Yhtä juhlaa

Suuri osa turkkilaisista rakastaa juhlia ja vierailuita. Juhlapäiviin kuuluu niin kansallisia kuin uskonnollisia juhlia, lastenpäivää, opettajien päivää sekä perhejuhlia. Arkena kylään kutsutaan tuttuja, naapureita ja sukulaisia. Moni myös kutsuu itse itsensä eli yllätysvierasvaara on olemassa.

Toukokuuhumme sattui tänä vuonna juhlasuma. Kuukausi alkoi tietenkin vappuhulinoilla. Suomalainen vietti vappua tehden uunidonitsipalloja munkkien korvikkeeksi, turkkilainen kulutti kolme tuntia poliitiikasta ja palopuheista nauttien vappukulkueessa. Ei ollut vaikea huomata, kummalle päivä oli merkittävämpi.

Äitienpäivä oli Turkissa samaan aikaan kuin Suomessakin. Mieheni perheessä mietitään joka ikinen vuosi, pitäisikö äitienpäivälahjaksi ostaa astianpesukone. Koska itse päivänsankari kuitenkin pitää kapistusta melko tarpeettomana, ideaa ei toteutettu tänäkään vuonna. Sen sijaan suunnattiin monen muun tavoin ravintolaan syömään.

19. toukokuuta oli vuorossa Atatürk’ü Anma, Gençlik ve Spor Bayramı eli vapaasti suomennettuna Atatürkin, nuorison ja urheilun juhla. Mies kipaisi heti aamusta koulullaan järjestettyyn sunnuntaiaamunavaukseen ja tuttavien lasten kouluissakin oli laulettu, luettu runoja ja muisteltu historian tapahtumia.

Pari viikkoa sitten juhlimme hääpäiväämme. Etukäteen mietimme, mihin ravintolaan voisimme mennä vai mentäisiinkö ravintolaan ollenkaan. Muita ideoita ei oikein kummallakaan ollut.  Viime vuonna ihmiset eivät voineet käsittää, että juhlimme päivää yksinkertaisesti läheisessä kalaravintolassa. Heidän mielestään olisi ollut syytä mennä naapurikaupunkiin ja johonkin huippuravintolaan. Emme kuitenkaan tänäkään vuonna ottaneet vinkistä vaaria vaan - pihi-iitoja kun olemme - päätimme voivamme kokata ravintolaa paremmin ja halvemmalla itse.

Miehellä puski koko päivän flunssaa päälle, mutta kokkasimme sinnikkäästi koko illan ja söimme itsemme ähkyyn kanankoipien, katkarapujen, tsatsikin, salaatin, sitruuna-timjamikakun, hedelmien, suklaan ja sipsien voimin. Menu ei loppupeleissä tullut halvemmaksi, mutta hyvää oli. Vasta tiskivuorta selvitellessä ravintolakin alkoi tuntua varteenotettavalta vaihdoehdolta seuraavalle vuodelle.

Viikko sitten saimme kutsun tuttavapariskunnan lapsen 6-vuotissyntymäpäiville. Ennen juhlia oli lahjakriisin paikka. Mieheni on erittäin kiintynyt kahteen lahjaideaan: värikyniin ja kirjoihin. Itse taas olisin lähtenyt varman päälle hiusklipsi, Hello Kitty, prinsessa-linjalle. Lopulta kompromisseiltiin lahjaksi kirja ja lisäksi, vaikka Turkissa ei onnittelukorteilla ole mainittavaa asemaa, askartelin lahjan kylkeen kissakortin ja liitin mukaan vielä pienen kuvan kissastamme, johon synttärisankari on hulluna.

Synttäreitä juhlittiin perheen kerrostaloalueen puutarhassa parinkymmenen naapurin lapsen ja vanhempien ystävien voimin. Yllätyksekseni kaikki muut vieraat olivat tuoneet lahjaksi vaatteita, mutta onneksi kirja ja kortti tuntuivat kelpaavan sankarille yhtä hyvin. Tarjoiluita oli runsaasti: kizartmaa (öljyssä paistettuja perunoita, paprikoita ja sipulia), valkosipuli-bulgurpyöryköitä tomaattikastikkeessa, makaronisalaattia, minisämpylöitä, suolaisia keksejä, suklaamuffineja ja kaksikerroksinen kakku kera teen, kahvin ja mehujen. Pieni kriisi saatiin koristeilmapalloista sekä muffinien yksisarviskuvioisista pahvikuorista, joita lapsivieraat ottivat lähtiessään mukaansa (sankarin mukaan ne olisivat kuuluneet hänelle). Sen sijaan sankari ei ollut moksiskaan siitä, että kakun kynttilät sytytettiin uudelleen ja uudelleen, kun kukin lapsivieras halusi vuorollaan olla puhallusvuorossa.

