Kevät, korona ja kysymys blogin jatkumisesta

Vuosi 2020 sujui Mersinin kodissamme tavalliseen tapaan aina koronaan asti. Kaikkien elämä ei sen sijaan ollut yhtä tasaista: yhteiskuntaa ehtivät alkuvuodesta ravistella sekä sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat että ennen kaikkea luontoäiti. Turkissa on tälle vuodelle nähty jo paha maanjäristys, lumivyöryjä ja tulvia. Ensimmäiset vahvistetut koronatapaukset todettiin monia Euroopan maita myöhemmin, mutta alkuun päästyään lukemat lähtivät erittäin nopeasti nousuun. Monen mielestä vuoteen on jo reilun kolmen kuukauden sisällä mahtunut liikaakin vastoinkäymisiä.

Kevät kuitenkin ilahduttaa, ja vuodenaika on tällä hetkellä Mersinissä täydessä vauhdissa. Niin eteläisessä maakunnassa kuin Mersin syksy ja kevät ovat sään puolesta ihmisen parasta aikaa. Talvi ei ole kylmä, mutta omalla tavallaan kalsea ja sateinen. Kesä taas on jatkuvasti yli kolmeenkymmeneen kohoavien lukemien takia liiankin kuuma. Keväiset, aurinkoiset, reiluun pariinkymppiin kohoavat päivälämpötilat hellivät ulkona ja tuovat kaivattua lämpöä talven kylmettämiin sisätiloihinkin. Luonto vihertää ja pelloille ja puihin ilmestyy toinen toistaan kauniimpia kukkia.

Luontoretket ovatkin kevään parasta antia itselleni, vaikka ne ovat tänä keväänä olleet myös  opettavaisia. Viime keväänä kärsin jatkuvasti kuivista ja kipeistä silmistä, tänä keväänä kuivuus ja kipu muuttuivat kutinaksi ja turvotukseksi. Vaikka Suomessa ei reagoisi siitepölyihin millään tavoin, on ulkomaan erilainen kasvillisuus osoittanut voimansa. Siis allergialääkettä naamaan, jotta kirsikka-, persikka-, manteli-, luumu- ja omenapuiden kukinnasta saa tuskatta ilon irti!

Keväästä nauttiminen oli oikeastaan vasta päässyt vauhtiin, kun koronavirus saapui virallisesti Turkkiinkin. Yllätys se ei ollut, sillä Euroopassa oli jo tuhansittain tapauksia ja rajoituksiakin runsaasti päällä. Hankimme jo ennen ensimmäistäkään tapausta kotiimme parin viikon ylimääräisen varaston linssejä, papuja, riisiä, makaronia sekä kissanruokaa, kissanhiekkaa ja saippuaa. Emme panikoineet, mutta kun Turkki sulki ensitöikseen koronan leviämisen hidastamiseksi koulut, taloutemme työvelvoitteet ja sitä kautta arki muuttuivat väistämättä yhdessä yössä.

Kissaa ei maailmanmeno hetkauta, vaikka koko ajan kotona olevat omistajat välillä ihmetyttävätkin.

Nopealla aikataululla myös kirjastot, teatterit, hääsalongit, kahvilat, moskeijat ja monet muut paikat, joihin ihmiset kokoontuisivat isommissa ryhmissä, sulkivat ovensa. Muiden maiden virheistä oppineina myös puistoissa, metsissä ja rannoilla piknikointi kiellettiin heti alkuunsa.

Kun kahvilat olivat vielä auki: salep maistuu maidolta, kanelilta ja orkideanjuurijauheelta.

Koronaohjeistukset kuuluvat kaduille sijoitetuista kovaäänisistä monta kertaa päivässä: Pysy kotona, vältä väkijoukkoja ja turhaa liikkumista. Pese käsiä ainakin 20 sekuntia. Yli 65-vuotiaille kotona pysyminen on pikemminkin käsky kuin suositus. Ravintolat ja leipomot tarjoavat vain take away -annoksia. Mersinin ja Adanan välinen juna ei kulje ja bussienkin liikkumista on rajoitettu. Lasten leikkimistä kuuluu piha-alueilta huomattavasti normaalia vähemmän ja kyläilykutsuja ei kuulu.

Mies käy kolmisen kertaa viikossa ruokaostoksilla ja pari kertaa viikossa pikavisiitillä vanhemmillaan. Itse pysyttelen kotona luontoretkiä lukuun ottamatta. Jos haluan kävellä kaupunkialueella, odottelen hiljaisia tunteja. Kunnassamme ihmiset taatusti kokoontuvat ja vierailevat toisillaan huomattavasti vähemmän kuin ennen, mutta kadut eivät ole todellakaan autioita. Ensinnäkin aukiolevat tehtaat ja yritykset, pankit, vaatekaupat ja muut työt pakottavat ihmiset työpaikkaliikenteeseen. Lisäksi reilun 300 000 asukkaan kunnassa riittää markettiin menijöitä ja lenkkeilystä vaihtelua kotona kyhjöttämiseen hakevia ihmisiä runsain mitoin. Arjen rutiinit ovat muuttuneet, mutta uusia on jo syntynyt ja elelemme päivä kerrallaan uutisia ja tilannetta seuraillen.

Tarkistin, että olen päivittänyt blogia edellisen kerran marraskuussa. Syynä hiljaisuuteen ei ole ollut kirjoitusideoiden puute tai päätös lopettaa kirjoittaminen, vaan yksinkertaisesti muuttunut arki. Kun aloitin blogin vuoden 2017 lopussa, minulla oli pelkkää aikaa ja päivät kuluivat lähinnä kotitöitä tehdessä ja tekemistä keksien. Olin hiljattain saanut oleskeluluvan, kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja blogista tuli mukava harrastus. Vuosien varrella ja etenkin viime syksystä lähtien kiireitä ja tekemistä on kuitenkin kertynyt tasaiseen tahtiin lisää ja aika tuntuu lentävän. Kolmen vuoden oleskelulupa vetelee viimeisiään ja sille täytyy hakea jatkoa alkukesästä. Ajankohtaiseksi on tullut myös tutustuminen kaksoiskansalaisuuden hakuprosessiin.

