Erdemli, Silifke, Tarsus...Mistä koostuu Mersin?

Kirjoitin blogiin jokunen viikko sitten Mersinin kaupungista. Tässä postauksessa kirjoitan vähän lisää Mersinistä maakuntana, sillä ytimen ympäriltäkin löytyy paljon nähtävää. Itse asiassa ydinkeskustassa ollessa turisteihin törmää harvoin ja tunnelmana on lähinnä suurkaupungin eloisuus kaikilla mausteilla. Vähän kauemmaksi mentäessä alkaa historiallisia ja luontonähtävyyksiä, rantoja ja hotelleitakin tulla vastaan entistä enemmän.

Mersinin maakunta koostuu yhteensä 13 erikokoisesta paikkakunnasta ja alueen vaihtelevuudesta + näkymistä saa hyvää makua Mersinin kaupungin virallisesta, turisteja houkuttelevasta videosta:

Videon satama, tornitalot ja ihmisvilinä ovat kuvausta Mersinin ytimestä. Ytimen tai paremminkin metropolialueen muodostavat Akdeniz, Mezitli, Toroslar ja Yenisehir.  Pienin neljästä, joskaan ei pieni, on Mezitli (n. 164 000 asukasta) ja suurin, myös pinta-alaltaan, Toroslar (reilut 280 000). Näiden neljän alueelta löytyy se todellinen suurkaupunkitunnelma ja oikeastaan en itse edes pysty erottamaan, mistä mikäkin alkaa ja mihin loppuu. Asukkaille ja turisteille on tarjolla kaikkea mahdollista museoista kulttuuririentoihin ja ravintoloista ostoskeskuksiin. Toisaalta esimerkiksi Mezitlistä löytää nykyajan lisäksi antiikin havinaakin: Soli-Pompeipolis oli antiikin aikainen satamakaupunki, josta käsin käytiin kauppaa Kyprokselle ja Egyptiin. Jonkin verran pylväitä ja raunioita on säilynyt näihin päiviin ja kiinnostuneet voivat käydä niitä nykyisen Mezitlin alueella ihmettelemässä.

Mersin Marina -ostoskeskuksessa voi käydä ihastelemassa esimerkiksi turkkilaisen Pasabahce-myymälän astioita ja koriste-esineitä. Nämä kahvikupposet noin 100 euroa kappale.

Kun siirrytään kohti maakunnan reunoja, löytyy erikokoisia paikkakuntia. Kokoluokka vaihtelee turkkilaisittain kylämäisen ja luonnonläheisen Çamlıyaylan vajaasta 9000 asukkaasta aina reilun 300 000 asukkaan Tarsukseen. Aydıncık, Bozyazı, Gülnar, Mut, Anamur - näistä kaikki ovat suomalaisin silmin pieniä ja keskikokoisia paikkakuntia. Valokuvissa ne ovat kauniita ja jos Mersinin matkailumainoksiin on uskominen, niissä pääsee tutustumaan muun muassa antiikin aikaisten kaupunkien ja rakennelmien raunioihin, kauniisiin rantoihin, vanhoihin linnoituksiin ja tippukiviluoliin.Valitettavasti itse en ole näillä alueilla vielä käynyt, enkä osaa niitä sen syvällisemmin esitellä.

Itselleni Mersinin paikkakunnista tutuimmat ovat metropolialueen ohella Erdemli, Silifke ja Tarsus, joista jokainen on omalla tavallaan tutustumisen arvoinen.

Erdemli ja Silifke

Reilun 130 000 asukkaan Erdemli ja astetta pienempi Silifke ovat itselleni kohteita, joihin olen matkannut sekä rannan että nähtävyyksien takia. Erdemlissä ja etenkin Silifkessä kohtaa jo välimerellistä rantalomakohteen tunnelmaa, sillä merta reunustavat hotellit ja aurinkotuolit. Silifkessä on paljon myös korkeita kerrostaloja, joissa paikallisten ja turkkilaisten turistien lisäksi on muun muassa saksalaisten kakkosasuntoja.

Aurinko laskee silifkeläisellä uimarannalla.

Koska henk.koht. en ole uimari ja muutun rannoilla lähinnä ravun väriseksi, itselleni suurinta antia turistina ovat luonnon muokkaamat kohteet ja antiikin rauniot. Erdemlin historiatarjontaa ovat esimerkiksi merellä siintävä linnoitus sekä Kanlidivane ja Elauissa-Sebaste lukuisine raunioineen ja kaiverruksineen. Kanlidivanesta löytyy temppeli- ja kirkkoraunioita, muinaisia vesisäiliöitä sekä luonnon syvänne, johon tarinan mukaan heitettiin rikolliset villieläinten armoille. Elauissa-Sebaste taas oli antiikin Rooman aikainen kaupunki, ja yhä tänäkin päivänä kuka tahansa voi kiivetä sen antiikkisen teatterin yläpenkille katselemaan merinäköalaa.

Elauissa-Sebaste henkii antiikkia.

Silifken luontonähtävyyksistä kenties kuuluisin on Cennet-Cehennem eli suomeksi Taivas-Helvetti. Kyse on oikeastaan kahdesta valtavasta kuilusta. Helvetin reilun 100 metrin syvyistä onkaloa voi katsella sen yllä olevalta tasanteelta ja Taivaaseen voi puolestaan kävellä kivisiä rappusia pitkin - alaspäin. Taivaan pohjalta löytyy paitsi vehreyttä myös pienen luostarin rauniot sekä pimeä ja hieman liejuinen luola. Kävely alas ja takaisin ylös on varsinainen urheilusuoritus kesähelteellä (nimim. kokemusta on), mutta elämys sinänsä. Lisäksi paikkaan liittyy kiehtova tarina. Myytin mukaan itse Zeus piti kreikkalaisen mytologian karmeinta hirviötä, Typhonia, vangittuna Helvetti-kuilussa. Taivaan ja Helvetin lähistöltä löytyy myös mukiinmenevä tippukiviluola.

Näkymä Taivas-onkalon pohjalta

Tarsus

 

Itselleni Mersinin tutuin kolkka on Tarsus, josta löytyy myös monia mukavia nähtävyyksiä. Keskustassa on pieniä putiikkeja ja kauppakeskus elokuvateattereineen löytyy, syrjempää myös eläintarha. Pienen vesiputouksen äärellä voi käydä vaikka kahvittelemassa. Myös niin sanottua Vanhaa kaupunkia on palanen jäljellä. Osa siitä on huonossa kunnossa, mutta alue on kuitenkin kävelyn arvoinen. Alue on myös suuressa hääkuvaus-suosiossa ja ennen menoa yritän aina veikata, montako paria onnistun näkemään.

Paavalin asuinaluetta ja Vanhaa kaupunkia samassa kuvassa.

