Kesäkurpitsaa uudella tavalla

Turkissa olen oppinut käyttämään joitakin kasviksia aivan eri tavalla kuin Suomessa ja toki muutamia uusiakin tuttavuuksia on löytynyt. Esimerkiksi purjo oli Suomessa jotain, jota tuli muutama sentti perunasalaattiin ja yksi varsi uunisein päälle. Turkissa taas olen opetellut kokkaamaan perinteistä purjo-kikhernepataa (nohutlu pirasa), johon tulee pikkaisen porkkanaa, kikherneitä ja riisiä sekä julmetusti purjoa pääraaka-aineeksi. Hyvää! Porkkanasta olen oppinut sen, että talviaikaan, kun hedelmien valikoima on hieman heikompi, voi vieraille tarjottaville hedelmälautasille laittaa myös porkkanoita sopuisasti sitrusten ja omenien joukkoon. Pavuissa olen saanut uusia tuttavuuksia, esimerkiksi kuvan taze fasulyet. Tosi hyviä ja helppoja laittaa ruuaksi. Ainut souvi on papujen pilkkomisessa. Se on puuhaa, johon varaan yleensä jotain radio- tai televisioviihdettä kylkeen.

Kesäkurpitsa on myös niiden kasvisten joukossa, joiden reseptiikka on kasvanut. Suosikki kesäkurpitsaruokani on eksili kabak eli hapan kesäkurpitsa. Oikeastaan olen ajatellut laittaa tämän (ja muutaman muun) reseptin jo aiemminkin, mutta sittemmin olen aina alkanut empimään ainesosaluetteloita. Turkissa esimerkiksi kesäkurpitsat ja munakoisot näyttävät joskus aikalailla erilaisilta kuin Suomessa. Vielä haastavampana koen sen, että omalla Turkin asuinalueellani melkein ruokaan kuin ruokaan kuuluu paprikapyre, joka ei Suomessa notku joka marketin hyllyllä. Nyt lopultakin päätin kuitenkin pähkäillä reseptin parissa, sillä eihän kyse ole sentään kvanttifysiikasta. Ennen ainesosia siis pieniä huom! huom! huom! -huomautuksia ja vinkkejä reseptin suomalaistamiseen tarvittaessa:

1) Kesäkurpitsat: Suomessa markettien kesäkurpitsat ovat usein varsin suuria, Turkissa taas löytyy pieniä, suuria ja eri värejä. Tähän reseptiin käytän vaaleanvihreäkuorisia kurpitsoja, mutta Suomessa menisin sillä, mitä lähimarketissa on tarjolla.

2) Tomaattipyreellä tarkoitan markettien pienen pieniä pyrepurkkeja tai -tuubia. Paprikapyre (biber salcasi) taas on hankalampi juttu. Käytännössä itsetehdyssä pyreessä on vain suolaa ja aurinkokuivattuja suippopaprikoita soseusettuna. Ainakin meillä vahvin maku pelkältään syötynä on suolaisuus, mutta ruokaan pyreestä tulee ihan omanlainen vivahde. Marketeissa tarjolla on eri tulisuusasteilla mainostettuja pyreitä. Jostakin luin myös, että kotikonstein makua voisi tavoitella lisäämällä tomaattipyreen joukkoon hieman vahvaa paprikajauhetta.

Jos papripyrettä ei löydy, menisin tämän reseptin kohdalla tomaattipyreen ja suolan voimin. Itse asiassa jossain kolkissa Turkkia resepti varmasti onkin paprikapyreetön, täällä Cukurovan alueella vain tottuu siihen, että jos ruokaan voi maullisesti laittaa biber salcaa, sitä varmasti laitetaan. Suolaa voi laittaa maun mukaan. Itse en lisää ollenkaan, sillä meidän pyreemme ovat itsessään niin suolaisia ettei lisätarvetta ole.

3) Vihreistä linsseistä kannattaa tutkia paketti, lähinnä keittoaika. Itselläni on linssejä, jotka kypsyvät ilman liotuksia tai esikeittoja 20 minuutissa. Suomessa käytin yleensä GoGreenin linssejä ja liotin niitä tunnin tai pari kylmässä vedessä ennen ruokaan pistämistä.

4) Kikherneissä käytin Suomessa asuessani ja joitain Turkki-ruokia harjoitellessani sekä Pirkan että GoGreenin tetroissa olevia kikherneitä, jotka tarvitsee vain nakata ruokaan. Joskus ostin myös GoGreenin kuivattuja kikherneitä, mutta jotenkin ne eivät itselläni maullisesti toimineet oikein missään. Turkissa ostamme aina kasan kikherneitä, keitämme ison satsin al denteksi ja laitamme pakkaseen, josta niitä sitten lisäämme milloin mihinkin ruokiin.


Eksili kabak eli kesäkurpitsapata (kolmelle)

1 (puna)sipuli
2 jälkiruokalusikallista (jrkl) tomaattipyrettä
1 jrkl paprikapyrettä
1 kg kesäkurpitsaa
2 tomaattia
2 dl vettä
6 tl vihreitä linssejä
pari kourallista kikherneitä
1/2 - 1 sitruunan mehu
4 pientä valkosipulin kynttä
1 jrkl kuivattua minttua
suolaa maun mukaan

1) Silppua sipuli ja pilko kesäkurpitsat ja tomaatit. 
2) Kuullota sipuli oliiviöljyssä. Lisää hetken päästä pyreet ja kuullota hieman lisää.
3) Lisää kattilaan kesäkurpitsa ja kuumenna niin kauan, että se pehmenee jonkin verran ja päästää hieman nestettä. Tähän menee aikansa, hämmennä välillä.
4) Lisää pilkotut tomaatit ja vesi. Kun ruoka alkaa kiehua, lisää linssit ja kikherneet. Keitä noin 20 minuuttia kannen alla välillä sekoittaen.
5) Testaa kesäkurpitsojen ja linssien pehmeys. Jos valmista, sekoita joukkoon sitruunanmehu, murskaamasi/pilkkomasi valkosipuli ja minttu. Anna poreilla vielä 5 minuuttia.

Ruoka on parhaimmillaan hieman jäähtyneenä.

Maailman siistein kansa?

