Sadetta ja aurinkoa

Sää, tuo yleismaailmallinen small talkin aihe, on Turkissakin vahvoilla. Tervehdysten jälkeen on yleistä heti kommentoida päivän säätä. Kesällä yleensä tuskastellaan Mersinissä kuumuutta, sillä syytä totisesti on, ja talvella harmitellaan etenkin pilvisten ja sateisten päivien kylmyyttä. Auringolla on lämmittävä voima kyllä ympäri vuoden eikä lunta tarvitse vuoristoa lukuun ottamatta pelätä, mutta hyytävää voi siitä huolimatta olla.

Tyypillistä talven lämpötilaongelmille on se, että kodin sisällä voi olla kalseampaa kuin ulkona. 0-10 asteeseen tippuvat yölämpötilat eivät sinällään hetkauta suomalaisen korvaa, mutta ne totisesti viilentävät kivitalot tehokkaasti! Läheskään kaikissa iäkkäämmissä omakotitaloissa ja kerrostaloissa ei keskuslämmitystä (yleensä kaasua) tunneta ja näin jää kunkin asukkaan itsensä harteille yritys luoda siedettävä/lokoisa sisälämpötila parhaaksi näkemillään menetelmillä.

Ilmalämpöpumput ovat yleisiä, yhdestä kahteen per asunto. Ilmalämpöpumpun eli kliman etuna on helppous ja tietty se, että talvella se lämmittää ja kesällä viilentää. Toisaalta monet valittavat kliman aiheuttavan tukkoisuutta ja päänsärkyä. Tottapa kyllä, ainakin kurkkuni vihaa kliman puhallusta niin kesäisin kuin talvisin, mutta voittaa klima omalla kohdallani kuitenkin soban.

Soba on tyypillisin vanhoissa omakotitaloissa, mutta toki moni virittää sen kerrostaloasuntoonsakin. Sobassa poltetaan pienen kaminan tyyliin puuta ja paperia, pähkinöiden ja siementen kuoretkin voi kipata sekaan. Tänä talvena useassa sobassa palaa myös hiili, jonka hinta on (harmillisesti) poljettu halvimmaksi. Sobassa on tunnelmaa, mutta ikävänä puolena on vääjäämätön pienen pieni musta pölykerros ja pienhiukkaset sisällä ja kaduilla iltaisin leijuva sankka savu ja katku, josta kärsivät muutkin kuin soban omistajat.

Soban ja kliman lisäksi on vielä erilaisia sähköllä toimivia pienlämmittimiä sekä -pattereita. Meiltäkin löytyy olohuoneen kliman lisäksi pieni sähkölämmitin kylpyhuoneesta. Koska muut huoneet ovat oman onnensa nojassa, on viileimpinä päivinä mukavaa esimerkiksi leipoa tai kokata uuniruokaa, mikä lämmittää mukavasti keittiötä.

Kuluva talvi on kiristänyt hermoja kalseuden lisäksi loputtomalta tuntuvalla sateisuudellaan. Yksi Mersinin ilmastoa hallitseva seikka kesäisin ja talvisin on nimittäin korkea ilmankosteus ja sateilla höystettynä siitä on tänä talvena kärvistelty huomattavasti keskiverto talvea enemmän. Pyykin kuivatus sadepäivinä on ulkona mahdotonta ja kodin sisällä tuskaisen hidasta. Kun kotonamme ei ole keskuslämmitystä, ei tietystä vesikään lämpiä tavalliseen tapaan. Esimerkiksi suihkussa käynnit suunnitellaan aurinkoisten päivien mukaan (=vesi lämpiää aurinkopaneeleilla) tai sitten odotellaan kiltisti pari tuntia veden lämpiämistä termostaatin avulla. Ehkä ärsyttävin tämän talven ilmiöistä on ollut se, että ainakin omassa kodissamme ulkoseinien sisäpinnoille tuppaa ilmestymään jonkin sortin hometäpliä, onneksi vain yhteen huoneeseen. Niitä sitten pyyhin seinistä aina viikkosiivouksen yhteydessä.

Tänä viikonloppuna sade on kuitenkin ollut tauolla! Aurinko on lämmittänyt kodin lokoisaksi ja ulkonakin on kelvannut. Tämän innostamana- ja tulevia sateita peläten - ajelimme ja kävelimme miehen kanssa ristiin rastiin pitkin kapeita kyläteitä ja ihastelimme luonnon puhkeamista kirjaimellisesti kukkaan. Helpolla ei ole luontokaan sateilla päässyt: erääseen kylään vievä rinnetie oli sortunut, pienempiä pengermien sortumia näkyi vähän väliä ja paikka paikoin pellot lainehtivat vedestä. Onneksi suunta on kohti kevättä ja uskoakseni yhä aurinkoisempia viikkoja!

Maailman siistein kansa?