Tarsus on historialtaan mielenkiintoinen paikka. Yksi kaupunkiin liittyvä tarina on niin kutsuttu Sahmeran-myytti. Tarun mukaan Sahmeran, käärmeiden kuningas, asusteli aikoinaan maan päällä. Tarsuslaiset tappoivat hänet, mutta sitä käärmeet eivät vielä tänäkään päivänä tiedä. Myytin mukaan tuomiopäivänä käärmeet saavat selville syyllisen kuninkaan kuolemaan ja tulevat kostamaan kaupungin ihmisille. Nykyään tarusta muistuttaa kaupungista löytyvä patsas.

Uskonnollista nähtävää löytyy myös. Pyhä Paavali piti aikoinaan majaansa Tarsuksessa, joten yhä tänä päivänä voi vierailla katsomasssa hänen kaivoaan (kyllä), talonsa raunioita ja kirkkoa. Myös Pyhän Danielin - tai näin uskotaan - hauta löytyy kaupungin keskustasta. Automatkan päästä löytyy Eshab-i Kehf eli seitsemän nukkujan luola. Tarun mukaan seitsemän esikristittyä pakeni luolaan roomalaisten vainoja ja he nukkuivat luolassa liki 300 vuotta - merkitystä tarinalle antavat sekä muslimit että kristityt. Nykyään paikan lähellä on iso moskeija ja luolaankin voi piipahtaa.

Pyhän Paavalin kirkko.

Aivan kaupungin keskustassa voi nähdä hieman esiinkaivettua Rooman aikaista tienpätkää sekä Kleopatran portin. Itse asiassa aikoinaan kyse oli pääportista, josta saavuttiin sisälle Tarsuksen kaupunkiin. Yhtenä vierailijoista oli Egyptin kuningatar Kleopatra, ja sen ansiosta portilla on nykyinen nimensä.


Kaiken kaikkiaan Mersinin maakunnan luonto on todella kaunis. Osa paikkakunnista sijaitsee Välimeren rannalla ja toisaalta aluetta ympäröivät Taurusvuoret. Ajeltaessa keskustoista kohti vuoristokyliä maisemat ovat usein todella jylhiä:

Istanbul - Bagdad -rautatiesilta, jonka rakensivat aikoinaan saksalaiset.

Lähteinä Mersinin kaupungin kotisivut ja kaupungin tuottama informatiivinen turistikartta + omat asumis- ja reissailukokemukset kuvineen.

Suolakeksejä ja kestitsemistä

Kun kutsun tai kuulen kotiimme olevan tulossa vieraita, ensimmäinen ajatus päässäni on usein, mitä heille tarjottaisiin. Jos kyse on illallisesta, ruokien miettimiseen kannattaakin uhrata tovi. Kahvi- ja teekutsuilla keittiössä puurtamisen sen sijaan voisi välttää kokonaan - jos osaisi.

Kun menen kylään turkkilaisille (ei syömistarkoituksessa) tarjoilut noudattavat yleensä seuraavaa kaavaa: Jos tarjotaan kahvia, tarjolla on a) pelkkää kahvia tai b) kahvia ja sen kyljessä pari suklaamakeista tai lokumia (Turkish delight).

Teen kanssa ei välttämättä tarvitse tarjota mitään. Kukaan ei katso tätä pahalla, jos he ovat itse tulleet yllättäen kylään, olet esittänyt teetarjouksen ex tempore -tyyliin hyvin lyhyellä varoitusajalla tai näette toisianne usein. Tälläinen on toisaalta äärimmäisen helpottavaa: on lohdullista ajatella, että yllätysvieraan edessä ei tarvitse hävetä, kunhan vain on teekuppi tarjottavana. 

Jos teekesteihin on ehditty valmistautua, tarjottavaa toki usein löytyy: isäntäväki on voinut kipaista leipomosta lajitelman suolaisia ja makeita pikkuleipiä teen kaveriksi, joskus täytekakkua tai baklavaa. Myös markettien peruskeksit, suolatikut ja pähkinä-siemensekoitukset ovat hyvää naposteltavaa teen oheen etenkin yllätysvieraille. Joskus joku on leiponut jotain itse. Konditoriat ovat kyllä loistavia valikoimineen, eikä ole ihme, että ihmiset suosivat niitä. Kuitenkin, jos aikataulu suo, koen henk.koht. jonkinlaista sisäsyntyistä halua/velvollisuutta leipoa itse.

Viime viikolla olin ensin itse kyläilemässä. Isäntäväki tarjoili leipomosta ostettuja keksejä ja harmitteli niiden sokerisuutta. Heidän mukaansa viimeaikoina oli tullut syötyä niin paljon sokeria, että ellotti. Näin ollen, kun kuulin heidän olevan tulossa vastakyläilylle, tiesin, että joudun leivonnassa epämukavuusalueelleni: suolaisiin leivonnaisiin. Lopulta päädyin tekemään suolaisia keksejä turkkilaisella ohjeella. Lopputuloksena ei ollut ollenkaan hullumpi vaihtoehto! Helppoja, nopeita, eivätkä häviä sokerisille tarjottaville.


Suolakeksit (pellillinen)

125 g huoneenlämpöistä voita tai margariinia
1 rkl öljyä (esim. rypsi, oliivi, auringonkukka)
1 rkl sokeria
1 rkl etikkaa (itselläni rypäle-etikkaa)
1 tl leivinjauhetta
3/4 tl suolaa
n. 3 dl vehnäjauhoja (samoja, mitä käytät sokerisissa leivonnaisissa)

1 keltuainen voiteluun + siemeniä koristeeksi (itselläni seesamin- ja mustakuminan siemeniä)

1. Vaivaa öljy käsin huoneenlämpöisen rasvan joukkoon.
2. Lisää mukaan sokeri, etikka, leivinjauhe ja suola. Vaivaa sekaisin.
3. Lisää jauhot vähitellen vaivaten ja tarkkaile koostumusta. Valmis taikina on kiinteää ja helposti käsiteltävää.

4. Muotoile taikinasta haluamasi mallisia keksejä, kuten rinkuloita, rinkeleitä yms. Taikinaa on helppo pyöritellä tangoiksi, joskin lämmetessään koostumus vähän muuttuu ja homma vaikeutuu.
5. Nosta keksit pellille, voivat olla hyvin lähekkäinkin. Voitele keltuaisella ja ripottele päälle siemeniä.
6. Paista 190 C noin 20 minuuttia tai kunnes keksit ovat pohjaa myöten saaneet hieman väriä.

Yllä ensin oma keksipellilliseni ennen paistoa. Tein 15 isoa keksiä, halkaisijaltaan noin 6 cm. Yllä toisessa kuvassa ovat paistuneet keksit; ruskeaa väriä saa tulla, muttei liikaa.

Alla on reseptin löytöpaikka, YouTube-video Bayatlamayan Tuzlu Kurabiyesi. Jos olet kiinnostunut tekemään rinkelin mallisia keksejä, video tarjoaa siihen oivan ohjeistuksen. Huomaa, että alkuperäinen ohje on aineksiltaan kaksinkertainen.

 

Liian kauan Turkissa?

Joku aika sitten törmäsin Santiago Brusadinin kieli poskessa kirjoittamaan artikkeliin Fifty signs you've been in Turkey too long. Vastaavia liian kauan maassa X -listauksia löytyy monista maista, mutta Turkki toki koskee itseäni.