Kun blogin päivittäminen vain venyi ja venyi, pohdin monia vaihtoehtoja: a) kirjoitan uusia päivityksiä edes harvoin b) blogi saa jäädä nettiin, mutta en päivitä sitä enää c) poistan koko blogi. Näiden välillä olen pallotellut ja päätynyt lopulta vaihtoehtojen a ja b välille. En siis voi luvata päivittäväni blogia enää säännöllisesti jos ollenkaan, mutta en halua tehdä myöskään katoamistemppua! Varaan takaportin kirjoittaa edes silloin tällöin :) ja toivon mukaan joskus tulevaisuudessa blogille löytyy taas enemmän aikaa. Siihen asti käytän blogia ainakin muistojen verestämisessä ja luottoreseptieni löytöpaikkana. Toivon mukaan se antaa edelleen iloa ja infoa myös muille turkkilaisesta/ulkosuomalaisesta elämänmenosta kiinnostuneille! 💓

Suomalais-turkkilainen jääkaappi

Alkavalla viikolla Turkin kouluissa vietetään syyslomaa. Suomalaisille tuttu juttu, mutta Turkissa uutta. Perinteisesti kouluvuotta ovat rytmittäneet pitkä kesäloma sekä kahden viikon loma tammi-helmikuun vaihteessa, mutta tänä vuonna mukaan on ujutettu myös viikon syysloma ja viikon talvi/kevätloma. Suomesta poiketen syysloma ei kuitenkaan tarkoita lomaa opettajille. Miten tämä oppilaaton viikko sitten vietetään, vaihtelee varmasti kouluittain. Mieheni koulussa viikko kuluu ennakkotietojen mukaan klo 9–12 pidettävin seminaarein ja nyyttäriaamupaloin.

Kahtena menneenä vuotena mieheni koulun opettajat ovat olleet erittäin ahkeria nyyttäreiden järjestäjiä. Ensimmäisenä vuotenani Turkissa leivoin tai vähintäänkin pilkoin yksinkertaisen salaatin viikoittain vietäväksi opettajainhuoneen lounaskesteille. Jossain vaiheessa aloin skipata joitakin viikkoja, sillä mielikuvitus ja into vähenivät. Lisäksi en ihan käsittänyt nyyttäreiden järjestämisen logiikkaa, sillä monina viikkoina kävi niin, että tarjolla oli vain pelkkää makeaa ja mies tuli kotiin sokeriähkyssä. Kun pohdin ääneen, eikö olisi mahdollista organisoida, kuka milloinkin tekisi mitäkin tai edes suolaista vai makeaa, se ei kuulemma toimisi Turkissa... Ilmeisesti en lopulta ollut tunteineni täysin yksin, sillä edellisenä kouluvuotena nyyttäreitä supistettiin kertaan kuukaudessa. Tänä vuonna perinne vaikutti kuivahtaneen kokonaan unholaan, kunnes joku keksi kaivaa perinteen käyttöön syyslomaviikon kunniaksi.

Miehen toiveesta vietin tämän aamupäivän tehden korvapuusteja maanantain syöminkejä varten. Koska korvapuustien teko on pitkälti taikinan kohoamisen odottelua, päätin käyttää ajan hyödyksi ja suunnata yhden tylsimmän kotityön eli jääkaapin siivouksen pariin. Jääkaappimme ei ole kaaosyksikkö, josta löytyisi monta vuotta vanhoja hillopurkkiyllätyksiä tai vastaavaa, mutta kaikenlaista leivänmurua, jauhoripsauksia ja epäjärjestystä toki kertyy ja pitkitän niiden kimppuun käymistä turhankin mielelläni.

Mitä sitten löytyy kotimme turkkilais-suomalaisesta jääkaapista? Suomesta poiketen moni kuivatavara löytyy meiltä jääkaapista, kiitos Mersinin ilmaston. Muuttaessani tänne koin kantapään kautta, että esimerkiksi jauhot saavat kesällä liikaa ilmankosteutta ja niissä alkaa vilistä pieniä toukkia/hyönteisiä alta aikayksikön. Samaa havaitsin monessa muussakin kuivakaapin tuotteessa, joten jauhot, riisi, bulgur ja vastaavat asuvat meillä jääkaapissa. Jauhoista löytyy vehnäjauhoja, kaurajauhoja sekä ruisjauhoja - kaikkia oikeastaan aina. Lisäksi leivontaa silmällä pitäen yritän pitää aina kotona leivinjauhetta, vaniljasokeria, soodaa ja kaakaojauhetta. Korvapuustien leivonnan jäljiltä jääkaapissa on tällä hetkellä myös ihan liikaa hiivaa, sillä monesta marketista hiivaa pystyy ostamaan vain neljän kuution pakkauksessa. Muiden menneiden leivontakertojen jäänteinä kaapista löytyy maissitärkkelystä, tomusokeria ja mannaryynejä.

Jääkaapistamme kenties varmimmin löytyvä tuote ovat kananmunat, jotka pyrimme ostamaan torilta ns. vapaana juoksevien kanojen omistajilta. Lisäksi kaapista löytyy purkki kananmunan kuorijauhetta. Mieheni kollegat olivat kertoneet, etteivät koskaan heitä kananmunien kuoria roskiin, vaan jauhavat ne "kalkkijauheeksi". Googlettelin asiaa ja kun ihan suomenkielisiltäkin sivuilta löysin ohjeita kuorien käsittelyyn, laitoimme tuumasta toimeen. Säästimme kuoret viikon ajalta, keitin ne, paistoin niitä uunissa ja lopulta murskasin jauheeksi, jota nyt syömme smoothiessa ja jogurtin seassa.

Maitotuotteista varmimmin löytyy jogurttia, varsin usein kefiriä ja joskus maitoa leipomista ja maitokahvia varten. En itse erityisemmin pidä turkkilaisen maidon mausta pelkältään ja turkkilaisilla ei taas ole tapana juomalla juoda sitä. Miestäni varten kaapissa on yleensä voita ja minua varten margariinia. Tästä aiheesta saadaan myös parhaat ruokaväännöt taloudessamme aikaiseksi, sillä kumpikin kannattaa omaa näkökulmaansa raivokkaasti. Mies vannoo luonnollisuuden ja terveellisyyden perusteella voin nimeen, minä taas pohjois-karjalaisten geenien ja kolesterolin perusteella Becelin. Myöskään juustorintamalla makumme eivät oikein kohtaa: miestä varten kaapista löytyy siis erittäin tujulta tuoksuvaa vuohenjuustoa ja minua varten hennonmakuista süzme-juustoa (kuin mietoa fetaa).

