maanantai 20. elokuuta 2018

Perinneruokia = katoavaa kansanperinnettä?


Turkissa elää sekaisin monenlaisia elämäntapoja: perinteisiä, moderneja, uskonnollisia, etnisiä ja näiden kaikkien erilaisia sekoituksia. Omat Turkki-läheiseni ovat pitkälti kahta ryhmää: Ensimmäinen ryhmä koostuu perinteitä vaalivista ihmisistä, jotka tunnistaa esimerkiksi vaatetuksesta (kukikkaat huivit, haaremihousut), kotikeskeisyydestä ja juhlien ja niihin liittyvien perinteiden rakastamisesta. Naisilla perinteet näkyvät myös huomattavana panostuksena kodin siisteyteen ja ruuanlaittoon. Toinen ryhmä ovat näiden perinteitä vaalivien ihmisten nyt kolmekymppiset lapset, joille osa perinteistä tuntuu vierailta. Monesti näillä kahdella ryhmällä onkin erimielisyyksiä siitä, miten pitäisi olla ja elää.

Mieheni on perinteisen kodin kasvatti ja viikko sitten saimme vieraaksemme istanbulilaisen ystävämme, joka samoin on kasvanut perinteitä vaalivassa perheessä. Varsin pian mieheni ja ystävämme puhe kääntyi koottuihin ärsytyksen aiheisiin, joita oli kesän aikana kertynyt. Molemmille vanhemmat olivat valittaneet esimerkiksi kesämatkoista. Miksi tuhlata rahaa matkailuun, kun voisi pysyä kotona! Molempien vanhemmat olivat tyytymättömiä heille kohdistuneeseen vierailutiheyteen. Nyt Kurban bayramin eli uhrijuhlan lähestyessä molemmissa perheissä oli väännetty siitä, pitääkö uhrata vuohi vai ei ja kenen kuuluu maksaa uhrieläin. On kuitenkin yksi seikka, jossa turkkilaiset alati ylistävät ja arvostavat vanhempiaan: heidän ruokaperinteensä ja keittotaitonsa - ja ruoka ei Turkissa ole vähäpätöinen juttu!

Jogurttia tilamaidosta, kananmunia suoraan kyläkauppiaalta, kotitekoista paprika- ja tomaattipyrettä sekä kotisäilöttyjä oliiveita.
Laittaessamme iltaruokaa pyysin vierasta ojentamaan jääkaapista jogurtin. Hän tutkaili jogurttia ja totesi sen hyväksyvästi kotitekoiseksi. Tunnustin, että kyseessä ei ollut oma saavutukseni vaan mieheni äiti tekee meille viikoittaisen jogurttisankollisen. Jos erehdymme ostamaan markettijogurttia, hän saa suorastaan sätkyn: miksi tuhlaatte rahaa sellaiseen, kyllähän minä teen teille jogurttia ja hyvää teenkin!

Ruokapöydän ääressä siirryimme pohtimaan ruokaperinteitä tarkemminkin. Totesimme, että harvemmin tulee tehtyä itse leipää. Vieraamme kertoi, että hänen äidillään sen sijaan on tapana nousta aikaisin ja leipoa mahtavaa, voilla ja hunajalla valeltua leipää aamupalaksi. Me pystyimme pistämään vieläkin paremmaksi kertomalla, että olimme auttaneet miehen äitiä sisaruksineen viemään jyväsäkkejä myllyyn. Perikunnan mailta saadut jyvät jauhatettiin jauhoksi niin, että jokainen sisarus sai 10 kilon jauhosäkin ja aihetta leipätalkoisiin.

Jauhojen ohella toinenkin perinteisten kotien ruokaurakka on parhaillaan käynnissä: paprikapyreen valmistus. Ihmiset ostavat kymmeniä kiloja suippopaprikoita, pesevät, paloittevat ja jauhatuttavat ne. Sitten seosta kuivatellaan auringon alla noin viikko. Esimerkiksi appivanhempieni katolle ilmestyy lähiviikkoina valtava pressu täynnä paprikapyrettä. Me nuoremmat pääsemme kiitollisina osingoille vanhempien viitseliäisyydestä, sillä markettipyre olisi heidän silmissään pyhäinhäväistys: saamme pyytämättä tonkan pyrettä, joka on kieltämättä todella hyvää liki ruuassa kuin ruuassa eikä homehdu, kuten markettien vastaavat tuppaavat tekemään.