Kolmituntinen synttärihumu sujui kaiken kaikkiaan mukavasti ja jälkikäteen seuraavalla viikolla kertasin vielä sankarin kanssa tapahtumia. Vakuutin kyselyihin, että olin syönyt kaikkea ja kaikki oli hyvää. Vannoin, ettei meidän taloomme ollut tullut juhlista ainuttakaan ilmapalloa saati yksisarvista ja näyttelin aavistuksen järkyttynyttä, kun hän kertoi kuuden vieraan "kähveltäneen" koristeita. En kuulemma saa unohtaa kutsua häntä omille syntymäpäiväjuhlilleni ja kakkuideankin hän oli jo avukseni keksinyt.

Suomalaisittain toukokuuta sulostutti tietenkin myös jääkiekon maailmanmestaruus. Olen periaatteessa oikeinkin innokas jääkiekkofani, mutta täältä käsin otteluita on tietenkin hankala seurata. Kun finaalipaikka kuitenkin napsahti, vietin illan suhaten puhelimella eri medioiden nettisivuja ja luullakseni juhlin voittoa aika lailla sekunnilleen oikeaan aikaan. Totesin miehelleni, että nyt koen sellaista onnea, jota et sinä et turkkilaisena koskaan tule kokemaan - hah!

Viimeksi kuluneen kuukauden aikana myös iltaruokailuilla on ollut hieman tavallisuudesta poikkeava merkitys. Meneillään on ollut ramadan, jolloin osa muslimeista syö ja juo vain auringonlaskun ja aamuhämärän välillä. Mersinissä iltaruokailun on siis voinut aloittaa kahdeksan maissa ja yöllä puoli kolmen aikoihin kaduilla pauhaavat rummut herättävät paastoajat tankkaamaan hieman ruokaa ja juomaa ennen uuden päivän valaistumista. Koska iltaruokailut ovat siis harvinaista herkkua monessakin mielessä, monissa kodeissa panostetaan ruokaan erityisen paljon tarjoamalla myös alkukeitto ja jälkiruokaa. Meidän taloudessamme ruokarytmi on normaali, mutta esimerkiksi anoppi paastoaa ja näinpä illallisvierailuilla on nautittu hieman runsaammista pöydistä. Samoin järjestimme kertaalleen vastavuoroisesti iftarin (eli ilta-aterian) alkukeittoineen, salaatteineen, pikkelsseineen, pää- ja jälkiruokineen.

Kun kesäkuu alkaa, ramadan loppuu ja se tarkoittaa muutaman päivän juhlintaa. Ramazan bayrami / seker bayrami on siis taas käsillä. Olen siivonnut asunnon viikkojen mittaan juhlakuntoon ja päättänyt ensimmäisen juhlapäivän asukokonaisuuden jo kaapista löytyvistä vaatteista. Miehellekin löytyi etsintöjen jälkeen uusi paita ennätysaikaisin, jopa viisi päivää ennen juhlallisuuksien alkua! Kulhollinen karkkeja on ostettu vieraiden varalta ja uutuuskarkkimaku kaneli maistettu ja huonoksi todettu. Ensi viikolla edessä on paaaljon vierailuita ja vähintään yhtä paljon karkkia ja kahvikupposia.

Kokkausta ja kissan kaitsemista

Kevään aikana mielen päällä on ollut asia, jota olemme lykänneet miehen kanssa viikko kerrallaan eteenpäin. Lopulta kaksi viikkoa sitten tajusimme, että kesä ja helteet iskevät toden teolla päälle ja on tartuttava tuumasta toimeen.