Vihdoin voitanee sanoa, että talvi on saapunut Mersiniin. Siitä merkkinä ovat kylmät yöt ja viileät aamut ja illat. Kevyt syystakki on päässyt käyttöön ja sisällä hipsutellessaankin haluaa monen kuukauden tauon jälkeen laittaa sukat jalkaan. Tänään helpotuksekseni sain myös pikku hiljaa edistämäni koti talvikuntoon -projektin pakettiin: kaikki on imuroitu kirjahyllyn kirjoja myöten, ikkunat ja verhot pesty ja mikä mieluisinta, paksut talvimatot laitettu lattioille. Nyt pärjäillään taas pitkälti lauantaiaamuisilla viikkosiivouksilla.

Muistan elävästi ajat, jolloin mieheni asui vielä kolmen miehen kimppakämpässä Luoteis-Turkissa. Hellalla saattoi joskus seisoa ylikiehunut kahvi viikonlopun yli, jääkaappi oli aika ajoin kuin räjähdyksen jäljiltä ja pölyjen pyyhintä oli hieman tuntematon käsite. Pääosin siisteystasossa ei ollut valittamista: tavarat olivat pitkälti järjestyksessä, pyykkikone pyöri, tiskit tiskautuivat ja kerran viikossa imuri lauloi.

Kun sitten myöhemmin tutustuin miehen sukulaisiin, oli miehisen rento tyyli vain kaukainen muisto. Sukulaisten kodit ovat yleensä viimeisen päälle tip top. Asiassa auttaa se, että etenkin olohuone on yleensä mahdollisimman pelkistetty: sohvat, verhot, matto, televisio tasoineen - kyllä. Kirjahylly kirjoineen, tyynyjä, viltti, koriste-esineitä - ei. Tai no, pari valokuvaa/ muovikukka-asetelma/ pari lasiesinettä saattaa televisiotasolta tai vitriinistä löytyä, mutta siinä kaikki. Tällaisen kulttuurin ympäröimänä en alkanut vähentämään kotoa tavaraa, mutta huomasin aluksi pienen siivousstressin iskevän itseeni.

Siivoustyylejä on monia: monilla työssäkäyvillä isompi viikkosiivous kertaalleen mutta monilla - sukulaiseni mukaan lukien - jatkuva pienimuotoinen siivouspuuhastelu. Vessa saatetaan puunata useamman kerran viikossa ja muu asunto pari kertaa. Matot saatetaan puistella päivittäin ja pestäkin kuukausittain, jos vain koko ja materiaali sallii. Ikkunat pestään muutaman kuukauden välein. Kuten kohtaamani Turkissa asuva venäläinen minulle totesi: lattioilta voisi vaikka syödä. Myös sanonta, jonka mukaan vieraat eivät vietä aikaa kaapissasi on Turkissa syytä unohtaa, sillä vierailulla olevasta naisväestä saattaa löytyä hyvinkin omatoimisia keittiöapulaisia. Osin siisteysvimmaa varmasti selittää vierailukulttuuri, jossa sukulaiset tai tuttavat saattavat tupsahtaa kotiin kovin yllättäen ja sotkuisen kodin mainetta ei halua kukaan. Toisekseen tuntuu välillä, että turkkilaisilla on pientä päähänpinttymää hygieniasta.

Siivouksessa ei sinänsä ole mitään pahaa eikä toki siivouksen apuaineissakaan, mutta välillä huomaan turkkilaiskodeissa ylilyöntiä erilaisten pullojen ja putelien suhteen. Itse saan ikkunat puhtaaksi mikrokuituliinoilla ja tarvittaessa jopa pelkällä vedellä, kun taas muutamat tuttuni supsuttelevat helposti litran pullon ikkunanpesuainetta samassa puuhassa. Meidän tiskipöydällämme on Fairy-pullo, sukulaisten tiskipöydällä Fairya, Hypoa (jotain antibakteerista nestettä, jota sekoitetaan Fairyn kanssa tiskiveteen) ja Cif-ainetta, jolla puunataan hellan lisäksi kattilat. Antibakteerisuus on kovassa kurssissa. Ongelma on ehkä oikeasti olemassa muuallakin kuin omissa silmissäni, sillä viime kesäisen juhlaviikon edellä näin televisiossa ohjelman. Siinä koetettiin teroittaa katsojille, ettei eri puhdistusnesteitä ja -aineita pidä juhlasiivouksessa sekoitella keskenään miten sattuu.

 
Siisteyteen ja hygieenisyyteen liittyen turkkilaisilla tuntuu olevan kiinteä suhde myös kodin tuoksuihin. Toisaalta ihmiset pitävät tuoksuista: siivousaineet tuoksuvat joskus rankasti, hajustetut pyykinpesuaineet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja kodeissa lorautellaan käsiin kolonyaa (alkoholipitoista käsihuuhdetta, jossa tuoksuu usein voimakkaasti sitruuna, ruusu tai jokin kukka). Sama tuoksumaailma voi yllättää myös vaikkapa bussissa ja sairaalaankin olen nähnyt vietävän varsin voimakastuoksuisia kukkia.

Itsekin tykkään supsautella sitruuna-kolonyaa silloin tällöin. Lisäksi innostuin ostamaan granaattiomenan hajuista Fairya (saa Suomestakin), vaikka Suomessa tämä ei olisi tullut mieleenikään arvatenkin voimakkaahkon tuoksun takia. Tässä menee kuitenkin taloutemme raja ja esimerkiksi pyykit ovat sitkeästi tuoksuttomia.

Toisaalta turkkilaisissa kodeissa ei saa tuoksua. Ottaen huomioon, miten paljon turkkilaiset kokkaavat ja miten suuressa arvossa sitä pidetään, olen yllättynyt siitä, miten nyrpeästi ruuan tuoksuun suhtaudutaan. Itse suorastaan nautin siitä, jos jo ulko-ovelta vastaan hyökkää pullan tai lempiruuan tuoksu, mutta täällä tilanne on toinen ja ensimmäinen reaktio tuoksun kohtaavalla kotiintulijalla on tempaista ikkuna auki. Talvellakin monet tuulettavat asuntojaan erittäin ahkerasti, sillä raikas tuoksu menee lokoisan sisälämpötilan edelle.