Lukijaa puhuttelevaan artikkeliin on listattu 50 ominaispiirrettä, jotka luonnehtivat turkkilaista (ja turkkilaistunutta) ihmistä. Toisaalta kyse on toki yleistyksistä tyyliin suomalaisena et osaa small talkia  tai rakastat salmiakkia. Toisaalta lista raottaa mielestäni hauskasti ja totuuden siemenen sisältäen arkea, tapoja ja ajatusmaailmaa Turkissa.

Listan avulla päätin tehdä kevyen kartoituksen omaan Turkkiin sopeutumisen asteeseeni. Alkuperäisen jutun 50 merkin listan karsin tätä postausta varten noin puoleen. Mikä siis on tilanne? Mitkä turkkilaisuudet olen jo sisäistänyt, mitkä ovat vaiheessa ja mitä en vielä osaa tai edes halua omaksua? Tekstissä ensin listalta poimittu turkkilaisuuden merkki (suomennettuna ja lihavoituna) + pohdintaa, näkyykö ko. piirre jo minussa, suht uudenkarheassa Turkin asustajassa.

Kielenkäytön omaksumisesta

Olet alkanut vastata kysymyksiin toistamalla: kyllä, kyllä (evet, evet); on, on (var, var); ei, ei (hayır, hayır tai yok, yok).
Omaksuttu! Tämä turkkilainen tapa on tarttunut huomattavan hyvin ja jotenkin ihan luonnostaan, sillä kyllähän suomeksikin toistelemme tyyliin joo joo, eipä ei, niinpä niin.

Kaikki on todella kaunista (çok güzel), todella hyvää (çok iyi), todella törkeää (çok ayıp).
Opittu tämäkin! Ehkä turkkilaisilla on hieman tapana liioitella puhuessaan ja siksi monet asiat ovat todella X. Turkissa oppii, että melkein kaikki (uusi vaate, ruoka, tee, mainos, patalappu, saippuaoopperan näyttelijä, tiskiaineen tuoksu, vessaharjan väri...) voi olla çok güzel.

Joku turkkilainen taiteilijasielu oli piirrellyt bungalowin seinään olymposlaisella leirintäalueella: "Loma on todella hyvä".

Sanot valittaessasi tai vihaisena allah allah.
En. Yritän olla käyttämättä, vaikka kuulen fraasia ympärilläni harva se päivä. Suomessa on koettu murrebuumit ja korostamme murteita kielen rikkautena ja identiteetin osana. Turkki laahaa tässä asiassa jäljessä. Toisin sanoen murteet osoittavat monen mielestä hieman junttiutta ja osa ihmisistä, asuinpaikastaan riippumatta, pyrkii tietoisesti puhumaan Istanbulin tyyliin - ei varsinaisesti ylpeilläkseen vaan antaakseen viestin kouluttautuneesta kaupunkilaisesta. Mieheni yrittääkin kovasti kannustaa minua Istanbulin murteen omaksumiseen ja tämä on yksi "kielletyistä" fraaseista.

Kutsut vanhempia naapureitasi/ihmisiä tädeiksi (Teyze) ja sediksi (Amca).
Tämän oppiminen on vaiheessa. Turkissa tapoihin kuuluu, että nimien sijaan monet muutkin kuin sukulaiset ovat tätejä, setiä, siskoja ja veljiä. Puhuteltaessa käytetään nimenomaan ko. titteliä tai se yhdistetään etunimen kanssa. Erisnimien käyttöön tottuneena tuollaiset nimitykset eivät tunnu ollenkaan omalta suussani. Jossakin määrin, ihan kohteliaisuussyistä, nimityksiä täytyy kuitenkin tulevaisuudessa oppia käyttämään.

Turkkilaisuus kotonani

 

Pahan silmän uskotaan varjelevan onnettomuuksilta niin autossa kuin kotona.

Sinulla on nazar boncuğu eli paha silmä -koriste kotonasi.
Onpa hyvinkin ja vielä useampi kappale. Tämän yksinkertaisen symbolin uskotaan enemmän tai vähemmän varjelevan huonolta onnelta ja näin ollen se on monen turkkilaisen kodin, auton ja julkisen tilankin perinteinen sisustuselementti muodossa tai toisessa. Omatoimisesti koristetta en ehkä olisi kotiini hankkinut, sillä taikauskoisuuteni ei yllä turkkilaiselle tasolle. Mies ja vuokra-asuntomme omistajat ovat kuitenkin pitäneet huolen siitä, että koristetta löytyy pitkin taloa, jopa ulko-ovemme kynnykseen muurattuna.

Otat automaattisesti kengät pois mennessäsi sisälle.
Kyllä! Mutta suomalaiselta tämä ei vaadi paljoa, vaan tulee toki luonnostaan. Turkkilaiset ovat vieneet asian tosin hieman pidemmälle kuin suomalaiset, sillä he pyrkivät ottamaan kengät pois jo kynnyksen päällä tai mahdollisen rappukäytävän puolella. Kengät saatetaan myös jättää oven ulkopuolelle terassille tai rappukäytävään.

Olet unohtanut, mitä tarkoittaa kierrätys.
Ehdottomasti en, vaikka tuskaa se tuottaa. Talonyhtiön pihalla tönöttää tasan kaksi kaikkea jätettä nielevää astiaa, mutta onneksi keskustasta löytyy joitakin kierrätysastioita. Sinne raahaamme uskollisesti lasin, pienmetallin ja pahvin. Välillä saan kierrätysaiheesta itselleni tunteet nousemaan pintaan (näyttäytyvät ko. aiheesta paasaamisena kotioloissa), kun ihmiset eivät tunnu välittävän asiasta tipan vertaa. Myös roskien huoleton heittely ympäristöön harmittaa, samoin kuin holtiton muovipussien käyttö.

Lähiympäristö - joko tavat on opittu?

 

Anit Kabir -mausoleumi Ankarassa on Atatürkin hautapaikka, jossa vierailee vuosittain miljoonia ihmisiä. Alueella on myös museo.

Tiedät pienen lähikauppasi pitäjän nimen.
Tätä en ole omaksunut eli en tiedä. Olen tullut siihen tulokseen, että oma asuinalueeni, lähinnä korkeita vuokrakerrostaloja vieri vieressä, ei ole mikään perinteisen turkkilaisen tuttavallisuuden ja naapurikulttuurin mekka. Meno on aika suomalaista, naapureita ei oikein tunne, puhumattakaan lähikaupan henkilökunnasta.
Huomaan kyllä, että osa alueen ihmisistä on kiinteämmässä suhteessa kauppiaisiin. He pitävät yllä muun muassa turkkilaista traditiota, jossa kauppias tuo tilaamasi tuotteet talosi alapuolelle. Lasket narun varassa korin alas parvekkeeltasi ja hissaat tavarat ylös. Muun muassa yläkertanaapuriimme kohoaa silloin tällöin korillinen leipää.