Kuvittelisin, että Suomessa en olisi sydänjuuriani myöten hermona kissan rutiinileikkauksista, tässä tapauksessa tyttökissan sterilisaatiosta, mutta täällä koko ajatus kauhistutti. Liian hyvin muistissa oli turkkilaisen tuttavan kissan kuoleminen ko. operaation seurauksena. Oma jahkailukin harmitti, sillä lämmenneen sään ja haavan infektioriskin yhdistelmä pyöri mielessä. Samoin käyttämämme eläinlääkärin kivikautiset näkemykset eivät luoneet luottamusta, enkä kissaa hänen leikattavakseen halunnut antaa. Miten ihmeessä osaisimme valita hyvän lääkärin?

Suomessa ei tarvitsisi miettiä, löytyisikö Espoon kokoisesta kaupungista lemmikkieksperttejä vai pitäisikö sellaisen perässä lähteä isolle kirkolle. Täällä mietimme tosissaan hieman Espoota isomman kotikuntamme tarjontaa, sillä moni eläinlääkäri on enemmän keskittynyt maatalouspuoleen ja lemmikit tulevat siinä sivussa. Koska kissamme kuitenkin vihaa autoilua kaiken muun kodin ulkopuolisen lisäksi, päädyimme lopulta etsimään leikkauspaikkaa mahdollisimman läheltä ja päädyimme luottamaan tuttavan tuttavan suosittelemaan paikkaan. Suositus osoittautui hyväksi: mikä tärkeintä, eläinlääkärin leikkaustaidot olivat kohdillaan, ja ekstrana miehen viime hetken paniikkikysymyksistä (oletteko varmasti ennen tehneet leikkauksia) ei otettu nokkiinsa ja tunteelliselle vuodatukselle (tämä ei ole vain kissa, se on meidän tyttäremme) ei naurettu (vain hymyiltiin).

Veimme kissan perjantaiaamuna eläinlääkärille, joka lupasi soittaa, kun kissa olisi hakukunnossa. En oikein tiennyt mitä odottaa (mitä nyt kaikki Googlen menestys- ja kauhuleikkauskertomukset oli tullut luettua). Kun sitten menimme neljää tuntia myöhemmin hakemaan potilasta, saimme mukaamme vielä silmät auki narkoosissa nukkuvan pikkuzombin. Tunnin päästä kissa kampesi jaloilleen, muttei pystynyt mainittavasti liikkumaan. Seuraavat tunnit sain seurata kauluripäässä toikkaroivaa kattia kuin hai laivaa, ettei se satuttaisi itseään.

Suomalaisten sivustojen mukaan, kissa on leikkauksen jälkeisenä päivänä jo useimmiten oma itsensä. Ei ollut, vaan meillä vajottiin turkkilaisella tunteellisuudella alakuloon. Törmäily seiniin ja joka paikkaan tötteröstä kiinni jääminen lannisti kissan, vähitellen katosi into syödäkin, kun se oli niin hankalaa. Apaattisuus, oksentelut, kaikki melankolian muodot ja ylimääräinen eläinlääkärireissu käytiin seuraavana neljänä päivänä läpi ja me omistajat olimme sydän syrjällään.

Viidentänä päivänä tapahtui lopulta piristymistä, mikä ilahdutti aluksi. Huomasimme kuitenkin pian, että tällä virkistymisellä oli myös kääntöpuolensa, sillä kissa oppi nuolemaan leikkaushaavaa muovikaulurista huolimatta. Tein kissalle sukkahousupukuja, jotka se kuitenkin näppärästi heitti päältään. Kauluhuivi auttoi hieman asiaa, mutta suurin hyöty oli siitä, että me omistajat ryntäilimme käsinemme kissan ja haavan väliin aina, kun huomasimme katin olevan sen kimpussa.

Kymmenen päivän aikana, jolloin neuroottisesti yritimme suojata kissan leikkaushaavaa siltä itseltään, kotitöiden tekokin muuttui taidelajiksi. Useammat astiat tuli pestyä ja ruuat laitettua niin, että toin kissan mukanani keittiöön ja kun huomasin sen nuolemispuuhissa, venytin akrobaattisesti jalkaa tai kättä haavan suojaksi.

