Kevät, korona ja kysymys blogin jatkumisesta

Vuosi 2020 sujui Mersinin kodissamme tavalliseen tapaan aina koronaan asti. Kaikkien elämä ei sen sijaan ollut yhtä tasaista: yhteiskuntaa ehtivät alkuvuodesta ravistella sekä sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat että ennen kaikkea luontoäiti. Turkissa on tälle vuodelle nähty jo paha maanjäristys, lumivyöryjä ja tulvia. Ensimmäiset vahvistetut koronatapaukset todettiin monia Euroopan maita myöhemmin, mutta alkuun päästyään lukemat lähtivät erittäin nopeasti nousuun. Monen mielestä vuoteen on jo reilun kolmen kuukauden sisällä mahtunut liikaakin vastoinkäymisiä.

Kevät kuitenkin ilahduttaa, ja vuodenaika on tällä hetkellä Mersinissä täydessä vauhdissa. Niin eteläisessä maakunnassa kuin Mersin syksy ja kevät ovat sään puolesta ihmisen parasta aikaa. Talvi ei ole kylmä, mutta omalla tavallaan kalsea ja sateinen. Kesä taas on jatkuvasti yli kolmeenkymmeneen kohoavien lukemien takia liiankin kuuma. Keväiset, aurinkoiset, reiluun pariinkymppiin kohoavat päivälämpötilat hellivät ulkona ja tuovat kaivattua lämpöä talven kylmettämiin sisätiloihinkin. Luonto vihertää ja pelloille ja puihin ilmestyy toinen toistaan kauniimpia kukkia.

Luontoretket ovatkin kevään parasta antia itselleni, vaikka ne ovat tänä keväänä olleet myös  opettavaisia. Viime keväänä kärsin jatkuvasti kuivista ja kipeistä silmistä, tänä keväänä kuivuus ja kipu muuttuivat kutinaksi ja turvotukseksi. Vaikka Suomessa ei reagoisi siitepölyihin millään tavoin, on ulkomaan erilainen kasvillisuus osoittanut voimansa. Siis allergialääkettä naamaan, jotta kirsikka-, persikka-, manteli-, luumu- ja omenapuiden kukinnasta saa tuskatta ilon irti!

Keväästä nauttiminen oli oikeastaan vasta päässyt vauhtiin, kun koronavirus saapui virallisesti Turkkiinkin. Yllätys se ei ollut, sillä Euroopassa oli jo tuhansittain tapauksia ja rajoituksiakin runsaasti päällä. Hankimme jo ennen ensimmäistäkään tapausta kotiimme parin viikon ylimääräisen varaston linssejä, papuja, riisiä, makaronia sekä kissanruokaa, kissanhiekkaa ja saippuaa. Emme panikoineet, mutta kun Turkki sulki ensitöikseen koronan leviämisen hidastamiseksi koulut, taloutemme työvelvoitteet ja sitä kautta arki muuttuivat väistämättä yhdessä yössä.

Kissaa ei maailmanmeno hetkauta, vaikka koko ajan kotona olevat omistajat välillä ihmetyttävätkin.

Nopealla aikataululla myös kirjastot, teatterit, hääsalongit, kahvilat, moskeijat ja monet muut paikat, joihin ihmiset kokoontuisivat isommissa ryhmissä, sulkivat ovensa. Muiden maiden virheistä oppineina myös puistoissa, metsissä ja rannoilla piknikointi kiellettiin heti alkuunsa.

Kun kahvilat olivat vielä auki: salep maistuu maidolta, kanelilta ja orkideanjuurijauheelta.

Koronaohjeistukset kuuluvat kaduille sijoitetuista kovaäänisistä monta kertaa päivässä: Pysy kotona, vältä väkijoukkoja ja turhaa liikkumista. Pese käsiä ainakin 20 sekuntia. Yli 65-vuotiaille kotona pysyminen on pikemminkin käsky kuin suositus. Ravintolat ja leipomot tarjoavat vain take away -annoksia. Mersinin ja Adanan välinen juna ei kulje ja bussienkin liikkumista on rajoitettu. Lasten leikkimistä kuuluu piha-alueilta huomattavasti normaalia vähemmän ja kyläilykutsuja ei kuulu.

Mies käy kolmisen kertaa viikossa ruokaostoksilla ja pari kertaa viikossa pikavisiitillä vanhemmillaan. Itse pysyttelen kotona luontoretkiä lukuun ottamatta. Jos haluan kävellä kaupunkialueella, odottelen hiljaisia tunteja. Kunnassamme ihmiset taatusti kokoontuvat ja vierailevat toisillaan huomattavasti vähemmän kuin ennen, mutta kadut eivät ole todellakaan autioita. Ensinnäkin aukiolevat tehtaat ja yritykset, pankit, vaatekaupat ja muut työt pakottavat ihmiset työpaikkaliikenteeseen. Lisäksi reilun 300 000 asukkaan kunnassa riittää markettiin menijöitä ja lenkkeilystä vaihtelua kotona kyhjöttämiseen hakevia ihmisiä runsain mitoin. Arjen rutiinit ovat muuttuneet, mutta uusia on jo syntynyt ja elelemme päivä kerrallaan uutisia ja tilannetta seuraillen.

Tarkistin, että olen päivittänyt blogia edellisen kerran marraskuussa. Syynä hiljaisuuteen ei ole ollut kirjoitusideoiden puute tai päätös lopettaa kirjoittaminen, vaan yksinkertaisesti muuttunut arki. Kun aloitin blogin vuoden 2017 lopussa, minulla oli pelkkää aikaa ja päivät kuluivat lähinnä kotitöitä tehdessä ja tekemistä keksien. Olin hiljattain saanut oleskeluluvan, kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja blogista tuli mukava harrastus. Vuosien varrella ja etenkin viime syksystä lähtien kiireitä ja tekemistä on kuitenkin kertynyt tasaiseen tahtiin lisää ja aika tuntuu lentävän. Kolmen vuoden oleskelulupa vetelee viimeisiään ja sille täytyy hakea jatkoa alkukesästä. Ajankohtaiseksi on tullut myös tutustuminen kaksoiskansalaisuuden hakuprosessiin.

Kun blogin päivittäminen vain venyi ja venyi, pohdin monia vaihtoehtoja: a) kirjoitan uusia päivityksiä edes harvoin b) blogi saa jäädä nettiin, mutta en päivitä sitä enää c) poistan koko blogi. Näiden välillä olen pallotellut ja päätynyt lopulta vaihtoehtojen a ja b välille. En siis voi luvata päivittäväni blogia enää säännöllisesti jos ollenkaan, mutta en halua tehdä myöskään katoamistemppua! Varaan takaportin kirjoittaa edes silloin tällöin :) ja toivon mukaan joskus tulevaisuudessa blogille löytyy taas enemmän aikaa. Siihen asti käytän blogia ainakin muistojen verestämisessä ja luottoreseptieni löytöpaikkana. Toivon mukaan se antaa edelleen iloa ja infoa myös muille turkkilaisesta/ulkosuomalaisesta elämänmenosta kiinnostuneille! 💓