Jääkaapissa on yleensä jonkinlaisia säilykkeitä, ennen kaikkea oliiveita, sekä granaattiomenasiirappia, majoneesia ja ketsuppia. Suomesta muistuttuvat marjajauheet ja suomalaiset kahvinpurut. Monesti meiltä löytyy myös ruuantähteitä, sillä pyrimme kokkaamaan vähintään kahden syöntikerran satseja ja lisäksi anoppi lahjoittaa meille mielellään pieniä kattilallisia ruokia, jotka tietää suosikeiksemme (eli melkein kaikki ruuat :)). Leipää säilytämme jääkaapissa. Osin siksi, että kesäisin ilmankosteus homehduttaa nopeasti ja toisaalta talomme muurahaisongelman vuoksi. Etenkin keväisin ja kesäisin muurahaiset ovat suuri riesa ja vähänkin auki jäänyt pussi tai vähemmän tiivis rasia houkuttaa.

Leijonanosan jääkaapistamme vievät kasvikset ja hedelmät. Hedelmiä ostamme ennen kaikkea sesonkien ja hintojen mukaan ja lisäksi saamme anopin puutarhasta esimerkiksi granaattiomenoita ja sitruunoita. Tällä hetkellä edellisten lisäksi kaapista löytyy viinirypäleitä ja omenoita. Vihanneksissakin sesongeilla on suuri vaikutus. Sesonkituotteiden suosimiseen johtavat paitsi hinta ja laatu, myös se, ettei tiettynä sesonkina arkipäiväisiä vihanneksia yksinkertaisesti ole ollenkaan tarjolla sesonkinsa ulkopuolella. Tällä hetkellä vihanneslaatikosta löytyy porkkanoita, kurkkuja, kukkakaalta, persiljaa, munakoisoja ja vihanneskrassia. Kesäisin ostamme kahdenlaisia tomaatteja: aamupalatomaatteja ja ruuanlaittotomaatteja. Ruokiin tomaatteja tarvitaan ja ostetaan talvellakin, mutta aamupalatomaatit alkavat juuri näihin aikoihin muuttua turhan mauttomiksi - talvitomaatit ovat ongelmallisia niin Suomessa kuin Mersinin auringon allakin.

Mitä tänään syötäisiin - ruokaviikko Turkissa

Turkkilainen ja suomalainen ruokarytmi käyvät varsin hyvin yksiin. Aamupala nautitaan silloin, kun se omaan heräämis- ja arkirytmiin sopii. Työpaikoilla ja kouluissa on usein lounastauko klo 12–13. Iltaruoka syödään perheen rytmistä ja nälkäasteesta riippuen, useimmiten kuitenkin viimeistään iltaseitsemältä. Ennen nukkumaanmenoa turkkilainen ei välttämättä syö varsinaista iltapalaa, mutta hedelmien, jogurtin tai muun pienen hiukopalan syöminen ei kuitenkaan ole ennenkuulumatonta.

Meidän kotonamme syödään arkena kaksi lämmintä ruokaa, viikonloppuisin mies saattaa skipata lounaan, jos siltä tuntuu. Lounaaksi tarjolla on yleensä edellispäivän iltaruuan tähteitä ja jos niitä on vähänlaisesti, pistän peliin pikakokkaustaitoni ja teen jatkeeksi riisi- tai bulgurpilahvia, tsatsikia, lohkoperunoita tai kananmunia jossain muodossa.

Varsinaista kokkausta harrastamme yleensä iltaruualle, joskus yhdessä, mutta yleensä muutamana päivänä viikossa mies ja muutamana minä. Unohtaa ei sovi myöskään anopin ruokalähetyksiä, joiden ansiosta ruokapöydässä on välillä harvinaisempiakin perinneherkkuja ja aikaavievempiä illallisia. Turkkilainen kotiruoka on pitkälti kasvispainotteista, toki vaihtelua löytyy alueittain ja kunkin perheen mieltymysten mukaan. Näinä päivinä lihan ja kalan hinnan ollessa huipussaan myös kukkaro kiittää kasvisruokailijaa. Tähän juttuun tallentamani esimerkkiruokaviikko kuvaa varsin hyvin Mersinin alueen ruokailua: Papuja, linssejä ja kasviksia, joista tärkein on tomaatti. Runsaasti oliiviöljyä, paprikapyrettä, sipulia ja -valkosipulia. Punaisena lihana syödään liki poikkeuksetta vuohta.

Maanantai 

 

Maanantaina iltaruokana oli börülce-ateria. Suomessa ohuet vihreät pavut löytyvät yleensä pakastealtaasta, Turkissa käytämme tuoreita. Ensin oliiviöljyssä kuullotetaan sipuli ja ruokalusikallinen paprikapyrettä ja sekaan lisätään kolme pilkottua tomaattia, 750 g papuja ja suolaa. Valmis ruoka syödään valkosipulijogurtin kanssa.

Tiistai

 

Tarjolla linssi-munakoisopataa eli käytännössä munakoisoa kera tomaattikastikkeen ja vihreiden linssien. Kylkeen jogurttia.  

Keskiviikko

 

Edellisiltaisen anopin luona vierailun jälkeen kotiin lähdettiin taas parin kattilan kera. Näinpä pöytään saatiin alueellista perinneherkkua eli icli köfteä. Kyseessä on iso bulgurpallero, joka on täytetty jauhelihalla, sipulilla ja mausteilla. Pallot keitetään kypsiksi vedessä ja lautasella päälle ripotellaan sitruunamehua.

Torstai

Torstaina oli tarjolla täytettyjä paprikoita (biber dolmasi) ja kaalikääryleitä (lahana sarmasi) turkkilaisittain. Kyseessä kasvisversio eli täytteenä seos riisiä, sipulia, valkosipulia, tuoretta persiljaa, tomaattia, pyreitä ja mausteita.

Perjantai

Muut ruuat vaihtelevat, mutta pastapäivän vietämme viikoittain. Kastikkeena on yksinkertainen valkosipuli-tomaattikastike ja lisänä syödään salaattia, juustoa ja jogurttia tai kefiriä.