Erityisiksi hajunaiheuttajiksi koetaan lähipiirissäni valkosipuli, kananmuna, maito ja kala. Näihin kontaminoituja astioitakaan ei kuulemma voi pestä pelkällä tiskiaineella vaan täytyy käyttää myös jotakin desinfioivaa pesunestettä (yleensä pulloja tutkaillessa huomaan näiden "tiskiaineiden" oikean käyttötarkoituksen olevan pyykin- tai vessanpesu). Jotkut eivät myöskään luota tiskikoneen vievän hajua vaan tiskitabletinkin kaveriksi on syytä lorauttaa järeämpää puhdistusainetta. Etenkin kananmunan hirviömäisyys hajun aiheuttajana on itselleni kenties ikuinen mysteeri, mutta kuuntelen mahdollisimman ymmärtäväisesti aiheesta käytävää keskustelua.

Välillä, kun oikein ihmetyttää tai ärsyttää, avaudun miehelleni turkkilaisten siisteysmaniasta. Kun miehen sukulaisten kanssa katsoo vaikkapa televisiota ja he näkevät elämänmenoa muualta (syöminen käsin, afrikkalainen kylä), toistuu aina sama voivottelu likaisista/epähygieenisistä tavoista. Miehen serkku taas totesi meillä käydessään, että onpa teillä yllättävän siistiä, yleensä ulkomaalaiset ovat todella sotkuisia. Öh, no kiitos...kai? Kun taas joskus harmittelin, että Turkissa ihmiset heittelevät niin paljon roskia kaduille ja luontoon, minulle todettiin: eihän sillä ole väliä, ovatko kadut likaisia, kunhan kodit ovat siistejä! Niin, voi noinkin toki ajatella. Toisaalta en voi täysin tuomita heidän ajatelmiaan, sillä tietynlaiset siisteyskäsitykset tuntuvat olevan syvässä. Ihmettelenhän itsekin hiljaa esimerkiksi sitä, miksi ennen porukalla ruuanlaiton aloittamista minä olen ainut, joka pesee kädet tai mietin jo kauhuissani potentiaalista ruokamyrkytystä kyläpaikassa, kun raaka liha seisoo 35 asteen helteessä odottamassa, milloin joku viitsisi aloittaa grillaamisen.

Mieheni on elänyt koko ikänsä tässä "maailman hygieenisimmän maan" siivousympäristössä, joka taas minun näkökulmastani on sekoitus epähygieenisiä ja hygieniahysteerisiä tapoja. Kaikesta huolimatta kotonamme on onneksi saavutettu siivouskompromissit. Mieheni sisällä asuu pieni ekotekoilija, jota ei ole kovin vaikea maanitella muovipussien vähennystalkoisiin tai pelkän Fairyn käyttöön tiskauksessa. Raahasipa hän jopa omatoimisesti kotiimme hajutonta ekopyykkipulveria. Tiskikoneeseen hajunpoistajiksi on demokraattisesti hyväksytty pesutabletin lisäksi sitruunan puolikkaat ja appelsiinilohkot. Kompromissi Turkin suuntaan tehtiin kylpyhuoneen siivousaineessa: tuju nestemäinen puhdistusaine hyväksytään, kunhan sen käyttö rajoittuu vessaan ja kylpyhuoneeseen. Koska en halua siivota joka ikinen päivä, mutta en toki toisaalta halua saada likaisen kodinhengettären mainettakaan, olen opetellut ennen vieraiden tuloa analysoimaan, missä huoneessa he tulevat olemaan ja keskitän viikkosiivouksen ulkopuolisen imurointitarmon arvioimilleni riskialueille: keittiö+olohuone ja etenkin kissankarvat sohvissa. Taloutemme jatkaa pientä ekosiivoiluaan ja onneksi kaupunkimme tekee siitä tätä nykyä hieman helpompaa: rappukäytävään on ilmestynyt kartongin, lasin, metallin ja muovin kierrätysastiat - yksi Suomesta kaipaamistani arkisista asioista!

Fethiye aina vaan

Tajusin, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut Turkin paikkakunnista. Blogin alkuaikoina kirjoitin Mersinistä, sitten suosikkikohteestani Istanbulista ja joku kuukausi sitten Kirklarelista nostalgiahuumassani. Tällä viikolla nostalgia on taas ollut läsnä, kun olen yrittänyt järjestellä tietokoneella olevia valokuvakansioita johonkin järjelliseen tilaan.

Valokuvapuuhastelun innoittamana päätin tällä kertaa kirjoittaa Fethiyestä, sillä sieltä kuviakin totisesti riittää. Tein elämäni ensimmäisen Turkin matkani juurikin Fethiyeen. Ketään paikassa käynyttä en tuntenut, mutta kun sitä ehdotettiin, googlettelemalla sen mielenkiintoiseksi totesin ja Dalamanin lentokentälle pääsi suoraan Helsingistä, niin sinne päädyttiin - ja hyvä niin! Paikka oli sen verran mukava, että ensimmäisen reissun jälkeen olen löytänyt itseni Fethiyestä kolmesti uudelleenkin. Miksi?


Kolme keskustaa 

Fethiyessä itselleni parasta antia luonnon lisäksi on kaupungin monipuolisuus. Kaupungissa on noin 150 000 asukasta - eli turkkilaisittain melko vaatimaton määrä - mutta silti sieltä löytyy kolme omalla tavallaan täysin erilaista keskustaa. Merkez on ns. tavallinen kaupungin keskusta. Sieltä löytyy ostoskeskus, marketteja, kerrostaloja ja ihan tavallista turkkilaista elämänmenoa. Toki kävelykadut, kahvilat, ravintolat ja huvisatama tuovat iloa myös turisteille ja itse pidän tästä alueesta kovasti.

Hisarönü on paikallisbussin päässä keskustasta ja se tarjoaa täysin erilaisen maailman. Sieltä turisti löytää mielettömän määrän hotelleja, ravintoloita, kauppoja, baareja ja muuta huvia - ja poikkeuksetta englanniksi, sillä britit rakastavat Fethiyetä.

Kun taas Hisarönüstä jatkaa vielä bussilla eteenpäin, päätyy Ölüdeniz-rantakeskustaan. Tämä ranta komeilee monissa Turkin matkailumainoksissakin ja hiekkarannan, uimisen ja auringonoton lisäksi sieltä löytyy runsas valikoima kahviloita, ravintoloita ja pieniä kauppoja. Itse en pysty ottamaan aurinkoa enkä oikein välitä vedestäkään uimisperspektiivistä, mutta rannan kauneutta katselee mielellään ja ottaa päiväunet rantatuolissa. Jos riippuliito yhtään kiinnostaa, Ölüdeniz on myös oikea paikka tästä kiinnostuneille ja tämän innostuksen ruokkimiselle.