Tiedät törmääväsi Atatürkin kuviin, minne tahansa menetkin. 
Turkin edesmennyt ensimmäinen presidentti ikuistettuna postereissa, tauluissa, patsaissa, monumentteissa, tarroissa... Kyllä, tähän on jo tottunut. Ja mitä hänen kuvaansa tulee, sen näkemiseksi ei tarvitse mennä edes oman kodin ulkopuolelle...

Tuskin huomaat enää moskeijoiden rukouskutsuja. Viidesti päivässä. Alkaen kello 5.30.
Toisaalta omaksuttu, toisaalta ei. Moskeijoiden rukouskutsut tosiaan kajahtavat ilmoille viidesti päivässä. Jos moskeija ei ole ihan nurkan takana, en enää huomaa kutsuääntä. Joillain sijainneilla lähiminareetin volyymit ovat kuitenkin niin kovalla, ettei ääneen voi aamun unipöpperössäkään olla heräämättä.

Pyydät opiskelija-alennuksia ja tingit liki kaikesta mahdollisesta.

En ole sisäistänyt, sillä en ole osannut tinkimisen jaloa taitoa Suomessakaan. Periturkkilaista rahanmenon välttely toki olisi. Viimeksi pari viikkoa sitten todistin turkkilaisen sukulaiseni "nuortumista" yli kymmenellä vuodella, kun häneltä tiedusteltiin ikää eläintarhan portilla.

Muistatko, kun aikoinaan huomasit jonkun törpön ohittelemassa jonossa ilman, että kukaan valitti. Nyt sinä olet se törppö.
Paitsi etten ole. Olen suomalaisen jonotuskulttuurin vannoutunut kannattaja ja en voi sietää, miten turkkilaiset esimerkiksi terveyskeskuksissa, posteissa ja bussilippuja ostaessaan rynnivät tiskille tulojärjestyksestä välittämättä. Turkkilaisia tämä ei tosiaan tunnu häiritsevän, kun melkein kaikki harrastavat samaa.
Miettiessäni logiikkaa jonotuksen puuttumiseen turkkilainen tuttava selitti minulle jonotuksen olevan turhaa silloin, kun kaikille on kuitenkin tilaa tai kaikki tulevat saamaan palvelua joka tapauksessa. Toisin sanoen et kiilaamalla vie keneltäkään mitään, mutta saat hoidettua oman asiasi nopeammin. Isoimmissa kaupungeissa tilanne on myös turkkilaisen lähteen mukaan toinen, ihmiset jonottavat. Ehkä näin. Lisäksi ainakin lentokentillä turkkilaisten jonottamisessa ei pääosin ole moitteen sijaa.

Liikennekulttuurin käsittäminen/käsittämättömyys

 

Et enää pelästy autojen tööttäilyjä.
En, mutta edelleen ne ärsyttävät. Turkkilainen liikenne, moottoriteiden ulkopuolella, on aika äänekästä ja rassaavaa ylipäänsä. Autojen torvet soivat herkästi, kun jokainen on oman elämänsä priimusautoilija ja muut ärsyttäviä tientukkoja.

Tiedät, että ainoa tienylitystapa on kamikaze-tyyli, jossa autot ohittavat sinut muutaman sentin etäisyydeltä. Liikennevalot? Mitä ne ovat?
Tähän kulttuuriin en ole vielä oikein päässyt sisälle. Jos olen yksin liikkeellä, odottelen sopivia tienylitysrakoja kanssaihmisiä kummastuttavan kauan. Liikennevaloissa moraali on hieman löystynyt, se on tunnustettava, mutta puolustuksekseni paikalliset antavat minulle erittäin huonoa esimerkkiä ja heihin verrattuna liikennevalokäyttäytymiseni on edelleen kuin oppikirjasta.

Et ihmettele, kun näet motoristin, joka ajaa tietä väärään suuntaan ja ilman kypärää.
Tavallaan olen omaksunut, sillä ei se enää ihmetystä herätä. Enemmän yllätyn nähdessäni kypärän päässä. Liikenne on hallittua kaaosta ja nimenomaan mopot puikkelehtivat kokonaisia perheitä kyydissään autojen seassa. Matkustajana ja jalankulkijana tähän voinee ajan kanssa tottua, mutta auton rattiin en luultavasti ikinä uskalla mennä.

Ruokakulttuuriin sopeutuminen

 

Ei päivää ilman vähintään yhtä teekupillista. Jos et juo teetä, tunnet olosi oudoksi.
Tämä turkkilaisuus on vasta osittain totta omalla kohdallani. Jos ei muuten, niin aamupalan kanssa kulautan kupin teetä. Toisaalta, voisin olla ihan hyvin juomattakin, eli teeaddiktiota ei todellakaan ole päässyt syntymään.

Olet juonut teetä 35 asteen helteellä.
Tietenkin olen ja vieläpä säännöllisesti :) Parilla ensimmäisellä Turkin vierailulla tämä asia tuntui hieman kajahtaneelta, mutta nykyään, miksipä ei. Helle on kesäisin niin tuhottoman kova, ettei oikeastaan mikään asia heilauta olotilaa suuntaan tai toiseen: juoman lämpötila, vaatetus, liikunta - hikoilet, huomioitpa tai et, teetpä tai jätätkö tekemättä.

Olet hyväksynyt oliivit ja juuston osaksi aamupalaa.
Oliivit kyllä eli omaksuminen on vakaasti puolivälissä. Vaikkeivät oliivit olekaan suosikkejani, syön mielelläni pari kolme oliivia leivän, öljyn, tahinin, hunajan, kananmunan, kurkun ja tomaatin ohessa. Juustot ovat kuitenkin liikaa vaadittu ja nyrpistelen nenääni pelkälle (vuohen)juuston hajulle. Toki juustot ovat niin olennainen osa turkkilaisten aamupalaa, että pöytäpaikan niille sentään lemusta huolimatta suon ja kyläpaikoissa teen kohteliaisuudesta parhaani esimerkiksi juustopasteijoiden kanssa.

Ystävät eivät kutsu sinua illalliselle vaan aamupalalle.
Totta toisaalta. Yleisin kutsu on kyllä illalliselle tai iltateelle, mutta aamupalakaan ei ole harvinaisuus. Ensimmäisen aamupalakutsun sain jo vuosia sitten. Silloin tuntui oudolta, että joku ehdoin tahdoin halusi vieraat ruokapöytäänsä heti aamusta. Nykyään aamiaiskutsu tuntuu kutsulta muiden joukossa ja yleensä aamupalakyläilyille suunnataan kymmenen maissa.

Olet hyväksynyt, että jogurtti on jotain suolaista, mitä juodaan ruuan kanssa pikemmin kuin syödään makeana välipalana + ruualla on aina keittoa ja jogurttia + jogurtti voi olla kastike.
Kyllä kaikkeen. Rakastan paitsi perusturkkilaista maustamatonta jogurttia että ayrania (jogurttipiimää) ja juon sitä ruuan kanssa enemmän kuin mielelläni. Jälkiruoka jogurtti ei ole itselleni, mutta aamupala, välipala ja iltapala kylläkin, samoin sitä voi käyttää kastikkeena tai lusikoida kulhosta muiden ruokalajien ohella. Ei ongelmaa!