Istanbulilaistuttu harmitteli, että hänen asuinalueellaan on luomu- ja kylätuotteita myyvä tori, mutta hinnat ovat liian kalliit. Kotikaupungissa käydessään hän sen sijaan nauttii isänsä harrastelupuutarhan antimista. Meilläkin on tuuria: kerran viikossa miehen vanhemmat saavat muutaman litran maitoa kylämaitoa myyvältä tuttavaltaan. Me saamme osuutemme edelleen jogurttina. Oliivit saadaan ja säilötään miehen vanhempien omasta pihasta. Eräät sukulaiset omistavat oliivitarhan, joten oliiviöljyn saamme myös huokealla hinnalla.

Sukulaisilta viime syksynä ostetut 10 litraa oliiviöljyä alkavat olla lopuillaan. Uutta satoa odotellessa.

Puhuimme myös yksittäisistä ruuista tuttavamme kanssa. Sekä hänen että mieheni äiti jaksavat tehdä alusta lähtien esimerkiksi manteja eli pieniä raviolimaisia pastanyyttejä. Ensin tehdään taikina, kaulitaan, leikataan pieniksi neliöiksi. Tämän jälkeen on vuorossa tuntien täyttötyö, jonka tuloksena on keittoa vaille valmiita, esimerkiksi lihatäytteisiä pastanyyttejä. Minäkin olen osallistunut joskus manti-tekotalkoisiin, jossa kuusi naapuruston naista käytti mantien tekoon yli kolme tuntia - toki satsista tuli pakkaseen asti, mutta silti. Tuttavamme on oppinut tekotaidon omalta äidiltään, mutta myönsi että arjen keskellä Istanbulissa ruoanlaiton tärkein ominaisuus on nopeus eivätkä perinnereseptit tule tällöin kyseeseen.

Pakastimesta löytyy anopin lahjoittamia pastanyyttejä sekä kotitekoista makaronia.

Syödessämme manti-illallista, jonka teimme anopin lahjoittamista manteista, pohdimme, miten aikaa vieville, alusta asti tehdyille ruuille tulevien sukupolvien kanssa käy. Nyt äidit, anopit, mummot ja tädit kokkaavat nuoremmilleen ja lahjoittavat purnukat ja pakkaset täyteen vaivalla tekemiään pyreitä, nyyttejä, hilloja ja säilykkeitä. Nämä ovat ruokia, joihin he ovat tottuneet eikä niiden laitosta lipsuta siksi, että se vie aikaa ja vaivaa. Heidän aikuisille lapsilleenkin maku on juuri oikea, mutta herää kysymys siitä, onko maku vaivan väärti. Viitsiikö muutaman kymmenen vuoden päästä kukaan enää tehdä itse vai vaelletaanko suosiolla markettien pakaste-manteille ja paprikapyre hyllyille? Toivon mukaan ei! Istanbulilaisystävämme ei ehdi väkertää pastanyyttejä, mutta jogurtin hän tekee aina itse.

4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! Tuo sukupolvien kuilu on tosiaan aika iso monessa asiassa. Mun anoppi juuri visiitillään päivitteli miten on aina tehnyt jokaisen hillon jne. itse pöytään, hänen ikäluokan on vaikea sisäistää nykyajan menoa ja faktaa, että se on sula mahdottomuus, jos molemmat ovat töissä. Teillä on hyvät oltavat kun saatte noin paljon omia tuotteita, meillä anoppi on kaukana eikä jaksa enää tehdä kun pieniä määriä jotain, viimeeksi on saatu sucukia, hilloja ja tulista tomaattikastiketta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruokalahjat on kyllä ihania ja tosi hyviä. Alkuun jotenkin nolotti ottaa joka viikko vastaan anopin vaivalla tekemiä kokkauksia mutta nyttemmin olen oppinut, että hänelle on ilo ja kunnia tehdä ruokaa meille asti: jos joku viikko ei niin välttämättä oltaisi tarvitsemassa vaikka uutta oliivisatsia tai illallisjämiä, ruoka-astia vain vaivihkaa tungetaan tavaroiden joukkoon tai lähtiessä isketään käteen ja vastalauseita ei oteta :) Tuo tulinen tomaattikastike kuulostaa hyvältä - turkkilaisten tomaattipyreet, -säilykkeet ja -kastikkeet on ihan parhaita!

      Poista
  2. Minullakin on keittiöihme anoppina. Aina saa jotain hyvää mukaansa, jopa automatkalle Suomeen. Anopin börek on parasta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä meilläpäin börek-kulttuuri ei harmillisesti ole vahvimmillaan, kun taas aikoinaan luoteis-Turkissa kävin paljon börek-paikoissa aamupalalla ja tykkäsin tosi paljon. Kotitekoinen börek on taatusti mahtavaa :)

      Poista