Lauantai

Päivällä ruokana oli kesäkurpitsaa, joka pieneksi pilkkomisen jälkeen kuullotettiin pannulla yhdessä sipulin, paprikapyreen ja tomaatin kanssa. Mausteeksi ruokaan tulee suolaa ja kuivattua minttua. Syöntityyli on vapaa, mutta meillä ko. ruoka syödään yleensä ohuen yufka-leivän kanssa.

Illalla ruuaksi valikoitui kanakebabrulla ostoskeskuksen pikaruokapaikassa. Käymme kahvilassa tai ulkona syömässä suurin piirtein parin viikon välein. Fiinimpiä ravintoloita on joka lähtöön kebabista kalaravintoloihin. Eri maiden keittiöihin tosin ei Mersinissä törmää kovin helposti eli sushia tai intialaista kaipaava saa tehdä hieman työtä löytääkseen syöntipaikan. Ostoskeskuksista löytyvät kansainväliset Burger Kingit ja Starbucksit rintarinnan turkkilaisten kana-, pizza- ja kebabravintoloiden ja kahvilaketjujen kanssa. Itse pidän kaikesta eniten kotiruokaa tarjoavista, pienistä lounaspaikoista, jotka saattavat myös olla suht edullisia. Makeannälkään löytyy ihania leipomoita sekä baklava- ja jäätelöpaikkoja. Hintoja joutuu varsinkin nykyisin kaiken kallistuessa hieman tutkailemaan: ulkona syöminen ei ole niin halpa hupi, että sitä harrastaisi aina, kun mieli tekisi.

Sunnuntai

Sunnuntain lounas+illallinen. Turkissa olen oppinut uudenlaista logiikkaa astioiden käytöstä. A: tiskiä kertyy, kun pataruokaa, riisiä ja salaattia ei "voi" ottaa samalle lautaselle - ruuat eivät toisin sanoen saa sekoittua. B: tiskiä säästyy, kun salaattia voi syödä samalta tarjoiluastialta useampi ihminen ja samaa vesilasia käyttää vaikka tusina ihmistä vuoron perään. Tässä sunnuntain kattauksessa molemmille syöjille oli siis oma tsatsikikippo, mutta kotitekoiset ranskalaiset, lihapullat ja vesimeloni syötiin sulassa sovussa omin haarukoin, mutta samalta lautaselta.

Anopit illallisella

Syksy on nyt toden teolla pyörähtänyt käyntiin. Sen näkee paitsi viilevästä säästä myös arjen kiireistä, kun aikataulut pyörivät töiden, koulun ja opintojen ympärillä ja tekemistä tuntuu puskevan ovista ja ikkunoista. Tästä syystä myös blogi on kärsinyt auttamattomasta hiljaiselosta, mutta yritän kirjoittaa kuitenkin silloin tällöin!

Kun luppoaikaa arkena löytyy töiden ja kotitöiden keskeltä, yritän rentoutua. Itselleni yksi rentoutumiskeino on katsella, kieltämättä joskus myös vain kuunnella tiskauksen tai ruuanlaiton ohessa, pahimmanlaatuisia hömppäohjelmia. Höttöä, mutta aivot pääsevät onnellisesti narikkaan!

Useimmiten katson ohjelmani netin kautta Katsomosta tai Ruudusta eli toisin sanoen suomeksi. Mitä kauemmin olen asunut Turkissa, sitä vähemmän katson kotitelevisiotamme ja turkkilaisia ohjelmia. Turkkilaiset saippuaoopperat, joita totisesti riittää, sisältävät mitä lennokkaimpia draamankaaria ja juonenkäänteitä, mutta itseäni ne eivät viehätä tarpeeksi. Ehkä eniten hiertävät jaksojen pituudet, sillä napakan tunnin sijaan jaksot kestävät parista tunnista jopa eteenpäin. Pituus vastaa siis elokuvaa, jonka juoni ei kuitenkaan edisty yhtä rivakasti. Keskusteluohjelmia en jaksa ja kisailuissa puuduttaa monesti hidas tahti ja turha jutustelu. Uutiset seuraan ennemmin lukien kuin katsoen. Mutta löytyy televisiotarjonnasta yksi "helmi", joka huvittaa ja jonka joskus ihan tieten laitan televisiosta pyörimään puuhastelun taustalle.

Zuhal Topal'la sofrada eli Zuhal Topalin kanssa pöydässä -ohjelman ideana on vakuuttaa turkkilaiset kaynanat eli anopit ruuanlaittotaidoilla. Voisin melkein sanoa, että mahdoton tehtävä! Kyseessä on tv-kisailu, jossa on viikoittain vaihtuva viiden hengen pöytäseurue + vakiojuontaja. Ma-pe anopit syövät vuorollaan kunkin kodissa, mutta kokkina ei ole itse anoppi vaan kunkin miniä. Tässä ohjelmassa siis anoppi ja miniä muodostavat tiimin ja kilpailevat toisia tiimejä vastaan. Ruokapöydän antimista nautitaan pitkän kaavan kautta keittoineen, salaatteineen sekä alku-, pää- ja jälkiruokineen ja lopulta kukin vieras paljastaa illallismenulle suomansa pisteet.

Kyseessä on kaikkea muuta kuin leppoisaa jutustelua hyvän ruuan äärellä. Etenkään iäkkäämpiä turkkilaisia ei ole kovin helppoa miellyttää ruualla, sillä aika moni kokeneempi kotikokki on oman elämänsä top chef. Lisäksi, kun kilpailussa on palkintona viikoittain 15 000 liiraa (2500 e) parhaalle eli eniten pisteitä keränneelle tiimille, ei juonitteluilta voi välttyä. Pisteitä jakavat anopit vetävät poikkeuksetta kotiinpäin ja kranttuus sekä yritys selitellä umpisurkeita pisteitä saavat varsin koomisia piirteitä; Alkukeitossa oli jokin outo haju. Salaatissa oli liian vähän suolaa. Pöydässä ei ollut kukkia. Leipää piti pyytää. Pääruualla oli kebabin kanssa bulgurpilahvia, vaikka pitäisi olla riisipilahvia. Jälkiruoka oli palanut, ei pahasti, mutta viisi sekuntia vähemmän uunissa olisi riittänyt. Kebab oli kuitenkin paistunut kypsäksi, joten annan 2/10 pistettä . Yleensä runsaalta illalliselta, jota miniäparat ovat väkertäneet tuntisotalla, jää käteen koomisia kommentteja, kaunoja tuleviin illallisiin ja närpittyjä lautasia.