Summauksena: Kotoutuminen on ihan hyvissä kantimissa, mutta suomalaisilla piirteilläkään ei ole hätää :)  

Toripäivä, paras päivä

Suomessa kesäisin katukuvaan ilmestyvät mansikka-, kirsikka- ja hernekojut ovat mielestäni arjen luksusta, jota on vaikea vastustaa. Turkissa asumisen parhaita puolia ovatkin itselleni jokaviikkoiset toripäivät notkuvine vihannes- ja hedelmäkojuineen - myös näin talvella.

Ostospaikoista

Turkissa vihanneksia ja hedelmiä voi toki hankkia monista paikoista makunsa mukaan:

1) Marketit. Markettien hedelmä- ja vihannestiskit ovat aikalailla samanlaisia kuin Suomessa. Toiset ostavat hyvillä mielin tuoretuotteet samalla kun täydentävät marketeissa muita ruoka-, juoma- ja siivoustarvikkeitaan. Toisille "kallis" ja "nuupahtanut" markettitarjonta on viimeinen paha.

Marketeissa ei suinkaan aina tunneta itsepalvelua. Usein asiakas lastaa vihannekset ja hedelmät koriinsa ja kassalla myyjä sitten punnitsee tuotteet maksamisen ohessa. Joskus taas hevi-osaston vieressä on vaaka, mutta asiakkaana et suinkaan käyttele sitä itse vaan henkilökunnan edustaja punnitsee ja hinnoittelee valitsemasi tuotteet. En ole varma, perustuuko käytäntö siihen, että asiakasta halutaan palvella vai siihen, ettei hänen punnitsemisrehellisyyteensä luoteta.

2) Toinen mahdollinen ostospaikka ovat vihanneskaupat (manav) eli nimensä mukaisesti pelkkiä vihanneksia ja (ok, ei nimensä mukaisesti) hedelmiä täynnä olevat pikkukaupat. Niitä löytyy täältä etelästä varsin tiheään. Itse olen tässä suhteessa myös onnekas, sillä viiden minuutin kävelymatkan säteella on kolme ihan mukavantasoista vihanneskauppaa. Hintataso voittaa marketit ja kilpailee torien kanssa, sillä vihanneskaupoilla on selvästi painetta polkea hintojaan samalle tasolle kuin toreilla.

Tämä Istanbulissa oleva vihanneskauppa on huomattavasti kalliimpi kuin meidän etelärannikon kauppamme.

Kaiken kaikkiaan vihanneskauppojen tarjonta vaihtelee. Osassa on perustuotteet, osassa laajempaa valikoimaa. Omalla asuinalueellani on yksi vihannestori, jonka olemme nimenneet eliittitoriksi. Sieltä löytyy usein eksoottisempiakin hedelmiä ja toisaalta, jos jotain ei heillä ole, ei sitä muualtakaan lähialueelta löydy. 

Turkkilaiset elävät varsin kiinteästi sesonkien mukaan, mutta monet vihanneskaupat pyrkivät tarjoamaan myös sesongin ulkopuolisia tuotteita. Sesonkiruoka on enemmän kuin kannatettavaa, mutta välillä myönnän, että Suomessa kasvaneena sesongit aiheuttavat päänvaivaa ja hipsin vihanneskauppaan torilta puuttuvan tuotteen ostamiseksi - tosin usein vain pettyäkseni tuotteet sesongin ulkopuoliseen makuun.  Myös alueelliset erot aiheuttavat hieman hampaiden kiristelyä: Koillis-Turkissa tuore basilika kuului perustuotteisiin, mutta täällä etelässä sitä saa toden teolla etsiä.

3) Turkkilaiset pihat ovat tilaihmeitä. Jos turkkilainen on niin onnekas, että omistaa pienen puutarhapläntin talonsa ympärillä, on hän usein onnistut tunkemaan sinne puun jos toisenkin. Näin ollen oman pihan antimia hyödynnetään ja mahdolliset ylimääräiset hedelmät ja vihannekset lahjoitetaan sukulaisille ja naapureille. Me saamme lahjoitettuina enemmän kuin ehdimme kuluttaa sitruunoita, appelsiineja, oliiveita ja granaattiomenoita - toki sesonkiluontoisesti.

Koska itse asumme kerrostalon ylemmissä kerroksissa, ei omaa viljelyä voi oikein yrttejä laajemmalti harrastaa. Näin ollen katselen ihaillen maan tasossa asuvia naapureita, jotka ovat pystyttäneet kunnon ruukkupuutarhoja ja myllänneet ruohikkoalueille pieniä kasvimaita.

4) Hedelmien ja vihannesten ostajan kantapaikkoja ovat torit (pazar) ja toripäivät. Kun Turkin vierailuni keskittyivät aikoinaan talvisin viileään Luoteis-Turkkiin, en vielä oikein tajunnut toripäivien merkitystä. Kirklarelin kaupungissa torikojut rantautuivat parin keskustan kadun varrelle kerran viikossa. Muutaman kerran torilla tuli tällöin piipahdettua, mutta pääasiassa ostokset hoidettiin marketeissa.

Kiitos ilmasto, ympäröivät viljelykset ja loistava toripäiväjärjestelmä. Täällä etelässä toripäivät jäsentävät koko viikon osteluitamme.  Paikkakunnallamme on useita vartavasten torimyyntiä varten rakennettuja, katettuja halleja ja toripäivät kiertävät hallista toiseen. Oman kotini lähiympäristössä on kaksi toripaikkaa, joista toisen myyntipäivä on keskiviikko ja toisen lauantai. Keskiviikkoisin suunnistamme torille poikkeuksetta ja lauantaina tarpeen mukaan. Nyt viimeaikoina on tullut trendiksi kattaa hallien katot aurinkopaneeleilla, joten kylmää vaativat tuotteetkin säilynevät tulevaisuudessa entistä tuoreempina kylmälaitteiden mahdollistamisen ansiosta.

Torille houkuttelevat tuoreet tuotteet, jotka tulevat lähialueilta. Koska torit elävät kiinteästi tuotannon mukaan, myös sesonkien vaihtumisen tajuaa selvästi. Syksyllä yht äkkiä luumut ja persikat muuttuivat granaattiomeniksi ja sitrushedelmiksi. Papujen ja pursuavien munakoisokojujen paikkaa alkoivat vallata purjot ja enenevässä määrin erilaiset kaalit, joiden olemassaolon olin melkein kesällä unohtanut. Nyt tammikuussa alueemme torit pursuavat sitrushedelmiä, perunaa, porkkanaa, punajuurta, retiisiä, sipuleita, kukka-, parsa-, kerä- ja punakaalta, purjoa, yrteistä tilliä, persiljaa ja minttua. Muitakin perusjuttuja toki löytyy, mutta esimerkiksi tomaatit ovat sesonkinsa ulkopuolella paitsi tyyriimpiä myös heikompilaatuisia. Eksoottisten hedelmien, kuten ananaksen ja avokadon löytyminen on tuurissaan, mutta toisaalta esimerkiksi granaattiomenat ovat turkkilaisille perushedelmiä.