Historiaa ja nykypäivää

Fethiye on siitä ihana, että sieltä löytyy eri aikakausien historiallisia nähtävyyksiä, mutta myös täyttä nykypäivää. Lähiympäristöstä löytyy useiden antiikin aikaisten kaupunkien raunioita ja ihan keskustan kupeestakin vaikuttavia kalliohautoja.

Jostain mystisestä syystä olen itse päätynyt Fethiyessä jo useamman kerran Kayaköyn aavekaupunkiin. Jo kauan aikaa tyhjillään olleen kaupunkin tarina on seuraavanlainen: Kayaköy oli aikoinaan tiivis ja eloisa kaupunki lukuisine palveluineen, kirkkoineen, kouluineen ja tietysti asuinrakennuksineen. 1920 kieppeillä olleiden sotien ja muiden konfliktien seurauksena Turkki ja Kreikka suorittivat pakollisia väestönsiirtoja: Kreikassa asuneita turkkilaisia siirrettiin Turkkiin ja päinvastoin. Kayaköyssä asunut  runsas kreikkalaisväestö siirrettiin pois ja heidän talonsa jäivät autioiksi. Hiljenneen kylän loputkin asukkaat lähtivät muualle alueelle osuneiden maanjäristysten seurauksena ja tuloksena on nykyään toki erittäin rapistunut, mutta vaikuttava aavekaupunki, jonka kaduilla samoilevat vain turistit.

Fethiyen historianähtävyyksien lisäksi kaupunki tarjoaa myös täysin modernia menoa. Heti linja-autoaseman vieressä on iso ostoskeskus ja paikallislinjat toimivat moitteetta eri keskustojen väliä. Fethiyestä on myös helppoa löytää englantia puhuva lääkäri tai apteekkari, mikä ei esim. täällä Mersinissä todellakaan ole itsestäänselvyys.

Majoitusvaihtoehtoja

Fethiye ei toki ole ainut paikka Turkissa, jossa voi valita mitä erilaisimpia majoituskohteita, mutta jostain syystä itselleni se on tullut kohteeksi, jossa on tullut kokeiltua kaikki hotellista, farmimajoituksesta ja vapaaehtoistyöllä maksetusta majoituksesta telttailuun.

Ensimmäisellä reissullani majoituspaikkana toimi Pastoral Vadi -farmimajoitus, joka oli hieman syrjässä kaikesta, mutta jonka henkilökunta hyvin auliisti kuskasi sekä farmilla pelkästään majoittuvia että majoituksensa vapaaehtoistyöllä maksavia asiakkaita milloin rannalle, milloin keskustaan menevälle bussille tai lähimpään kauppaan. Farmilla sai syödä hyvin, samoilla pitkin peltoja, pieniä polkuja ja kylätietä, ihastella koiria, kissoja, lampaita ja sorsia. Lisäksi majoitusaikanani meneillään oli jonkinlainen ekologisen elämisen kurssi ja meidätkin kurssin ulkopuoliset hyväksyttiin mukaan rakentamaan kompostia ja keräämään levää joesta. Farmilla oli sekä turkkilaisia että ulkomaalaisia ja englantikin sujui osalta henkilökunnasta.

Toisella Fethiyen visiitillä olin neljän hengen porukalla leirintäalueen bungalow-majassa ja yhden yön myös ihan tavallisessa hotellissa. Farmeilua kaivaten kolmannella Fethiyen reissullamme miehen kanssa majoituimme yrttifarmille, joka sijaitsi aika lailla keskellä ei mitään. Me ja kaikki muutkin farmilla olijat teimme  töitä majoituksesta maksamisen sijaan: yrttien kuivausta, keräämistä, kitkemistä, savimajan tekoa ja ruuanlaittoa. Paikka oli mielenkiintoinen ja ympäristö kaunis, mutta itselleni tuotti ongelmia se, ettei paikalla ollut muita kuin turkkia puhuvia. Joka tapauksessa pariviikkoinen oli elämys: farmilla oli kiellettyä käyttää shampoota, sähköä ei ollut muuta kuin aurinkopaneeli puhelinten latausta varten. Ei lämmintä vettä, ei jääkaappia, ei sähkö - tai kaasuliettä kokkaukseen.

Neljännellä reissullamme jatkoimme edelleen työntekoa majoitusta vastaan -tyyppisellä farmilla. Tältä farmilta löytyivät tiski- ja pyykinpesukoneet, vaikka muuten hieman askeettisesti eleltiinkin. Päivittäin työskenneltiin viitisen tuntia välillä raskaissakin töissä paahtavassa auringossa. Valtavien istutusalueiden kastelut, yrttien keräämiset, heinikon lyhennys sirpeillä, kompostin rakennukset ja ikkunanpokien maalaukset olivat silti antoisaa puuhaa ja kahtena päivänä viikossa oli lomaa, jolloin pystyi suunnistamaan Fethiyen keskustaan. Farmilla oli mukava sekoitus ihmisiä Etelä-Afrikasta, Turkista, USA:sta, Venäjältä ja minä Suomesta. Oikeastaan ainut ongelma oli se, että siivouksen taso oli vähän alakanttiin: siivoustyöt eivät olleet kenenkään vastuulla ja niitä tunnuttiin pakoilevan tehokkaasti. Kahdesti kahden viikon aikana luuttusin koko yhteistalouden lattian, sillä silmäni eivät enää kestäneet katsoa.

Fethiyessä olen telttaillut Kabakin alueella. Kabakiin voi ottaa paikallisbussin, joka kiemurtelee keskustasta kippuraisia teitä perille muistaakseni pari tuntia bussinvaihtoineen. Kabakissa on ranta, muutama melko vaativa vaellusreitti (ainakin elokuun helteillä) ja mahdollisuus tehdä veneretkiä, käydä hieronnassa tai joogassa ja konserteissa. Ihmiset majoittuvat teltoissa ja alueen lukuisissa luonnonläheisissä majataloissa ja tunnelma on vähän hätkähdyttävänkin boheemi. Ensimmäisenä kesänä telttapaikkamme oli todella rauhallinen, mutta toisena taas telttamme bungalow naapurit aiheuttivat hieman unettomia öitä. Käytyäni Kabakissa kahtena kesänä ja vietettyäni siellä yhteensä viikon, koen että alue on nyt nähty ja vaellusreititkin vaellettu, mutta ruokaa tulee ikävä. Majoituspaikkojen aamupalat ja illalliset olivat niin mahtavia, että molemmilla visiiteillä odotin illallisaikaa sormet syyhyten.