Vihdoin voitanee sanoa, että talvi on saapunut Mersiniin. Siitä merkkinä ovat kylmät yöt ja viileät aamut ja illat. Kevyt syystakki on päässyt käyttöön ja sisällä hipsutellessaankin haluaa monen kuukauden tauon jälkeen laittaa sukat jalkaan. Tänään helpotuksekseni sain myös pikku hiljaa edistämäni koti talvikuntoon -projektin pakettiin: kaikki on imuroitu kirjahyllyn kirjoja myöten, ikkunat ja verhot pesty ja mikä mieluisinta, paksut talvimatot laitettu lattioille. Nyt pärjäillään taas pitkälti lauantaiaamuisilla viikkosiivouksilla.

Muistan elävästi ajat, jolloin mieheni asui vielä kolmen miehen kimppakämpässä Luoteis-Turkissa. Hellalla saattoi joskus seisoa ylikiehunut kahvi viikonlopun yli, jääkaappi oli aika ajoin kuin räjähdyksen jäljiltä ja pölyjen pyyhintä oli hieman tuntematon käsite. Pääosin siisteystasossa ei ollut valittamista: tavarat olivat pitkälti järjestyksessä, pyykkikone pyöri, tiskit tiskautuivat ja kerran viikossa imuri lauloi.

Kun sitten myöhemmin tutustuin miehen sukulaisiin, oli miehisen rento tyyli vain kaukainen muisto. Sukulaisten kodit ovat yleensä viimeisen päälle tip top. Asiassa auttaa se, että etenkin olohuone on yleensä mahdollisimman pelkistetty: sohvat, verhot, matto, televisio tasoineen - kyllä. Kirjahylly kirjoineen, tyynyjä, viltti, koriste-esineitä - ei. Tai no, pari valokuvaa/ muovikukka-asetelma/ pari lasiesinettä saattaa televisiotasolta tai vitriinistä löytyä, mutta siinä kaikki. Tällaisen kulttuurin ympäröimänä en alkanut vähentämään kotoa tavaraa, mutta huomasin aluksi pienen siivousstressin iskevän itseeni.

Siivoustyylejä on monia: monilla työssäkäyvillä isompi viikkosiivous kertaalleen mutta monilla - sukulaiseni mukaan lukien - jatkuva pienimuotoinen siivouspuuhastelu. Vessa saatetaan puunata useamman kerran viikossa ja muu asunto pari kertaa. Matot saatetaan puistella päivittäin ja pestäkin kuukausittain, jos vain koko ja materiaali sallii. Ikkunat pestään muutaman kuukauden välein. Kuten kohtaamani Turkissa asuva venäläinen minulle totesi: lattioilta voisi vaikka syödä. Myös sanonta, jonka mukaan vieraat eivät vietä aikaa kaapissasi on Turkissa syytä unohtaa, sillä vierailulla olevasta naisväestä saattaa löytyä hyvinkin omatoimisia keittiöapulaisia. Osin siisteysvimmaa varmasti selittää vierailukulttuuri, jossa sukulaiset tai tuttavat saattavat tupsahtaa kotiin kovin yllättäen ja sotkuisen kodin mainetta ei halua kukaan. Toisekseen tuntuu välillä, että turkkilaisilla on pientä päähänpinttymää hygieniasta.

Siivouksessa ei sinänsä ole mitään pahaa eikä toki siivouksen apuaineissakaan, mutta välillä huomaan turkkilaiskodeissa ylilyöntiä erilaisten pullojen ja putelien suhteen. Itse saan ikkunat puhtaaksi mikrokuituliinoilla ja tarvittaessa jopa pelkällä vedellä, kun taas muutamat tuttuni supsuttelevat helposti litran pullon ikkunanpesuainetta samassa puuhassa. Meidän tiskipöydällämme on Fairy-pullo, sukulaisten tiskipöydällä Fairya, Hypoa (jotain antibakteerista nestettä, jota sekoitetaan Fairyn kanssa tiskiveteen) ja Cif-ainetta, jolla puunataan hellan lisäksi kattilat. Antibakteerisuus on kovassa kurssissa. Ongelma on ehkä oikeasti olemassa muuallakin kuin omissa silmissäni, sillä viime kesäisen juhlaviikon edellä näin televisiossa ohjelman. Siinä koetettiin teroittaa katsojille, ettei eri puhdistusnesteitä ja -aineita pidä juhlasiivouksessa sekoitella keskenään miten sattuu.

 
Siisteyteen ja hygieenisyyteen liittyen turkkilaisilla tuntuu olevan kiinteä suhde myös kodin tuoksuihin. Toisaalta ihmiset pitävät tuoksuista: siivousaineet tuoksuvat joskus rankasti, hajustetut pyykinpesuaineet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja kodeissa lorautellaan käsiin kolonyaa (alkoholipitoista käsihuuhdetta, jossa tuoksuu usein voimakkaasti sitruuna, ruusu tai jokin kukka). Sama tuoksumaailma voi yllättää myös vaikkapa bussissa ja sairaalaankin olen nähnyt vietävän varsin voimakastuoksuisia kukkia.

