku miellyttääkin, meidän talouteemme ostetaan melkein poikkeuksetta hieman tummempaa kepek ekmek -grahamleipää, koska kuituja, koska terveellisempää ja maullisestikin se kelpaa meille molemmille ihan hyvin. Emmekä ole ainoita: etenkin nuoret turkkilaiset ovat alkaneet kiinnostua kuitupitoisuuksista ja moni yrittää rajoittaa leivänsyöntiään kohtuutasolle.

Suosikkileipäni Turkissa on suht harvoin syötävä yufka ekmek. Kyseessä on pizzapohjamaisen ohut, valtavan ympyrän muotoinen leipä. Sitä voidaan syödä tuoreena tai kuivattaa säilytystä varten. Kuivatettu leipä kastellaan ennen syöntiä vedellä, jolloin se pehmenee ja on kuin uutta taas. Ehkä rakkauteni yufka-leipään johtuu siitä, että pidän Suomessa kovasti rieskasta. Pohjois-Pohjanmaalta saa ohuita ohra-, kaura- ja vehnärieskoja ja tykkään kaikista. Lapsuudestani Itä-Suomesta muistan hyvin kaupan perunarieskan, joka oli suht paksua, pehmoista ja melkein hajosi käsiin, mutta oli älyttömän hyvää. Yufkassa ja rieskassa on jotain samaa.

Miehelläni on selvästi turkkilainen leivänsyöntigeeni, vaikkei hän kokonaista leipää per ateria tuhoakaan. Myös ruisleipä maistuu: kesän Suomi-reissulta toimme pakkaseen kahdeksan pussia Ruispaloja. Miehen tavoite oli 12 pussia, mutta laukuissa ei ollut tarpeeksi tilaa. Samoin jos suomalaiset kokkailuni eivät aina mukisematta uppoakaan turkkilaissuuhun, kotitekoiset teeleivät ja sämpylät kelpaavat aina. Miehen suosikki leipomistani leivistä on perunarieska, jota helppouden takia teenkin mielelläni silloin tällöin. Itse olen mieltynyt kaurajauhoihin, mutta muutkin toki käyvät.


Nopea perunarieska (4 kpl)

3 dl perunamuusia (usein itselläni ei ole muusia tähteenä saati jauheena, joten yksinkertaisesti keitän 3 perunaa, tilsaan ne haarukalla ja heitän sekaan hieman voita, suolaa ja notkistukseksi vettä, maitoa tai piimää)
1 kananmuna
1 tl suolaa
2–3 dl kaurajauhoja
voita voiteluun + jauhoja paineluun

1) Sekoita ainekset keskenään kunnolla mutta nopeasti. Vaivausta ei tarvita. Taikina saa jäädä hyvin pehmeäksi ja tarttuvaksikin.

2) Jaa taikina neljään osaan ja pyörittele jauhotetuilla käsillä neljä palloa. Laita pallot pellille leivinpaperin päälle, painele ne ohuiksi rieskoiksi ja pistele haarukalla. Jauhoja kannattaa käyttää reilusti apuna.

3) Paista 230 asteessa uunista, jauhoista ja rieskojen ohuudesta riippuen noin 5–20 minuuttia. Pinnan tulee saada jonkin verran väriä.

4) Voitele uunikuumat rieskat halutessasi voilla.

Vankissan elämää

Kotonamme asustaa lisäkseni kaksi turkkilaista: mies ja kissa.  Nyt viikonloppuna kissalle iski silmätulehdus. Normaalisti sujuneen aamun jälkeen päiväunilta heräsi katti, joka siristi silmiään, piilotteli sängyn alla ja täysin persoonansa vastaisesti ei halunnut syödä, leikkiä eikä saada rapsutuksia. Kiikutimme kissan eläinlääkärille ja reilun vuorokauden silmätippojen tiputtelun jälkeen tuntemamme persoona alkoi taas palailla.