Luontoa

Merta, metsiä, vuoria, kanjoneita - näitä kaikkia Fethiyestä löytyy. Maisemiin pääsee käsiksi lukuisilla eritasoisilla vaellusreiteillä, mutta oikein hyvin myös kävelemällä ja busseilemalla keskustojen välillä sekä tekemällä retken Kabakin tai vaikkapa Saklikent-kanjonin alueelle. Kuvat puhukoot puolestaan :)

Tiivistetysti Fethiye on mielestäni paikka, jossa yhdistyvät hyvin niin kulttuuri-, ranta- kuin luontokohteenkin ominaisuudet. Siksi sinne on tullut suunnattua aina vain uudelleen 😊

Linssikeittoa lihattomaan lokakuuhun

Havahduin tällä viikolla siihen, että meneillään on lihaton lokakuu. Arvatenkin se on kohdallani jäänyt toteuttamatta, koska muistin sen kuun lähetessä loppuaan. Toisaalta kotonamme syödään pitkälti kasvisvoittoista, Mersinin alueen perinteistä kotiruokaa ja sen ansiosta kasviksia on kertynyt runsain mitain. Viikon mittaan lautaselta on löytynyt muun muassa pinaattihöystöä, kesäkurpitsa-kikhernepataa, okra-tomaattipataa ja linssikeittoa.

Linssikeitto on Turkissa erittäin yleistä tarjottavaa. Se on luultavasti ravintoloiden useimmin listalla oleva keitto ja myyvätpä sitä jopa monet ostoskeskusten pikaruokapaikatkin - jälkimmäisten linssikeiton makua en kertakokeilun jälkeen tosin voi kovin lämpimästi ylistää.

Myös kodeissa linssikeitto porisee varsin usein ja se kelpaa hyvin vieraillekin etenkin alkukeittona. Linssikeitto on ihanan vaivaton. Suurin työ on melkein siinä, jos linssit pääsevät kiehumaan hellalle ja joutuu siivouspuuhiin. Tästä taloutemme normikattilallisesta riittää keittoa noin kolmelle hengelle. Kaksistaan on varaa myös santsata tai kuten aina ruokaa laittaessani laiskuuttani toivon, ruokaa riittää kahdelle kerralle. Ensimmäinen resepti on miehen sukuresepti. Jälkimmäisen olen napannut netistä, sillä jossain vaiheessa kaipasin keittoon hieman muuntelua. Näitä meillä siis vuorotellaan.

Linssikeitto eli mercimek corbasi (kiehuvaan veteen)

1 peruna
1 porkkana (onnistuu ilmankin!)
1 (puna)sipuli
1 tuore tomaatti tai vastaava määrä tomaattimurskaa (onnistuu ilmankin!)
2 pientä valkosipulinkynttä
hiukan vajaa juomalasi (1 3/4 dl) punaisia linssejä
n. 1/4 dl riisiä
n. 6 lasia (1,2 l) vettä
mausteita maun mukaan (taloutemme kombo on noin teelusikallinen suolaa, jeeraa ja mietoja chilihiutaleita (pul biber), joskus myös teelusikan kärjellinen currya)

1. Laita vesi kiehumaan.
2. Pilko ainekset. Porkkana kannattaa paloitella ohueksi kypsymisajan takia, muuten voi olla erittäin suurpiirteinen.
3. Huuhtele linssit.

4. Laita kaikki ainekset - lukuun ottamatta mausteita - kiehumaan veteen. Tarkkaile, ettei keitos kiehu yli, sillä linssit ovat tässä mestareita.
5. Keitä, kunnes kaikki ainekset ovat kypsiä, porkkanoista asia on hyvä tarkistaa. Lisää vettä, jos se vaikuttaa tarpeelliselta. Vastaavasti, jos keitto vaikuttaa hyvin vetiseltä, ota hieman lientä sivuun vaikkapa juomalasiin.
6. Surauta keitto sileäksi sauvasekoittimella ja lisää viimeiseksi mausteet.
HUOM!  Jos kotoasi löytyy  paprikapyreetä, kuumenna tilkka öljyä ja sekoita 1 tl pyrettä siihen. Kaada seos vielä viimeisenä "mausteena" keittoon.


Linssikeitto (kuullottamalla) 

2 dl punaisia linssejä
1 (puna)sipuli
1 rkl vehnäjauhoja
1 porkkana
½ rkl paprika- tai tomaattipyrettä
1 tl suolaa, mustapippuria ja jeeraa
n. 1,2 l vettä
+ öljyä kuullottamiseen

1. Kuullota sipuli öljyssä.
2. Lisää jauhot ja kuullota vielä hetki. Lisää pyre ja jatka edelleen hetki.
3. Lisää joukkoon pilkottu porkkana, huuhdellut linssit ja vesi.
4. Keitä kypsäksi ja soseuta lopuksi sauvasekoittimella. Lisää vielä mausteita maun mukaan.

Keiton kanssa voi syödä toki mitä vain. Meillä turkkilainen syö leipää sekä puristaa keiton joukkoon hieman sitruunamehua. Itse syön keiton kyljessä salaattia ja tungen (kotioloissa, en halua järkyttää ihmisiä laajemmin) sitruunamehun lisäksi keiton päälle muun muassa seesamin- ja mustakuminansiemeniä sekä turkkilaisversiota fetasta eli beyaz peyniriä.