Hinnat ovat halvat ja vielä halvemmat, jos torille ei juokse heti aamupäivästä. Turkissa asuessa katson kaupoissa ja toreilla ensin liirahinnan ja sitten muutan sen poikkeuksetta päässäni euroiksi. Bensa ja autot ovat kalliita, elektroniikka on myös yllättävän kallista. Mutta! Etenkin vihannekset ja hedelmät ovat hintavertailuissani todella edullisia. Totuuden nimissä kaikki on tietysti suhteellista (palkkataso - hintataso), mutta tällä hetkellä leijun vielä hintojen kanssa. Monen turkkilaisen suosikkiaiheita on siunailla vihannesten ja hedelmien hintoja, joissa toki on kausittaista vaihtelua: Banaanit olivat 5 liiraa, hyvänen aika! Viime viikolla olivat vielä 4 liiraa. En ostanut myöskään purjoa, oli vielä niin kallista. Tähän päivittelyyn en osaa, ainakaan vielä, ollenkaan yhtyä.

Viikon ostokset

Tällä viikolla kotona oli jo valmiiksi porkkanoita, perunoita, valkosipulia, sitruunoita, appelsiineja ja salaattia. Näin ollen teimme keskiviikkotorilta vain pienet ostokset: nippu tilliä ja vesikrassia, kilo tomaatteja ja punasipuleita sekä iso banaaniterttu. Näihin upposi kolmisen euroa.

Ehkä paremmin tyypillisen torireissumme tulosta kuvaa kuitenkin tämä syyskuun alussa otettu kuva:

Torilla käynnin saaliina oli kahden aikuisen viikon vihannekset ja hedelmät: nippu valkosipulia, pussi punasipuleita, nippu kevätsipuleita, kahdenlaisia suippopaprikoita, kahdenlaisia tomaatteja, perunoita, porkkanoita, niput tuoretta minttua ja persiljaa, sitruunoita, avomaankurkkuja, omenoita, banaaneita ja viinirypäleitä. Hintaa kertyi ylöspäin pyöristettynä seitsemän euroa.

Sadepäivän kanaruoka

Kotonamme kokataan pääasiassa turkkilaista kotiruokaa: riisi- ja bulgurpilahveja, salaattia, tsatsikia, purjopataa, linssikeittoa, papuruokia, munakoisopaistoksia, täytettyjä kasviksia. Ruuat ovat siis kasvisvoittoisia. Suomea edustaa ennen kaikkea peruna, jota kuluu niin muussina, uunijuureksena, keitettynä kuin perunarieskassa. Toinen suomalainen piirre on se, että meillä kala kokataan uunissa. Täällä päin Turkkia ihmiset yleensä paistavat tai grillaavat kalansa parvekkeella tai pihalla hajun pelossa.

Turkin eri kolkissa on erilaisia ruokaperinteitä. Osassa ruoka on tuhdimpaa, mutta täällä etelärannikolla kasvikset ovat kovassa kurssissa. Tiedän ihmisiä, jotka irvistelevät pelkästä kerma+ruoka ajatuksesta. Omassa taloudessammekin huomaan lievää ennakkoluuloisuutta kermaa kohtaan. Kesähelteellä voin yhtyä ajatukseen kermaisen ruuan raskaudesta, mutta muulloin se houkuttelee.

Tällä viikolla kävi tuuri. Edelliset viisi päivää olivat koko talven sateisimmat ja koleimmat -tuhti ruoka olisi siis ok. Alkuviikosta tuli leivottua appelsiinitoskapiirakkaa, jota varten tarvittiin kermaa, mutta vain puoli desiä. Muuten vain ostetut herkkusienet olivat liki unohtuneet jääkaappiin. Lisäksi pakastimessa odotti muutama broilerin rintafile syömistä. Asetelma helpolle, kermaiselle liharuualle oli siis valmis.

Kremali ve mantarli tavuk (eli kermaa+herkkusieniä+kanaa)

Kaksi isoa broilerin rintafilettä

Rasia herkkusieniä

1,5 - 2 dl kermaa

2-3 valkosipulin kynttä

oliiviöljyä

mustapippuria

suolaa

-Leikkaa rintafileet reilunkokoisiksi suikaleiksi. Myös herkkusienet voit paloitella suht paksuiksi viipaleiksi. Raasta, murskaa tai hienonna valkosipulinkynnet pieniksi.

-Ruskista ensin broilerisuikaleita oliiviöljyssä niin, että ne saavat hieman väriä. Lisää mukaan herkkusienet ja valkosipuli. Kun sienet ovat kypsyneet, lisää vielä kerma. Kuumenna ja viimeiseksi mausta suolalla ja runsaalla mustapippurilla.

Koska kyseessä oli nopea arkiruoka, joka syötiin alta aika yksikön, unohtui kuvien otto. Jälkiruuasta sen sijaan kuva tuli otettua. Sateisen viikon ratoksi kävimme naapurikaupungin Ikeassa. Näin ulkosuomalaisena Ikean ruokahylly luo itselleni lämpimän tunteen ja ostoshimon. Hyllyn äärellä nostalgisoidessani harkitsin vakavasti jopa puolukkahillon ostoa - näin siitäkin huolimatta, ettei se Suomessa suinkaan kuulunut keittiöni perustuotteisiin. Lopulta ostospuntarointi kohdistui kuitenkin Maraboun Daim -suklaaseen ja pipareihin. Tällä kertaa Nyåkersin piparit veivät voiton kauniin rasian ansiosta.

Asuinpaikkana Mersin

Mieheni oli tekaissut netissä kartan, johon on merkitty kaikki vierailemani kaupungit. Osassa vierailu tarkoittaa kertaallista, yhden päivän turistikohteissa juoksemista, osassa taas useamman viikon oleskelua. Omin kartan tietysti käyttööni.

Kuten kuvasta näkyy, olen tähän mennessä sahannut lähinnä etelää ja länttä, paria sisämaan piipahdusta edustavat Ankara ja Nevşehir (Kappadokian alue). Kartasta innostuin ja keksin, että muutamista suosikkipaikoista olisi mukava kirjoittaa jotain blogiinkin. Kuviakin niistä kun on tullut otettua vuosien varrella ihan kiitettävästi. Tulevaisuudessa siis tietoa luvassa ainakin Istanbulista, Fethiyestä, Kirklarelısta, Çanakkalesta (+Troijasta) sekä Kappadokiasta.

"Paikkakuntasaagan" päätin kuitenkin aloittaa läheltä eli asuinpaikastani Mersinistä. Mersin on toisaalta kaupunki, toisaalta myös kokonainen maakunta, joka muodostuu keskuksen lisäksi lukuisista pienemmistä ja suuremmista paikkakunnista. Tämän tekstin aiheena olkoon pelkästään Mersinin kaupunki, Mersin merkez (keskus). Maakunnan muista osasista kirjoittelen lisää myöhemmin.