Ohjelmassa anoppi ja miniä toimivat siis tiiminä, mutta aina suhteet eivät ole näin auvoisia. Mieheni arvion mukaan monet nuorten parisuhteet kaatuvat Turkissa nimenomaan siihen, että appivanhemmat puolin ja/tai toisin sekaantuvat aivan liikaa lastensa suhteisiin. Olipa anopin ja miniän suhde millainen tahansa, siihen on linkitettävissä ruoka muutenkin kuin televisio-ohjelmassa. Perinteen mukaan morsianehdokkaan tulee keittää anoppiehdokkaalle ensitapaamisella kahvia kunnioituksen osoituksena. Miestä ei toden perään kannata provosoida sanomaan, että vaimo tekee jonkun ruuan paremmin kuin äiti. Anopin luona kannattaa syödä ja kehua ruokaa. Kohtelias anoppi syö myös miniän tekeleitä. Pahoja loukkaantumisia on lähipiirissäni syntynyt, kun anopit ovat nirsoilleet miniän ruokapöydän ääressä.

Ulkomaalaisena olen saanut välteltyä joitakin turkkilaistraditioita, kuten mainitun kahvin keittämisen ensitapaamisella. Toisaalta ruuanlaittotaitoni ovat herättäneet huolta anopissa. Turkissa asumiseni ensimmäiset 1,5 vuotta joka kerta, kun sukulaisia tuli illallisvierailulle, kokkina keittiössämme hääri anoppi ja itselläni oli avustava rooli. Tiedostin, että keittiössä hääräsi yhdistelmä anoppia, jota pelottivat miniän mahdollisesti oudot kokkaukset ja miniä, jota pelotti epäonnistua kriittisten sukulaisvieraiden silmien alla. Periaatteessa tiimi toimi siis hyvin. Nyt otettuani turkkilaisia reseptejä parin vuoden ajan haltuun, luottoa alkaa jo olla. Anopin tullessa kylään lyömme miehen kanssa kokkaustaitomme yhteen ja valmistamme salaatit, pilahvit ja köftet (lihapullat) enintään pieniä vinkkejä kysyen. Anoppi päästetään sohvalle viettämään ruuanlaitotonta ja tiskitöntä iltaa ja auki televisioon pistetään Zuhal Topal'la sofrada, yhteinen suosikkimme.

Testissä lapsuuden traumakakku (gluteeniton ja maidoton)

Viime aikoina leipomisintoani ovat piinanneet toisaalta ruokarajoitukset, toisaalta yllättäen loppuneet leivontatarpeet. Ruokarajoituksilla tarkoitan sitä, että minun tulisi terveysmielessä välttää ylenpalttista vehnänsyöntiä. Käytännössä voin hyvällä omallatunnolla syödä kyläpaikan baklavan tai käydä kahvilassa tai pizzalla silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti pitäisi pysyä dieetin tiellä. Kotona vehnän välttämistä auttaa kummasti, kun jääkaapissa ei ole keksipaketti tai täytekakku houkuttelemassa.

Sekä vehnää välttelevien että keliaakikoiden avuksi niin Suomessa kuin Turkissakin rientävät gluteenittomat tuotteet. Ihan joka marketissa ei välttämättä gluteenittomaan Turkissa törmää, mutta mitä isompi kauppa, sen parempi. Läheisessä kauppakeskuksessamme on iso Migros-marketti ja sen gluteeniton ja sokeriton -hylly näyttää tältä.

Tarjolla on makaronia ja spagettia, sämpylöitä, makeita ja suolaisia keksejä, suklaamuroja, kauratuotteita ja erilaisia jauhoseoksia niin leivän kuin kakkujen leivontaan. Lisäksi kuivahyllyyn oli avuliaasti kiinnitetty tieto, mitä gluteenitonta etsivä löytää pakastealtaasta: erilaisia pizzoja ja ravioleja. Tarjontaa siis on jonkin verran. Kääntöpuolena ovat korkeat hinnat. Keliaakikolla ei myöskään ole välttämättä kodin ulkopuolella helppoa, sillä monelle tauti on tuntematon tai ei käsitetä, kuinka tarkkana oikeasti keliakiaa sairastavan tarjoiluiden kanssa pitää olla.

Ruokarajoitukseni ovat toisaalta olleet viime aikoina kiitollisia siitä, että kotoamme tuntuu aina puuttuneen joku leivonnan perusraaka-aine ja näin moni dieetin "tuhoava" ylimääräinen kakku ja keksi on jäänyt ajatuksen tasolle. Kun ajattelin ex temporena tehdä tiikerikakun, huomasin aineksia kasaillessa, että sokeri on loppu. Mannajälkiruokaa pohtiessa kotoa puuttui niin jogurttia kuin auringonkukkaöljyä. Kun palasin lähikaupasta niiden hakureissulta, huomasin leivinjauheenkin ammottavan tyhjyyttään. Viime viikolla mies halusi suolakeksejä, mutta vetosin siihen, että voita ei ollut tarpeeksi ja perusvehnäjauhot olivat samoin tällä kertaa totaalisen loppu. Koska jääkaapissamme on kuitenkin norkoillut jo kuukausitolkulla maissitärkkelystä, tarjouduin tekemään korvikkeeksi turkkilaiselta YouTube-kanavalta löytämälläni reseptillä kuivakakun. Mies katsoi kakun kuvaa, eikä vaikuttanut järin innokkaalta, pikemminkin skeptiseltä. Itseäni kiinnosti kuitenkin kokeilla erittäin helpolta näyttävää, jauhotonta, gluteenitonta ja maidotonta kakkureseptiä, joten tartuin tuumasta toimeen.