Pastasalaattia Italia-hengessä

Turkkilainen, etenkin iäkkäämpi, ei välttämättä ole kovin avoin vieraille makuelämyksille. Ei ulkomaisille mauille, ei viereisen maakunnan mauille, eikä välttämättä edes sukulaisen ruuille, jos kokkausprosessissa tai ainesosissa tiedetään olevan jotakin "mystistä". Tositarina suvustamme tältä kesältä: parikymppinen nainen oli kutsunut serkkujaan ja tätejään illalliselle. Ruokana oli patlican tavaa. Ruuassa laitetaan kattilaan kerroksittain lihaa, munakoisoa, tomaatteja, valkosipulia ja maun mukaan tulisia paprikoita, suolaa ja mustapippuria. Lisäksi tarvitaan oliiviöljyä; paprikapyre ja laakerinlehti ovat vapaavalintaisia. Parin tunnin päästä illallispöydässä yksi vanhemmista sukulaisista ilmoitti olevansa hieman huonovointinen ja söi pelkästään lisukeriisiä ja salaattia. Kun vierailu oli loppu ja oltiin autossa kotimatkalla, muutamat sukulaiset ihmettelivät pääruuan syömättä jättämistä. Syy: koska ko. sukulainen näki nuoren kokin lisäävän ruokaan lasillinen vettä => reseptiin ei kuulu vesi => ruoka oli sen ansiosta pilalla.

Mieheni haluaisi periaatteessa olla avomielinen ruokaelämyksille. Siksi hän maistaa kaikkea ja on joskus jopa itse ehdottanut eksoottisempia ruoka-annoksia ja ravintoloita. Esimerkiksi mongolialaiseen ravintolaan mies halusi ihan itse ja vieläpä kahdesti, kunnes luovutti. Vaikka kulttuuri kiinnosti, hänen oli pakko myöntää ettei ruoka maistunut ollenkaan. Muutama vuosi sitten ennen Moskovan lomareissuamme hän tutkiskeli hartaasti perinneruokien nimiä ja suunnitteli, mitä kaikkea pitää maistaa. Paikan päällä olimme kuitenkin kroonisesti ruokaongelmissa heti aamuista alkaen. Ensimmäisenä aamuna söimme Subwayssa. Toisena aamiaispaikan munakkaan tomaatilla ja tillillä, sekä vaaleata ja tummaa leipää kera teen. Kolmantena aamuna mies kysyi totisesti: Miksi missään ei ole tarjolla normaalia aamupalaa (=tomaattia, kurkkua, öljyä, oliiveita, juustoja)? Kerroin syyn olevan se, ettei turkkilainen aamupala ole yhtä kuin normaali aamupala. Onneksi nälkäkuolemalta selvittiin kaiken maistelemisen, Subwayn, borssikeiton ja bulgur-linssi-pilahvin (joka oli ihan samanlaista kuin Turkissa) ansiosta.

Itse taas rakastan uusia makuja ja kunnon opettaja-otteella (kaikkea pitää maistaa, vielä yksi lusikka) yritän avartaa miehenkin ruokakulttuurikokemuksia. Joskus testaukset ovat menneet oikein kunnolla metsään. Esimerkiksi intialainen ravintola Suomessa floppasi pahemman kerran. Siinä kun itse nautin täysin rinnoin, mies tuomitsi ruuat ensin ulkonäön ja sitten maun perusteella. Tuomio: mössömäinen ulkomuoto ja makea maku. Riisi kuulemma tunkkaista. Vain naan-leipä meni säädyllisesti alas.

Tähän mennessä olen viisastunut niin, että pohjoismainen ruoka on ok, koska se ei turhia kikkaile: kala on kalaa ja peruna on perunaa. Turvallisin vieras ruokakulttuuri turkkilaissuuhun on Kreikka, koska - yllätys yllätys - naapureiden ruuat ovat nimiä myöten melkein identtisiä. Italiaa yritin ujuttaa keittiöömme viime syksynä mozzarellan muodossa, mutta se sai tuomion mauttomana. Viime viikolla päätin ottaa revanssin ja istutin mozzarellan tällä kertaa suosikkisalaattini sekaan. 

Idea mozzarellaiseen salaattiin lähti oikeastaan basilikasta, raaka-aineesta, jonka olen suurin piirtein etsintäkuuluttanut. Luoteis-Turkissa basilikaa oli tarjolla vuoden ympäri marketissa kuin marketissa, mutta nyt täällä etelässä sen näkeminen tuntuu melkein ihmeeltä. Näin ollen olen vannottanut, että aina kun basilika silmiin osuu, se tulee ostaa. Tällä viikolla vihdoin lykästi! Vastusta reseptin toteuttamisessa kuitenkin riitti: Mozzarella oli isommasta marketista loppu, joten jouduin ostamaan pikkumarketista raastetta kimpaleen sijaan. Kirsikkatomaatit taas oli pakattu järeään muovirasiaan, joka oli päästänyt hieman muovimaista makua myös hempeisiin tomaattiparkoihin. Basilikakaan ei ollut Suomesta tuttua vihreää maustebasilikaa vaan punaista basilikaa, jonka suutuntumalta arvioin totuttua miedomman makuiseksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin: salaatti mozzarelloineen päivineen sai mieheltä täyden hyväksynnän. Eläköön italialainen ruoka!

En ole varma, mistä salaatin resepti on alunperin, sillä olen saanut sen siskoltani. Kyseessä on kuitenkin oma suosikkini ja nyt reseptillä on myös lisämeriitti: turkkilaisen hyväksymä. Salaatin voi koota kauniisti isolle tarjoilulautaselle: aluksi salaatti revittynä, sitten pasta liemineen ja päälle mozzarellapallot/siivut, kirsikkatomaatin puolikkaat ja koristeeksi basilikan lehtiä. Oma salaattini kärsi visuaalisesti basilikan violetista väristä ja mozzarellan raastemuodosta, mutta jos ulkonäön ei tarvitse olla just eikä melkein, tumma basilika ja raaste ajavat maullisesti asiansa :)

Pastasalaatti mozzarellalla ja minitomaateilla (3–4 annosta)

3 dl pastaa
(vettä + ½ tl suolaa)

Marinadi:
½ dl rypsi- tai oliiviöljyä
1 rkl balsamiviinietikkaa
2 rkl appelsiinitäysmehua
½–3/4 tl suolaa
2 tl sokeria
½ tl mustapippuria
1 valkosipulinkynsi murskattuna
½ dl basilikan lehtiä hienonnettuna (jos käytössä punaista basilikaa, laita hieman enemmän)

Lisäksi:
125 g mozzarellaa
1 rasia (250 g) kirsikka- tai miniluumutomaatteja
½–1 jääsalaatti
basilikan lehtiä

1. Keitä pasta, huuhtele kylmällä vedellä ja valuta hyvin.
2. Valmista marinadi sekoittamalla kaikki aineet keskenään.
3. Sekoita pasta marinadiin ja anna maustua jääkaapissa ainakin kaksi tuntia. Itse pidän yön yli.