Tietojemme mukaan Irma-kissassamme olisi 75 % turkkilaista van-kissarotua ja loput maatiaista. Ulkonäöllisesti se onkin selkeä sekoitus näitä molempia, kun taas luonteesta löytyy paljon vanimaista sielunelämää. Tämmöistä kissaystävää meillä on pian vuosi ihmetelty:

Runsas äänimaailma. Pari ensimmäistä viikkoa kissan kanssa olivat täynnä naukumista. Kirjaimellisesti kissa tuntui puhua pälättävän jatkuvasti ja me ihmiset olimme kuin puulla päähän lyötyjä: mehän otimme hiljaisen eläinlajin, vai? Lukemalla selvisi, että turkkilaiset vanit ovat varsin kovaäänisiä ja monipuolisia ääntelijöitä vastapainoksi kissamaailman hiljaisille eläjille, kuten maine cooneille, joista minulla lähinnä oli aiempaa kokemusta.

Kissan volyymitason laskemisessa on auttanut koulutus ja ikä. Kun pennun kanssa ei alkanut jutella =sen ääneen ei kiinnittänyt huomiota, alkoivat kissan kieli ja omistajien hermot vähitellen rauhoittua. Nykyään kissa naukuu lähinnä tervehdykseksi, ruuan pyytämiseksi ja halutessaan pois sylistä tai syliin. Toki joskus myös tylsistymisestä tiedotetaan pontevalla naukaisulla. Viime viikkoina epäilen myös kissalle ilmenneen jonkinlaisen teini-ikä nau'un: jos yllätän verhon takana tai peiton alla piileskelevän kissan, MENE POIS -tyylinen kimakka nauku on taattu. Öisin kissa on hiljaa, mutta aamulla makuuhuoneen oven avautuessa mau'utaan asiaankuuluvalla volyymilla aamutervehdys.

Mahtava saalistaja. Kissat rakastavat saalistamista ja luin, että vanit olisivat asian suhteen vieläpä erityisen intohimoisia. Totta tai ei, joka tapauksessa leikit, joissa saa jahdata ja saalistaa ovat ykkösiä ja elämän suuriin riemuihin kuuluvat hämähäkit ja kärpäset, joita kissamme jaksaa vaania loputtomiin.

Vieraita, hyi. Vanien kerrotaan olevan erittäin kiintyneitä omistajiinsa. Meillä itsenäisen käytöksen lisäksi ilmenee kyllä omistajarakkautta, kun kissa tulee poikkeuksetta meitä ovelle vastaan kotiin tullessa, vaatii rapsutusta ja tykkää viettää aikaa jos nyt ei ylenpalttisesti sylissä niin ainakin samassa huoneessa ja touhujamme seuraten. Sen sijaan, kun ovikello soi, kissa tuntuu suorittavan laskutoimituksen: Jos kotona on yksi henkilö, kissa menee ovelle vastaan. Jos kotona on kaksi henkilöä, kissa ryntää piiloon vierashuoneen sängyn alle, sillä arvatenkin kylään on tunkemassa ylimääräisiä ihmisiä. Koko vierailu kuluu vieraita vältellen ja kyräillen. Yön yli viipyvän kanssa voi jo vähän alkaa kaveeratakin...ehkä.

Vesi kiinnostaa. Vankissat ovat kuuluisia mieltymyksestään veteen, uimiseen, täydessä lavuaarissa köllöttelyyn. En ole vielä aivan varma, mikä on kissamme mielipide vesiasiaan. Pentuna, kun jouduimme pesemään kissan sotkuisia tassuja, katti huusi kuin riivattu. Nyt isompana kiinnostus veteen on selvästi kasvamaan päin. En edelleenkään voi kuvitella kissaamme kroolaamassa pitkin luonnon vesistöjä esi-isiensä hengessä, mutta esimerkiksi vesilasien kanssa hääriminen on tuttu näky. Lisäksi kissa on alkanut tulla seuraksi kylpyhuoneeseen eikä välitä suihkusta tulevista pärskeistä tuijotellessaan lumoutuneena lattiakaivoon kieppuvaa vettä.