Kun tarjosin miehelle valmista kakkua, selvisi syy nihkeyteen. Lapsuudestaan mies muistaa tietynlaisen, aina kyläpaikoissa tarjolla olleen kuivakakkutyypin, joka hänen muistoissaan on vaalea, tiivis ja leipämäinen ja jota hän söi vain kohteliaisuudesta. Reseptin perusteella hän uumoili, että leivontakokeiluni tuloksena uunista tulisi juuri tätä kuuluisaa lapsuuden traumakakkua, mutta ei. Kakku sai hyväksynnän. Itse pidin siitä etenkin lämpimänä, mies kylmänä. Jos kylkeen vielä laittaisi hilloa, marjoja, jäätelöä ja/tai kermavaahtoa, niin nam :)

Kakku on nopea tehdä ja jo kahdella kananmunalla saa varsin ison kakun. Ihan ystävällisenä vinkkinä: tee kakku ihan normaalikokoiseen kuivakakkuvuokaan, sillä se kohoaa todella paljon. Allekirjoittanut teki kakun pienempään vuokaan ja pääsi rikittelemään leivinpapereita ja vähän siivoamaan uuniakin paiston loppupuolella. Jos kakkua on syömässä keliaakikko, tarkista tärkkelyspaketin kyljestä, että se on varmasti gluteenitonta. Täällä Turkissa olen törmännyt sekä gluteenittomaan että "saattaa sisältää gluteenia" -pakkaukseen. Älä myöskään erehdy jauhottamaan kakkua tavallisilla korppujauhoilla, vaan valitse gluteeniton vaihtoehto.


Gluteeniton ja maidoton kuivakakku

2 kananmunaa
1 dl sokeria
1 dl auringonkukka- tai rypsiöljyä
2 dl maissitärkkelystä (esim. Maizena)
kukkurallinen 1 tl vaniljasokeria
kukkurahko 1 tl leivinjauhetta

1) Vatkaa kananmuna ja sokeri hyvin vaahdoksi sähkövatkaimella.

2) Lisää sekaan öljy edelleen vatkaten.

3) Sekoita kuivat aineet ensin keskenään ja lisää sitten sähkövatkaimella vatkaten taikinaan. Vatkaa vain pikaisesti sekaisin, älä ylenpalttisesti.

4) Kaada jauhotettuun vuokaan ja paista 150 C noin 35 minuuttia.

Maistuu niin lämpimänä kuin kylmänä tomusokerilla koristeltuna. Pelkältään tai hillon, marjojen, hedelmien, jäätelön tai kerman kera.

Ollapa keskellä Suomen kesää!

Tänä vuonna kesälomien alkaessa tunsimme miehen kanssa olevamme ryytyneitä talven kiireistä, töistä, kesän helteistä, melusta, liikenteestä. Odotimme siis hyvin innolla hiljaista, rauhallista ja viileää Suomen kesää, johon heinäkuun lomareissu suuntautui.

Vuosien saatossa miehelle on pyritty tarjoamaan Suomessa elämyksiä ja nähtävyyksiä roppa kaupalla. Hän on nähnyt etelää, itää ja pohjoista, maaseutua ja kaupunkeja. On syöty mämmiä, karjalanpiirakoita ja Fazerin sinistä. Saunottu, avantouitu, hiihdetty ja luisteltu. Lämpötilat ovat vaihdelleet -30 asteesta +30 asteeseen. Tällä kertaa otimme hieman lunkimmin, emmekä kierrelleet ympäri maata. Hyödynsimme pienen kotipaikkakuntani ja sen lähialueen paikallisia nähtävyyksiä ja tapahtumia. Kuten aiemminkin, sain huomata, että turkkilainen saa eksotiikkaa ja elämyksiä pienistäkin asioista.

Palasin Turkkiin pari viikkoa sitten, mutta mieleni ei ole vielä täysin lutviutunut Turkki-raiteille. Olin ihan unohtanut, miten helteistä, suorastaan trooppista, Mersinissä onkaan ja hakeudun ilmalämpöpumppujen ja tuulettimien läheisyyteen. Sukulaisvierailut tuntuvat äänekkäämmiltä ja väenpaljous nuuduttavalta. Aamupalapöydässä huokailen välillä marjojen ja lukuisten ruisleipälaatujen perään. Kesälomareissua on mukava muistella yhdessäkin miehen kanssa. Paitsi ihmisiä ja eläimiä, kaipaamme myös muun muassa:

Viileää säätä

Mersinissä on nyt reilut pari kuukautta kitkuteltu +30 asteen ja järkyttävän ilmankosteuden kanssa, eikä loppua näy ainakaan viikkoihin. Suomen tämänkesäiset +15-25 astetta olivat oikein passeleita eikä sadekaan lannistanut, joten muistelemme säitä lämmöllä.

Saunaa
Saunassa voi käydä milloin vain, mutta etenkin viileillä säillä sen ihanuus korostuu. Aina Suomi-lomien jälkeen mies pohtii, miten saisimme rakennettua saunan tänne Turkin-asuntomme yhteyteen...

Ruokaa

Turkkilaisessa ruuassa ei totisesti ole paljon valittamista, mutta jotain Suomi-ruokia silti aina haikailen ja lomien jälkeen kahta kauheammin. Itselläni kaivatuimpien ruokien listalle pääsevät ainakin ruisleipä, salmiakki, lohi ja marjat. Miehen suosikkeja ovat lohikeitto ja muut kalaruuat, kasvissosekeitot, uuniruuat, ruisleipä, näkkileipä ja hapankorput, marjat ja suklaat. Luksusta on myös juoda Suomessa piimää (vastine Turkin kefirille) joka ruualla, sillä Turkissa emme raaski ostaa sitä niin usein kuin haluaisimme.

Ruisleipää rahtasimme tapamme mukaan tännekin päin ja saimme luotua noin kuukauden leipävaraston pakastimeen. Lisäksi pääsemme kokeilemaan onneamme palsternakkojen viljelyssä. Olen totuuden nimissä skeptinen, mutta katsotaan, saammeko tuotetuksi miehen suosikkilistalle pongahtanutta juuresta.