4. Leikkaa mozzarella viipaleiksi ja minitomaatit puoliksi.
5. Vuoraa tarjoiluastia salaatilla. Asettele muut ainekset päälle (myös marinadiliemi) ja viimeistele basilikan lehdillä.


Kun Italian henkeen oli päästy, päätimme sunnuntain kunniaksi käydä myös Mersinin keskuksen alueella. Rantakaistaletta kävellessämme olemme joka kerta katselleet kuuluisan Roma-jäätelöpaikan vilkasta terassia ja pohtineet mennäkö vai eikö mennä. Tällä viikolla vihdoin menimme. Runsaassa jäätelötarjonnassa oli myös italialaisia jäätelöitä ja eksoottisempiakin makuja aina ruusua myöten. Otimme testiin mintun ja mandariinin. Tiedä sitten, oliko kyse makuasioista, liian suurista odotuksista vai mistä, mutta turkkilais-italialainen jäätelö tuotti ainakin näillä mauilla pettymyksen. Mies heltyi antamaan arvosteluasteikolla 2,5/5 tähteä ja tällä kertaa minä sain olla nirsoileva suomalainen kahdella tähdelläni.

Palvelukulttuurin kasvatit

Kesällä yksi turkkilaistuttavani kävi kahden viikon bussikiertomatkalla Kreikassa ja Balkanin maissa. Hän piti kaikista maista kovasti, eikä suosikkia kysyttäessä pystynyt nimeämään vain yhtä. Ruoka oli maistunut, nähtävyydet olivat olleet mielenkiintoisia ja hintatasokin OK. Palvelukulttuuri oli ainoa jonkin asteisen ihmetyksen aihe: turkkilainen koki, että palvelukulttuuri oli heikkoa, koska ravintoloissa ja kahviloissa ei aina voinut istua vain suoraan pöytään.

Suomalaisia on jo kauan opetettu itsepalvelukulttuuriin, itse en muuta muistakaan. Vaikkapa lounasruokalassa annostelen täysin tyytyväisenä ruuat itse lautaselleni ja vien syötyäni tarjottimen telineeseen. Hyvän palvelukokemuksen luovat itselleni asiakkaan tervehtiminen ja hymy. Turkissa palvelukulttuuri on aivan erilainen; ehkä syynä ovat kulttuuriperinteet, ehkä se, että turkkilaiset asiakkaat osaavat mielestäni olla aika vaativia.

Mieheni sanoi huomaavansa Suomen vierailuillaan, että suomalaiskaupoissa asiakas ja myyjä tervehtivät lämpimämmin ja katsovat silmiin. Turkissa palvelu vaihtelee erittäin lämpimästä siihen, että asiakas on kuin ilmaa. Kuitenkin, koska mieheni on kasvanut turkkilaiseen palvelukulttuuriin, jossa tervehdykset ja hymyt eivät ole ykkösprioriteetti, ei hän niitä arjessaan kaipaa. Tärkeintä on, että elämä tehdään miellyttäväksi ja asioita hoidetaan asiakkaan puolesta. Ja siitä ei pääse yli eikä ympäri, etteikö juuri tälläistä palvelukulttuuria Turkista löydy! Suomessa autottomana löytää itsensä helposti matkustelemasta mitä painavimpien kantamuksien kanssa paikallisbusseissa tai kotoaan odottelemasta viikon sisällä tulevaa korjausmiestä, mutta Turkissa tilanne on toinen.

Palvelut lähtevät yksinkertaisista arkisista tarpeista: moneen turkkilaiseen kotiin toimitetaan vettä ja kaasua. Jos kotitalous suosii pullovettä hanaveden juomisen sijaan, monissa kaupungeissa voit kilauttaa jollekin lukuisista vedentoimittajista ja he tuovat suuren vesitonkan sisälle asti. Lisäksi kaasuhella tarvitsee kaasupullon vaihtoa muutaman kuukauden välein. Tämäkin hoituu kätevästi soittamalla haluamaansa yritykseen, jonka työntekijä tuo uuden kaasupullon ja kytkee sen niin, että kokkailu voi taas jatkua.

Kodinkoneiden korjauspalvelut ovat yleensä myös ripeitä. Meilläkin useamman kuukauden rikki ollutta ilmalämpöpumppua tultiin korjaamaan kuin akuuttitapausta lauantai aamupäivällä ja kolmen huoltajan voimin. Uudet kodinkoneet ja huonekalut saapuvat yleensä myös pikavauhtia kotiinkuljetuksena. Ostettuamme kaksi isoa mattoa, ne tuotiin ilmaiseksi meille kotiin tunnin sisällä. Mattoja ei myöskään kannata pestä itse, sillä pesula järjestää edullisen nouto- ja kuljetuspalvelun.

Pikaruokapaikoissa turkkilainen on jo voinut tottua siihen, että oma tarjotin pitää kannella itse pöytään ennen syömistä. Suurimmassa osassa paikkoja kaikki kuitenkin tuodaan asiakkaan puolesta pöytään enkä ole tainnut vielä kertaakaan asioida ravintolassa tai kahvilassa, jossa omat jälkensä pitäisi siivota ja astiat palauttaa keräystelineeseen.

Pitkän matkan linja-autot ovat myös palvelukulttuurin keskittymiä. Suomessa yksi kuski hoitaa kaiken laukuista rahastamiseen, Turkissa henkilökuntaa tarvitaan useampia. Lipun voi ostaa netistä tai linja-autoasemalta - yksi henkilö. Kuskin tehtävä on ajaa - toinen. Lisäksi bussissa on yhdestä kolmeen matkaemäntää/isäntää, jotka tarjoilevat teetä ja keksejä ja tarkistavat matkustajien lippuja ja määränpäitä. Palveluun kannattaa panostaa, sillä Turkissa bussifirmoja riittää ja yksi ylimääräinen kahvitarjoilu tai huono keksivalikoima voi olla ratkaisevassa asemassa seuraavia bussilippuja ostettaessa. Jos oma auto löytyy, siihenkin palvelua on tarjolla: huoltoasemilla turkkilaiskuskin ei tarvitse tankata itse vaan maksaminen riittää.