Ruoka kelpaa. Kun taloomme saapui kissa, olin varautunut nirsoiluun. Siitä meillä ei kuitenkaan ole tarvinnut huolta kantaa, päinvastoin. Markettiruuista kelpaavat kaikki ja ihmisten myös, jos kaikkea annettaisiin maistaa. Välillä olimme suorastaan ongelmissa, kun kissan maha tuntui olevan pohjaton kaivo ja katti meni vähän väliä jääkaapin eteen pitämään naukukonserttoja ylimääräisen ruokakipon toivossa. Keittiöön ei pystynyt astumaan jalallakaan ilman seuraajaa. Nyt tilanne on rauhoittunut ja ruoka tuntuu vievän hieman pienemmän lohkon kissan ajatuksista. Edelleenkään ei toki ole puhettakaan, että kissalle voisi jättää valvomatta isoa ruoka-annosta, josta se voisi halutessaan käydä ottamassa muutaman raksun kerrallaan. Kaikki maistuu ja annos, koosta riippumatta, menee kertaheitolla.

Älyä ja leikkisyyttä. Irma-kissan kanssa ei koskaan ole ollut ongelmia paikkojen opettelussa, vaan se tietää tasan tarkkaan missä on ruokintapaikka, mistä ruoka tulee, missä hoidetaan vessa-asiat. Myös ei-sana on hallussa, mutta kissamaisesti sen totteluun suhtaudutaan rennosti.

Vankissoille ominaisen eloisuuden voin allekirjoittaa 100 prosenttisesti, sillä kissa mennä kaahottaa päivittäin ympäri asuntoa päästellen samalla leijonamaisia karjahteluita. Verhoissa on kiivetty, sohvia kynsitty, vaatteita jyrsitty uuteen uskoon ja kirjahyllyissä päästy yllättävän korkealle (eli niille tasoille jonne ei saisi päästä). Kun kissalle annetaan uusi lelu, se saattaa leikittää sillä itseään tuntikausia ja joinain päivinä virta ei tunnu loppuvan edes pikaisten nokosten vertaa.

Vaikka riekunta joskus pingottaa meidän omistajien hermoja, ei mikään ollut ihanampaa kuin nähdä vuorokauden flegmaattisena kyhjöttäneen kissan alkavan taas osoittaa riehumismerkkejä: ensi merkkinä paranemisesta toimi keittiön seinän sotkeminen piimällä. Se onnistuu niin, että kissa hyppää keittiön pöydälle (kiellettyä), iskee tassunsa piimälasiin (kiellettyä) ja sen jälkeen ravistelee (lähmätassulla kiellettyä) piimät tarmokkaasti ympäristöön. Näin kissa on luonut itselleen myös seuraavan päiväaktiviteetin: ihminen siivomassa sotkua ja kissa hyökkäilemässä siivousluutun kimppuun. Jotain älykkyyttä kai tämäkin...

Turkkilaisten kahvikuppien ihanuus

Turkkilaista kahvia voi tehdä joko kahvinkeittimellä tai itse liedellä. Heti alkajaisiksi keittoastiaan mitataan kylmä vesi ja hienon hieno kahvijauhe sekä sokeria maun mukaan: sade/sekersiz (sokeriton), orta (hieman sokeria) tai sekerli (runsaasti sokeria). Kahvin tulee kuohahtaa, muttei pahemmin kiehua. Onnistumisen merkkinä pidetään runsasta vaahtoa kahvin pinnalla.

Turkkilaisessa kahvissa itselleni parasta on tarjoilumuoto, joka on sanalla sanoen suloinen: kahvi tarjoillaan nukkemaisen pienistä kahvikupeista, joiden tilavuus on maksimissaan desin. Astiakaupoissa sormeni syyhyävät toinen toistaan kauniimpien kuppien äärellä, mutta tähän asti olen malttanut: kotoa löytyy nimittäin jo kuppi poikineen ja niiden tiet meille ovat olleet mitä moninaisimmat.