M niin kuin MERI

Mersin sijaitsee Etelä-Turkissa, Välimeren rannalla. Mistään unelmarantakohteesta ei kuitenkaan ole kyse. Joitakin hiekka- ja kivikkorantoja toki löytyy ja uimareita niillä myös näkee, mutta kyse on pienistä rantakaistaleista, joille voi levittää halutessaan piknikmattonsa tai pulahtaa veteen pikaisesti. Meren rantaa reunustavat kävelykadut ovat kyllä mukavia kuljeskeluun ja ulapan katseluun ja se, kalastuksen ohella, taitaakin olla suurimmalle osalle kaupungin asukkaista meren suurin anti.

Viljelyalueen takaa siintävät tornitalot ja niiden takaa avautuu meri.

E niin kuin ELÄMÄNMENO

Mersin on kompakti keskus, jossa elää noin 900 000 asukasta. Yhdessä suunnassa siintää meri, toisessa lumihuippuiset vuoret. Yllättävän läheltä löytyy myös vihreitä viljelyalueita, jopa kylämäistä tunnelmaa, mutta laajaa keskustaa ja lähiöitä luonnehtivat koko ajan lisääntyvät ja yhä korkeammiksi rakennettavat tornitalot.

Keskustassa on hektistä ja liikenne ruuhkaista. Oman auton käyttöä pahimpina ruuhka-aikoina on parasta välttää ihan omien hermojen takia. Sinänsä arki rullaa siinä kuin muuallakin. Isommat ja pienemmät paikallislinjat sahaavat ympäri kaupunkia ja kaikenikäisiä ihmisiä parveilee kaduilla, virastoissa, ostoskeskuksissa, rautatieasemalla.

Kaupungissa elää monia vähemmistöjä, kuten arabeja, kurdeja, armenialaisia, syyrialaisia ja turkin ohella voi kuulla näiden kieliä. Englantia osataan heikosti ja turisteihin törmää harvoin.


R niin kuin RUOKA

Raaka-aineet saadaan läheltä: Mersiniä ympäröivät viljelmät tuottavat laajan valikoiman kasviksia ja hedelmiä. Usein ruuan pohjana on oliiviöljy, tomaatti, paprikapyree, sipuli ja lukuisat kasvikset. Ja kuten yleistä, mersiniläisille oman alueen ruoka on turkkilaisen keittiön helmi. Etnisiä ravintoloita saa yrittää löytää kissojen ja koirien kanssa, ja aina ei löydä silloinkaan. Mersinin ikiomat ruokaerikoisuudet ovat tantuni, şalgam ja cezerye.

Tantuni on hieman kuin wrap, joka on täytetty perinteisin tavoin valmistetulla ja maustetulla lihalla, sipulilla, tomaatilla ja persiljalla. Kun menet ravintolaan, saat yleensä tantunin kylkeen vielä lisää persiljaa, sitruunaviipaleita, chilejä sekä salaattia.

Şalgam on juoma, jonka pääraaka-aineena ovat mustat porkkanat. Parasta şalgamia saa usein pienistä tienvarsikojuista, mutta maistelusta kiinnostunut voi turvautua myös marketti-şalgamiin, jota löytyy kaupoista ympäri maan. Maku on omalaatuinen, muistuttaen jossain määrin etikkapunajuurten lientä, mutta kuumana kesäpäivänä ei omaan makuuni mitenkään hullumpaa. Olen toisaalta todistanut tilannetta, jossa afrikkalainen tuttavani sai trauman - niin järkyttävän makuinen litku oli kuulemma kyseessä.

Cezerye on porkkanapohjainen makeinen, joka on kuorrutettu kookoshiutaleilla. Erittäin makeaa, mutta hyvää. Porkkana on perinteisen cezeryen pohjajuures, mutta joku aika sitten maistoin myös moderneja viritelmiä: granaattiomena- ja kiivipohjaista cezeryeä. Mutta, mutta...Perinteinen porkkana on edelleen ylivoimainen ykkönen!

Salgam tarjoiltuna säilötyn porkkanan kanssa.

S niin kuin SATAMA

Mersinissä ei ole lentokenttää, mikä osaltaan rajoittaa turistien määrää. Lähin lentokenttä on Adanassa, 90 kilometrin päässä. Sieltä matkan Mersiniin saa toki näppärästi taitettua lentokenttäbussilla tai lähijunalla noin tunnissa.

Mersinin satama on Turkin vilkkaimpia. Liikkeellä on lähinnä rahtilaivoja, Pohjois-Kyprokselle ja Libanoniin kulkee lauttaliikennettä myös turisteja ajatellen. Sataman olemassaolon huomaa paitsi merellä seilaavista laivoista, niin myös maanteiltä. Loputon määrä rekkoja vaeltaa ympäri vuorokauden kohti merta ja jos keskustaan mielii omalla autolla tietyistä ilmansuunnista, ei rekkojen kanssa sukkulointia ja hermoilua voi välttää.

I niin kuin ILMASTO

Ensimmäisen vierailun nykyiselle asuinalueelleni tein kesällä 2013. Oli tuskakuuma, hellettä reilusti yli kolmenkymmenen ja ilmankosteus tuntui liimaavan kaikki vaatteet ihoon kiinni. Tämä nimenomaan on Mersinin kesäilmasto, siihen olen oppinut. Kesä-, heinä- ja elokuu on aikamoista hikoilua ja kuumuuden ja ilmankosteuden kanssa eivät välillä tunnu pärjäävän  ihmiset saati ruuat ja kodin esineistö. Kesäisin on syytä tunkea jääkaappiin niin huulipunat, rasvat kuin pitkät kynttilät. Jäätelöpaketti selviää hädintuskin 100 metrin päässä olevasta marketista kotipakastimeen sulamatta. Myös jauhot ja kaurahiutaleet opin säilyttämään jääkaapissa sen jälkeen, kun sekä turkkilainen vehnäjauho että Saksasta tuotu kaurahiutalepussi alkoivat kasvattaa sisässään jauhokoisia pari viikkoa normaalissa kaapissa eleltyään.

Talvellakaan Mersinissä ei tarvitse palella, varsinkaan aurinkoisina päivinä. Vaikka tottumuksesta tulee vedettyä päälle takki, pärjäisi auringossa hyvin vaikkapa tennareissa ja neuletakissa. Illat, yöt, pilviset ja sateiset päivät osaavat toki olla kalseampia ja lämpötila vain hieman plussan puolella. Lunta ei tarvitse pelätä keskustassa, mutta ympäröivillä vuorilla tilanne on toki toinen.

Puu talviasussa.

N niin kuin NÄHTÄVYYDET

Maakunnan kauneimmat maisemat, kiinnostavimmat antiikin aikaiset rauniot ja  nähtävyydet löytyvät kenties pääkaupunki-Mersinin ulkopuolelta. Joka tapauksessa, nähtävää löytyy itse keskuksestakin.

Nykyään Mersinin keskustan ykköskohde on itselleni tylsästi ja arkisesti kauppakeskus. Shoppailusta en suuressa mittakaavassa välitä, mutta ostoskeskus on paikka, josta löytyy suosikki-kaurajauhojani, kattava lemmikkitarvikeliike ja urheilukauppa, josta viimeisimpänä ostoksena mukaan tarttui jumppapallo. Shoppailusta pitävälle turistillekin Forum Mersin -kauppakeskus on erittäin käypä kohde.