Toisaalta monipuoliset palvelut (joissa tosin varmasti on alueittaista vaihtelua!), ovat ihana asia. Joskus taas mietin, että voisinhan asian x hoitaa itsekin ja vieläpä nopeammin. Joskus tämä tottumus palveluun saa myös huvittavia piirteitä. Viimeksi eilen kävimme marketissa ruokaostoksilla ja mies halusi ehdottomasti ostaa ananaksen. Markettien hedelmäosastolta löytyy laite, jolla myyjä poistaa ananaksesta kuoret ja kannan ja asiakas saa muovirasiaan syöntivalmiita ananasrenkaita. Mies viipyili laitteen vierellä, mutta kun henkilökuntaa ei alkanut näkyä eikä kuulua, totesin, että voimmehan me leikata ja paloitella ananaksen kotonakin. Voiko sen tehdä itse? Oletko varma? Vakuutin, että olen elämässäni leikannut useammankin ananaksen ja suuntasimme kassalle. Illallakin mies vielä ananasoperaatiota katsellessaan oli aluksi skeptinen, mutta myönnettävä se oli: ananaksen leikkauspalvelua ilmankin ihminen voi elää.

Syksyn merkkejä

Kuun alussa säätila tuntui yhtäkkiä syksyiseltä. Etenkin yöt olivat jo selvästi viileämpiä ja pystyin jopa nukkumaan ilman jatkuvaa tuulettimen päälläoloa. Tämän pienen lämpötilanotkahduksen jälkeen helteet kuitenkin palasivat, tuuletin hyrrää taas ja mittari kohoaa päivittäin kolmeenkymmeneen asteeseen. Jos lämpötilat eivät vielä tajuakaan lokakuun olevan nurkan takana, muita syksyn merkkejä on sentään alkanut ilmaantua:

Osa lehtipuista, sitruspuut esimerkiksi, säilyy Mersinissä läpi vuoden vihreänä ja lehtevänä. Osa kuitenkin kellertyy, ruskehtuu ja tiputtaa lehtensä. Pari viikkoa sitten kävimme syömässä aamupalan puistossa ja vaahterat tiputtelivat lehtiä kunnon syystyyliin.

Pari viikkoa sitten tienpäällä pääsin todistamaan myös haikaroiden lentoa vielä Turkkiakin lämpimämmille talvehtimisalueille. Keväällä näin haikaraparvia jonkinlaisella lepotauolla turkkilaisessa vuoristokylässä. Ne kaartelivat valtavia ympyröitä ja keräsivät joukkojaan parin tunnin ajan ennen pohjoiseen jatkamista. Nyt lintujen nokka sen sijaan osoitti auramaisissa muodostelmissa kohti Välimerta ja etelää. Koska Turkki osuu monien lintulajien muuttoreitille, mahdollisuudet myös muiden lajien bongaamiseen ovat hyvät näinä päivinä.

Hedelmissä ja kasviksissa huomaa sesongin muuttumisen. Kesätuotteita, kuten vihreitä papuja ja munakoisoja, on vielä tarjolla, mutta sesonkin vedellessä viimeisiään hinnat alkavat nousta ja laatu kärsiä. Kun Suomessa tuskailin talvisin mauttomia ja hailakoita talvitomaatteja, viime vuodesta oppineena tiedän, että samasta ongelmasta kärsitään pian myös täällä Mersinissä.

Toreille ja marketteihin ovat ilmestyneet pitkän tauon jälkeen syksyinen granaattiomena ja talviset sitrushedelmä. Tällä viikolla korkkasin purjokauden purjo-kikhernepadalla. Lisäksi nyt on kova säilykkeiden tekemisbuumi ja marketit ja torit notkuvat säilykeaineksia avomaankurkuista porkkanoihin ja pikkuchileihin. Mekin teimme viiden kilon purkin täyteen etikkasäilykettä, nyt vain odotellaan sen valmistumista.

Ruokapöytiin on ilmestynyt ashure eli Nooan vanukas. Ashure-aika itse asiassa liikkuu vuosittain aikaisemmaksi ja aikaisemmaksi, sillä se on yhteydessä Ramazan ja Kurban bayramin päivämääriin. Muutaman vuoden päästä ashure on siis kesäruokaa, mutta nyt se kuuluu vielä syksyyn. Viime vuonna elin lokakuussa varmasti viikonpäivät  tällä erikoisella jälkiruoalla, ja samoin se on leimannut nyt syyskuun loppua.

Toisaalta ashure on melko lähellä sekahedelmäkiisseliä. Toisaalta, kokista riippuen, kiisselistä löytyy tuoreiden ja kuivahedelmien lisäksi bulguria, riisiä, papuja, siemeniä, pähkinöitä ja/tai kikherneitä - siis vähän vaikka mitä. Päälle ripotellaan useimmiten kanelia. Joidenkin tekemänä kyseessä on erittäin sokerinen herkku, toisten resepteillä syntyy enemmänkin puuromainen elämys.

Ashure on vähän erilainen juttu kuin vaikkapa joulupiparit tai pääsiäispasha. Ashuren ideana nimittäin on rauhan ja rakkauden hengessä jakaa sitä muillekin kuin omalle perheelle. Me saimme sitä ensin yhdeltä sukulaiselta, sitten toiselta ja kyläillessä kolmannelta. Lisäksi eräänä iltana puoli yhdeksän maissa ovikello soi. Ajattelin miehen tulleen takaisin pyörälenkiltä ja suuntasin ovisilmää katselematta yöpuvussa, kuulokkeet korvilla ja läppäri sylissä avaamaan. Yllätyksekseni oven takana olikin kahden ashure-kulhon kanssa iäkkäämpi naapuri. Läppäri lattialle, kulhot käteen ja kiittelin sen minkä turkiksi osasin.

Kerrostalomme henki on 364 päivänä vuodessa oikea epäsosiaalisuuden huipentuma, sillä naapurit harvoin edes tervehtivät toisiaan. Kengänkärkien katselu ja tuppisuisuus rappukäytävässä eivät todellakaan ole vain suomalainen hyve/pahe! Vaikka en mitään yltiösosialiseerausta kaipaakaan, itsestäni on ihanaa, että edes kerran vuodessa kanssaeläjiin kiinnitetään huomiota - vaikka sitten näin Nooan arkki -kertomuksen muistamisen ja jälkiruuan merkeissä.