Marjoja ja ehkä jopa marjastusta

Turkissa riittää hedelmiä. Mersin on täynnä esimerkiksi sitrus-ja persikkapuita. Viinirypäleet ja banaanitkin saamme oman maakunnan tuotteina. Lisäksi kasvaa hedelmiä, joihin Suomessa törmää harvoin jos koskaan: kaktusviikunoita, balsamipäärynöitä, Maltan luumuja. Marjavalikoimat eivät Turkissa sen sijaan ole kovin monipuoliset ja paras mansikkakausikin on loppu jo alkukesästä. Niinpä Suomen metsistä poimitut lakat ja mustikat (muiden marjojen sesonkiaikaa mies ei ole kokenutkaan) ovat elämys kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kumisaappaita

Itse en nyt ehkä niinkään aktiivisesti kaipaa saappaita, mutta mies. Mies ei omista Turkissa kumisaappaita, mutta niiden ostohinku kasvaa aina Suomen reissujen jälkeen. Mökille ja metsäreissuille lähdettäessä hän ei tarvitse houkuttelua saappaiden käyttöön, sillä ne ovat kuulemma cool. Loma-albumeistamme ei löydy kovin paljoa varpaat hiekkarannalla kuvia, mutta sitäkin useampi kumisaappaat suolla/metsässä -kuva.

Kirjastoja

Mies ei nyt ehkä suoranaisesti kaipaa, mutta minä. Rakastan suomalaisia kirjastoja, jotka ovat pienemmilläkin paikkakunnilla varsin kattavia. Turkistakin täytyy löytyä hyviä ja moderneja kirjastoja, mutta ne, joissa itse olen käynyt ja käyn, ovat hieman turhauttavia. Esimerkiksi oma paikalliskirjastomme on auttamattoman pieni ja sokkeloinen. Kirjat on lajiteltu aiheittain ja aakkosittain(OK), proosa maittain. Tämä on tietysti hyvä juttu niille, jotka haluavat lukea esimerkiksi aina venäläistä kirjallisuutta, mutta koska kaikki kirjailijat eivät ole laitettavissa luokkiin Venäjä, Amerikka, Saksa, Ranska, Italia, Englanti, logiikan tuloksena esimerkiksi pohjoismaalaisia kirjailijoita löytyy milloin mistäkin kategoriasta. Kirjastolla ei ole kummoisia sähköisiä järjestelmiä ja laina-ajat ovat lyhyitä.

Oodi-kirjastosta oli joku kuukausi sitten juttua turkkilaisessa aikakauslehdessäkin, joten se oli luonnollisesti nähtävyyksien listalla kesän Suomen reissulla. Annan 10 pistettä Oodin sijainnista Helsingin päärautatieaseman läheisyydessä, sillä se mahdollisti paikkaan tutustumisen kätevästi lentokentältä tulon ja maakuntaan suuntaavan junan välillä. Olimme molemmat vaikuttuneita kirjaston ilmeestä ja palveluista ja itse hyödynsin kirjastoa lukupaikkana vielä myöhemmin loman aikana yöjunan lähtöä odotellessani.



Epäilemättä Turkkiin paluuseen sopeutumista on kivikoittanut se, että tulin takaisin juuri ennen Kurban bayramia eli uhrijuhlaa. Neljä päivää meni siis täysin rutiineista poiketen vierailuissa ja hulinoissa ja nyt kun niistä on selvitty, on takana erään tuttavan hennajuhla ja edessä ensi viikolla hääjuhlat. Huh hulinalla kohti syyskuuta, joka loksauttaa taas arjen rutiinit paikalleen ja tuo tullessaan myös kauan kaivattuja viileämpiä säitä.

Liikkeellä

Blogi heräilee taas pikku hiljaa kesälomalta! Sitten edellisen kesäkuisen postauksen on ehditty aloittaa kesälomat, olla kotosalla, tehdä pikavisiittejä naapurikaupunkeihin, viettää kolme viikkoa Suomessa ja kotiutua takaisin Turkkiin. Etenkin Suomen loma oli mielelle ilmeisen hyvä irtiotto arjesta ja työstä, sillä kotiin palattua oli unohtunut tietokoneen salasanakin.

Turkin ja Suomen väliset reissut olen aina tehnyt lentämällä. Ihan ensimmäisen Turkin lentoni varasin matkanjärjestäjältä ja se tuli kätevästi suoraan Helsingistä Etelä-Turkkiin. Tämän jälkeen käytin pari vuotta Air Baltic -yhtiön Oulu–Turku–Riika–Istanbul -lentoyhteyttä. Näyttää kirjoitettuna hieman monimutkaiselta, mutta sitä se ei oikeastaan ollut. Lento lähti suoraan silloisesta kotikaupungistani aamu yhdeksän maissa, Turussa laskeuduttiin vain ottamaan lisämatkaajia kyytiin, näppärän kokoisella Riian lentokentällä koneen vaihto sujui nopeasti ja alkuillasta oltiin jo Istanbulissa. Nykyisin tämä yhteys taitaa olla jo historiaa.

Viime vuodet olen lentänyt lentoni Turkish Airlinesilla. Ei halvin yhtiö varsinkaan Turkin sisällä, mutta jos Mersinistä halajaa Suomeen, vaihtoehdot ovat hieman rajalliset. Ensinnäkään Mersinissä ei ole lentokenttää, vaan on suunnattava Adanaan autolla, junalla tai ehkä kätevimmin lentokenttäbussilla. Suoria lentoja Suomeen ei ole: Adanasta lennetään vain Turkin kaupunkeihin, kouralliseen Saksan kaupunkeja, Pohjois-Kyprokselle ja Libanonin pääkaupunkiin, Beirutiin. Näinpä ensimmäisenä tehtävänä on vain matkustaa Suomeen suuntaavien lentojen äärelle. Periaatteessa voisi alkaa kikkailemaan eri lentoyhtiöillä, välilaskupaikoilla ja niiden määrällä, kahden Istanbulin lentokentän välillä tai miksei Euroopan kentilläkin, mutta itse olen päätynyt helpoimpaan vaihtoehtoon: Turkish Airlinesin Adana–Istanbul–Helsinki -lentoon Istanbulissa konetta vaihtaen.