Merenrannalla kävelystä pidän kyllä edelleenkin ja sitä kannattaa harrastaa myös ensi kertaa Mersiniin tulevan. Siis käyskentelyä merenrannalla. Rahtilaivojen katselua horisontissa, kalastajien määrän laskeskelua, istuskelua penkeillä ja kesäisin hieman hellettä helpottavasta tuulesta nauttimista. Tutkailen aina myös patsaita ja yritän päättää, ovatko ne kivoja vai mauttomia. Eriteemaisia patsaita Mersinin rantaraitilla nimittäin riittää ja joskus ihmettelen, mihin niiden valinta perustuu.

Hyviä ravintoloita on varmasti pilvin pimein, mutta nimenomaan Mersinissä kannattaa kokeilla paikallisia erikoisuuksia: siis ruoaksi tantunia, juomaksi şalgamia ja vaikka iltapalaksi tai tuliaisiksi cezeryeä.

Mersinin Atatürk Evi.

Muutama museokin Mersinistä löytyy, esimerkiksi arkeologinen- ja merenkulkumuseo sekä niin sanottu Atatürk Evi. Atatürk Evi -rakennuksia löytyy ympäri Turkkia. Ne ovat paikkoja, joissa Turkin tasavallan perustaja eläessään vietti edes yhden yön. Yleensä sisälle pääsee maksutta. Mersinin rakennus on vanha, perinteinen kivirakennus, joka sisältää kauniin kalustuksen lisäksi jonkin verran kuvia ja tietoutta Atatürkin kaupungissa vierailuista.

Rautatieaseman lähellä on mukava, pieni katolinen kirkko (Latin Italyan Katolik Kilisesi). Aukioloajat ovat itselleni hieman mysteeri, useimmiten kirkko on ollut käydessäni auki. Suht lähellä rautatieasemaa löytyy myös muutamia mukavia kävelykatuja, joiden varrella on etenkin juhlavaateliikkeitä. 

Itse tykkään myös käveleksiä Mersinin yliopiston alueella. Yliopisto on kuin oma maailmansa hieman syrjässä keskustasta. Vaikka sisälle rakennuksiin pääsevät vain opiskelijat, ympäröivät viheralueet ovat viikonloppuisin rauhallisia ja kuljeskelun arvoisia. Alueelta löytyy myös kahviloita, joissa voi vallata oman paikkansa terassin kiikusta tai säkkituolista ja rentouttaa silmiään yliopistoa ympäröivillä viljelysalueilla. Tietyistä paikoista horisontista kohoavat keskustaa luonnehtivat loputtomat pilvenpiirtäjät ja Välimeri.

Yllä vanhempaa, alla uudempaa patsasmuotia.

Suomi mainittu!

Suomen tammikuu 2018...

Usein sanotaan, että suomalaisia kiinnostaa ehkä liikaakin, mitä muu maailma meistä ajattelee. Jos näin on, niin turkkilaiset ymmärtänevät meitä. Ajatuksiani turkkilaisesta ruuasta, säästä, kielestä, liikenteestä ym. ym. kysytään säännöllisesti. Onko turkkilainen vai suomalainen ruoka parempaa? Voittaako Suomen ilmasto Turkin? Onko turkin vai englannin kieli vaikeampaa? 

Kuten varmaan useimmat, en minäkään menetä yöuniani, jos ulkomaalainen poliitikko haukkuu suomalaisen ruuan tai Miss Suomen laimea fantasia-asu Universumeissa kalpenee muiden maiden värikkäille viritelmille. Kuitenkin, myönnetään, luen/katson/kuuntelen suurella mielenkiinnolla, jos huomaan ulkomaisessa mediassa Suomi-jutun.

Lentäessäni Suomesta Turkkiin nyt tammikuun alkupuolella selailin aikani kuluksi Turkish Airlinesin uusinta Skylife-lehteä. Ja mitä pamahtikaan lehden loppupuolelta: aukeaman juttu Suomesta. Ensimmäisellä sivulla hehkutettiin Suomen luontoa, tituleerattiin Helsinkiä maailmankuuluksi musiikki- ja designkaupungiksi ja muistutettiin, että löytyy maasta toki muutakin näkemisen arvoista.

Toisella sivulla opetettiin hieman suomen kieltä. Ensimmäisenä fraasina esiteltiin mitä sinulle kuuluu ja siinä sivussa tervehdyksistä terve. Seuraava fraasi oli saisinko kupin kahvia, syystä että suomalaiset pitävät kärkeä maailman kahvinkulutuksessa (per henkilö). Kolmantena fraasina tarjottiin hieman harvinaisempi onko teillä paikallisia erikoisuuksia, jolla kannustettiin lukijaa tutustumaan Suomen rikkaaseen ruokakulttuuriin. 

Jutun neljäs kohta + fraasi herättivät sekä hyviä tunteita että hämmennystä itsessäni. Kohdassa kerrottiin, että suomalaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Kiitos! sanoin mielessäni, sillä tämä aihe on muodostunut itselleni yllättäen yhdeksi suurimmista totuttelun kohteista täällä Turkissa. Suomessa olen aina kokenut, että esimerkiksi asiakaspalvelu on pääosin kohteliasta ja kyläilyt ovat kaikinpuolin mukavia: mahat täyttyvät, kahvi ja tee porisevat ja tunnelma on ystävällinen. Vieraina emme välttämättä ylitsevuotavasti kehu tarjottavia tai vaikkapa isäntäväen sisustusratkaisuja, mutta emme kritisoikaan. Kyllä turkkilaisetkin osaavat olla sydämellisiä ja kestitseminen on kunnia-asia, mutta monesti olen käynyt kaupassa saamatta kassalta tervehdystä, samoin kylääntulijat ovat pamauttaneet suoraan mielipiteensä esimerkiksi ostamieni verhojen "epäkäytännöllisyydestä", asunnon "väärästä" lämpötilasta ja "rasvaisesta" hajusta (pikkuleivät uunissa). Loppupeleissä molemmat kansat lienevät ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta eri käsityksin ja käytännöin :)

Joka tapauksessa juttu ohjeistaa Suomen vierailijaa kiittämään kyläpaikassa fraasilla kiitoksia oikein paljon. Ohjeena on myös viedä isäntäväelle pieni lahja, vaikkapa kukkia. Jutun mukaan kukkia täytyy olla pariton määrä (ok) ja kukat eivät saa olla keltaisia, sillä se on hautajaisväri (täh?). Tässä kohtaa hämmennyin hieman, sillä en ole moista värisääntöä koskaan kuullutkaan.

Viimeisenä jutussa esiteltiin sauna, tuo moniin kieliin levinnyt sana ja turkkilaisen hamamin jonkinasteinen sukulainen. 

Skylife-paperilehden jutut löytyvät myös netistä:

englanniksi Welcome to Finland ja turkiksi Finlandiya'ya Hos Geldiniz!

                     Turkin tammikuu 2018.