Vitriinin perintökupit

Nämä kupit saimme muuttaessamme miehen kanssa omaan kotiimme. Ne ovat kuuluneet mieheni äidinäidille ja äidille ja vuosi sitten ne luovutettiin meille. Kupit näyttävät täysin käyttämättömiltä ja täytyy myöntää, etten itsekään ole uskaltanut niitä vitriinistä ottaa.

Taannoin päätin hieman tutkia kuppien leimoja, joista selvisi niiden olevan Anchor Hocking -yhtiön Fire King -sarjaa. Pienellä googlettelulla Anchor Hocking paljastui yhdysvaltalaiseksi, vuonna 1905 perustetuksi lasitehtaaksi, joka on elossa edelleen. Meidän kuppityyppiämme on ilmeisesti valmistettu 60- ja 70-luvuilla.

Arkeen ja juhlaan

Nämä tulppaanikoristeiset kupit on saatu kierrätettynä mieheni vanhemmilta. Heillä oli kaappien perukoilla kokonainen tulppaanikuosinen astiasto liemikulhoineen ja kananmunakuppeineen, ja eräs kaunis päivä astiasto "lahjoitettiin" meille kaappitilan vapauttamiseksi. Noh, jotain hyötyäkin astiastosta on lopulta ollut: Jos liemikulho ei ole meille tulonsa jälkeen valoa nähnyt, nämä kahvikupit ovat sen sijaan olleet ahkerassa käytössä. Käytämme näitä niin arjessa kuin vieraiden kanssa, sillä ne kestävät konepesun. 

Klassikkokupit

Tällaisia kuppeja meillä on tasan kaksi kappaletta ja käytämme niitä silloin tällöin arkikahvia juodessa. Kyseessä on turkkilaisen astiatehtaan, Kütahya Porselenin, kuppikaksikko ja kuvioinniltaan se taitaa olla lähellä stereotyyppistä turkkilaista kahviakuppia. Olen törmännyt juuri samanlaisiin niin kahviloissa kuin Googlen turkkilainen kahvi -hakusanalla. Sain setin, johon kuuluivat nämä kaksi kuppia lautasineen sekä pieni cezve (eli keittoastia), mieheltäni lahjaksi vuosikausia sitten. Tarkemmin sanoen aikana, jolloin minulla ei ollut vielä hajuakaan turkkilaisen kahvin keittotavasta.

Bling bling -häälahja

Ystävämme antoi meille häälahjaksi tällaisen metallinhohtoisen kahvisetin: tarjotin, kaksi keraamista kuppia metallisine kehikkoineen ja "hattuineen", lautaset ja pieni suloinen rasia kahvin kanssa tarjottaville karkeille. Myynnissä settejä näkyy monissa paikoissa eli kyseessä ei ole harvinaisuus, mutta osin tunnesyistä en ole raaskinut käyttää kuppeja vielä kertaakaan. Koko komeus säihkyy kuitenkin kauniisti vitriinissä.

Suomen tuliaiset

Kuvan kupit ovat löytö Suomesta. Settiin kuuluu seitsemän erisävyistä kuppia ja lautasta ja se on aikoinaan ostettu pienestä antiikkiliikkeestä ihan vain edullisuuden ja suloisuuden perusteella. Suomessa kupit olivat liian pienet niin kahville kuin kaikelle muullekin, mutta turkkilaiselle kahville ne ovat juuri sopivat. Setti kulkeutuu Suomesta Turkkiin pikkuhiljaa, sillä en uskalla lähetyttää niitä postipaketteina. Kesälomareissulla sain takaisin lähtiessä mahdutettua kassiin vihreät kupit, eiköhän joulureissulta taas pari lisää.

Türk kahvesi eli turkkilainen kahvi valmiina juotavaksi. Yleensä sen kanssa tarjotaan pari makeista tai suklaata sekä lasi vettä.