Itsekin tykkään supsautella sitruuna-kolonyaa silloin tällöin. Lisäksi innostuin ostamaan granaattiomenan hajuista Fairya (saa Suomestakin), vaikka Suomessa tämä ei olisi tullut mieleenikään arvatenkin voimakkaahkon tuoksun takia. Tässä menee kuitenkin taloutemme raja ja esimerkiksi pyykit ovat sitkeästi tuoksuttomia.

Toisaalta turkkilaisissa kodeissa ei saa tuoksua. Ottaen huomioon, miten paljon turkkilaiset kokkaavat ja miten suuressa arvossa sitä pidetään, olen yllättynyt siitä, miten nyrpeästi ruuan tuoksuun suhtaudutaan. Itse suorastaan nautin siitä, jos jo ulko-ovelta vastaan hyökkää pullan tai lempiruuan tuoksu, mutta täällä tilanne on toinen ja ensimmäinen reaktio tuoksun kohtaavalla kotiintulijalla on tempaista ikkuna auki. Talvellakin monet tuulettavat asuntojaan erittäin ahkerasti, sillä raikas tuoksu menee lokoisan sisälämpötilan edelle.

Erityisiksi hajunaiheuttajiksi koetaan lähipiirissäni valkosipuli, kananmuna, maito ja kala. Näihin kontaminoituja astioitakaan ei kuulemma voi pestä pelkällä tiskiaineella vaan täytyy käyttää myös jotakin desinfioivaa pesunestettä (yleensä pulloja tutkaillessa huomaan näiden "tiskiaineiden" oikean käyttötarkoituksen olevan pyykin- tai vessanpesu). Jotkut eivät myöskään luota tiskikoneen vievän hajua vaan tiskitabletinkin kaveriksi on syytä lorauttaa järeämpää puhdistusainetta. Etenkin kananmunan hirviömäisyys hajun aiheuttajana on itselleni kenties ikuinen mysteeri, mutta kuuntelen mahdollisimman ymmärtäväisesti aiheesta käytävää keskustelua.

Välillä, kun oikein ihmetyttää tai ärsyttää, avaudun miehelleni turkkilaisten siisteysmaniasta. Kun miehen sukulaisten kanssa katsoo vaikkapa televisiota ja he näkevät elämänmenoa muualta (syöminen käsin, afrikkalainen kylä), toistuu aina sama voivottelu likaisista/epähygieenisistä tavoista. Miehen serkku taas totesi meillä käydessään, että onpa teillä yllättävän siistiä, yleensä ulkomaalaiset ovat todella sotkuisia. Öh, no kiitos...kai? Kun taas joskus harmittelin, että Turkissa ihmiset heittelevät niin paljon roskia kaduille ja luontoon, minulle todettiin: eihän sillä ole väliä, ovatko kadut likaisia, kunhan kodit ovat siistejä! Niin, voi noinkin toki ajatella. Toisaalta en voi täysin tuomita heidän ajatelmiaan, sillä tietynlaiset siisteyskäsitykset tuntuvat olevan syvässä. Ihmettelenhän itsekin hiljaa esimerkiksi sitä, miksi ennen porukalla ruuanlaiton aloittamista minä olen ainut, joka pesee kädet tai mietin jo kauhuissani potentiaalista ruokamyrkytystä kyläpaikassa, kun raaka liha seisoo 35 asteen helteessä odottamassa, milloin joku viitsisi aloittaa grillaamisen.

Mieheni on elänyt koko ikänsä tässä "maailman hygieenisimmän maan" siivousympäristössä, joka taas minun näkökulmastani on sekoitus epähygieenisiä ja hygieniahysteerisiä tapoja. Kaikesta huolimatta kotonamme on onneksi saavutettu siivouskompromissit. Mieheni sisällä asuu pieni ekotekoilija, jota ei ole kovin vaikea maanitella muovipussien vähennystalkoisiin tai pelkän Fairyn käyttöön tiskauksessa. Raahasipa hän jopa omatoimisesti kotiimme hajutonta ekopyykkipulveria. Tiskikoneeseen hajunpoistajiksi on demokraattisesti hyväksytty pesutabletin lisäksi sitruunan puolikkaat ja appelsiinilohkot. Kompromissi Turkin suuntaan tehtiin kylpyhuoneen siivousaineessa: tuju nestemäinen puhdistusaine hyväksytään, kunhan sen käyttö rajoittuu vessaan ja kylpyhuoneeseen. Koska en halua siivota joka ikinen päivä, mutta en toki toisaalta halua saada likaisen kodinhengettären mainettakaan, olen opetellut ennen vieraiden tuloa analysoimaan, missä huoneessa he tulevat olemaan ja keskitän viikkosiivouksen ulkopuolisen imurointitarmon arvioimilleni riskialueille: keittiö+olohuone ja etenkin kissankarvat sohvissa. Taloutemme jatkaa pientä ekosiivoiluaan ja onneksi kaupunkimme tekee siitä tätä nykyä hieman helpompaa: rappukäytävään on ilmestynyt kartongin, lasin, metallin ja muovin kierrätysastiat - yksi Suomesta kaipaamistani arkisista asioista!