Aika lailla tasan kuukausi sitten lensimme mieheni kanssa kohti Helsinkiä. Tutulla lentoyhtiöllä ja reitillä oli tällä kertaa yksi jännitysmomentti: Istanbulin uusi lentokenttä vanhan ja tutuksi tulleen Atatürkin lentokentän sijaan. Atatürkin lentokenttää arvosteltiin pienuudesta ja vanhanaikaisuudesta. Uunituoretta lentokenttää taas on aina rakentamispäätöksestä näihin päiviin saakka kritisoitu muun muassa rakentajien työoloista- ja oikeuksista sekä ympäristön- ja vesistön turmelemisesta (syystäkin, epäilemättä). Lisäksi on nostettu esiin turvallisuusnäkökulmia, kuten merituulten vaikutukset alueella sekä ilmatilan osuminen muuttolintujen reitille. Istanbulista matkansa aloittavat taas tuskailevat lentokentän kaukaista sijaintia keskustaan nähden. Nykyisellään uusi kenttä on kahdeksan kertaa entistä suurempi ja kunhan kenttä pikku hiljaa valmistuu täyteen uljauteensa on Istanbulissa yksi maailman suurimmista - ellei suurin - lentokenttä. Näin mahtailevaa kokoluokkaa eivät kaikki pidä perusteltuna.

Omin silmin nähtynä kenttä oli totisesti varsin suuri, joskaan ei ehkä niin suuri tällä hetkellä kuin olin pelännyt. Sisätiloissa opasteet olivat lisäksi erinomaiset, joten paikasta A paikkaan B päätyi ilahduttavan sulavasti. Kävelyä ja sitä kautta aikaa tämä sulavuus tosin edellytti entistä kenttää enemmän eli olimme miehen kanssa hyvillämme, että meillä oli runsaasti vaihtoaikaa lentojen välillä. Koneen sisällä rullailtiin pitkin kenttää niin ennen nousuja kuin laskujen jälkeen huomattavan kauan. Periaatteessa kaikki toimi, oli uutta ja siistiä eikä muusta kuin kentän koosta paistanut pröystäily, mutta toki kritiikki ja liioitellun leveät käytävät hieman mietityttivät.

Koska pelkään lentämistä vuosi vuodelta enemmän ja ilmastoseikatkin painavat, yritän suosia maiden sisäisessä liikkumisessa ennemminkin busseja ja junia, omaa autoammekin toki. Turkissa paikallisbussien reitit yltävät niin moninaisiin niemiin, notkoihin ja mitä hiljaisimpiin kyliinkin, että auton käyttöä olisi perheessämme varmasti hyvä punnita aika ajoin tarkemminkin.

Turkissa on valtavan kattava yöbussi systeemi. Toki bussissa nukkumisessa on haasteensa ja esimerkiksi 12 tunnin istuminen puuduttaa, mutta jos perillä on aikaa levätä, yöbussi on aina harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Pitkän matkan junaverkosto ei taas ole kovin kattava saati junat nopeita, mutta lähijunien verkosto omalla lähialueellamme on sitäkin parempi. Lähirautatieasemaltamme pääsee kello 6–23 välillä lähialueen metropoleihin vaivatta: Mersinin keskustaan puolessa tunnissa ja Adanaan 40 minuutissa. Molempiin suuntiin menee 27 junavuoroa päivässä.

Tänä kesänä emme ole tehneet suuren suuria retkiä Turkin sisällä. Matkat ovat mahtuneet 100 kilometrin säteelle, kunnes nyt pari päivää sitten päätimme suunnata automme nokan kohti itsellemme uusia alueita. Olimme kartasta katselleet mielenkiinnolla parin tunnin päässä Nigdessä olevaa kansallispuistoa ja suuntasimme sinne kylmälaukun ja eväiden kanssa. Suuntamme oli siis pois päin Välimeren rannikolta kohti sisä-Turkkia, vuorenhuippuja, niiden välisiä laajoja tasankoja ja kellertäviä peltomaisemia.

Parin tunnin päässä meitä odottikin jylhä vuori, mutta harmillisesti ei yhtään piknikpaikkaa tai helppoa vaellusreittiä. Ilmeisesti onnistuimme navigoimaan itsemme sellaiseen kohtaan kansallispuistoa, joka oli tarkoitettu ennemminkin vuorikiipeilyä osaaville kuin sunnuntairetkeilijöille. Netin mukaan 2,5 tunnin lisäajamisella olisi voinut saavuttaa puiston toisen puolen ja jonkinlaisen vesiputouksen, mutta siihen ei kummallakaan riittänyt intoa. Päätimme kuitenkin ajaa tunnin eteenpäin paikkaan, jossa kartan mukaan sijaitsi soidensuojelualue.

Suojelualue, jota myös lintujen paratiisiksi mainostettiin, osoittautui ihan mukavaksi elämykseksi. Soiden keskelle oli tehty jonkin verran kävelysiltoja ja äärimmäisen vetinen, ihmisen kokoisia ruokoja kasvava suo oli mielenkiintoinen kontrasti suomalaiselle suolle. Bongasin muutaman itselleni tuntemattoman lintulajin, kilpikonnan ja sammakoita.

Kotiin menimme suosiolla kyläteillä kiemurtelun sijaan moottoritietä pitkin. Mies yritti huomioida ajaessaan, minkä kaikkien eri maiden rekisterikilpiä tulisi vastaan. Päivän saldo: Saksa, Hollanti, Serbia, Kypros sekä tarkemmin määrittelemätön arabiaa sisältävä kilpi. Minä taas jatkoin omaa autoiluun liittyvää harrastustani. Turkki jaetaan 81 maakuntaan. 01 auton rekisterikilvessä tarkoittaa, että auto on rekisteröity Adanaan, 02 Adiyamaniin, 03 Afyoniin ja niin edelleen aina numeroon 81 asti. Viime syksynä listasin kaikki numerot ja maakunnat paperille ja pian vuodenpäivät olen aina automatkoillamme ympyröinyt nähdyn maakunnan ajoneuvon. Nopeiten bongasin tietenkin oman lähialueen autokantaa, kuten 01 Adana ja 33 Mersin sekä isoimpia maakuntia, kuten 06 Ankara ja 34 Istanbul. Parina alkukuukautena lappu tuntui täyttyvän suorastaan naurettavan helposti, mutta nyt 11 kuukautta harrastuksen aloittamisesta vieläkään ei ole tullut valmista (12/81 uupuu) ja uusia numeroita tulee vastaan enää hyvällä tuurilla. Positiivisen kautta: jos Nigden reissun kansallispuisto oli pieni pettymys, lintusuo ok ja maisemat yleisesti hyvät, niin autobongauksen suhteen päivä oli tuloksekkain aikoihin neljän uuden maakunnan ansiosta.