Näissä merkeissä testasin myös uutta perunaruokaa. Resepti on lahjaksi saamastani, Ghillie Basan kirjoittamasta Turkkilainen keittiö - Perinteiset maut ja valmistustavat - 75 klassikkoreseptiä -kirjasta. Tein kirjan ohjeella Länsi-Anatolialaista peruna-tomaattipaistosta, joka kelpasi hyvin iltaruuaksi salaatin ja jogurtin kera niin itselleni kuin miehelle. Näin pääruokana paistosta riitti juuri meille kahdelle, esimerkiksi lihan lisukkeena annoksesta riittäisi varmasti kolmelle tai neljälle. Tein pieniä muutoksia ohjeeseen kiitos muutaman ainesosan puuttumisen, lisään omat muutokseni sulkuihin. Omassa paistoksessamme oli potkua chilimme, valkosipulimme ja etikkamme kiukkuisuuden ansiosta - näiden ainesten määrää kannattaa siis vähentää, jos ei halua ruokaan tulisuutta.

Peruna-tomaattipaistos (2–4 syöjälle)

½ kg (uusia) perunoita
1 rkl voita
3 rkl oliiviöljyä + tilkka pinnalle
2 punasipulia halkaistuna ensin pitkittäin, sitten poikittain ja viipaloituna pitkittäin
3–4 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1–2 tl murskattuja juustokuminan siemeniä (itse käytin jauhettua juustokuminaa eli jeeraa 1 tl)
1–2 tl turkkilaista punaista chiliä tai 1 tuore punainen chili hienonnettuna ja ilman siemeniä (itse käytin 1 tl kuivattua chiliä).
2 tl kuivattua oreganoa
2 tl sokeria
1 rkl valkoviinietikkaa (käytin punaviinietikkaa)
1 tölkki (400 g) tomaattimurskaa ilman mehua (käytin murskan sijaan 400 g tuoreita tomaatteja, joista poistin vetisyyden välttämiseksi siemenet)
12–16 mustaa oliivia (laitoin, mutta toimisi ruoka ilmankin)
125 g fetajuustoa murustettuna
suolaa ja mustapippuria

1. Keitä perunat kypsiksi, mutta älä liian pehmeiksi. Huuhdo kypsät perunat kylmällä vedellä, kuori ja leikkaa paksuiksi viipaleiksi tai lohkoiksi.

2. Kuumenna voi ja öljy pannulla ja kuullota sipulit. Lisää juustokumina, chili ja puolet oreganosta, sokeri, viinietikka ja tomaatit. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

3. Lado perunat ja oliivit uunivuokaan (resepti suosittelee savista, mutta itselläni on vain lasisia) ja lusikoi päälle tomaattiseos. Ripottele päälle fetaa, 1 tl oreganoa ja hieman öljyä.

4. Paista 200 C uunissa 25–30 minuuttia.

Turkkilaisia juomia

Viime viikkoina olen tuskastellut jääkaapin kanssa. Se tuntuu aina olevan joko täydessä sekasorrossa tai melkein tyhjä - ei välimuotoja. Myös jääkaapin oven juomille varattu osio on tuntunut pullistevan yli äyräidensä, kun maidon lisäksi sitä ovat kansoittaneet kefir-pullot, 1,5 litran pullo salgamia ja purkillinen suomalaista kahvia. Tästä sekasorrosta sain toisaalta myös inspiraation tämänkertaiseen kirjoitukseen.

Verrattuna Suomeen osa juotavista on pysynyt samana, mutta uusiakin tuttavuuksia on tullut. Lisäksi juomatapani ovat hieman muuttuneet. Turkissa pöytään ei välttämättä kateta juomalaseja, mistä olen joskus ihmeissäni. Toisaalta tietyt ruuat ja juomat mielletään tiiviisti yhteen, joten esimerkiksi turkkilaisen pizzan (lahmacun) kanssa juodaan monesti ayrania, suolaisten pasteijoiden kanssa teetä ja Mersinissä tantuni (leipä tai wrap, joka on täytetty maustetulla lihalla) ja salgam kuuluvat monen mielessä samalle aterialle. Ruokajuomista yleisimpiä ovat vesi ja ayran, mutta myös Colaa juodaan yllättävän paljon paitsi arjessa myös juhlissa häitä myöten.

Alkoholijuomia en osaa esitellä kovin kattavasti, kun en itse niitä käytä. Raki on kuitenkin kuuluisa vahva anisviina, Efes ympäri maailmaa myytävä olutmerkki ja Turkissa tuotetaan viinejä. Alkoholikulttuuri on erilainen kuin Suomessa, mutta ei niin erilainen kuin jotkut ehkä kuvittelevat. Turkissakin illallispöydässä voidaan juoda lasi viiniä, ottaa illanistujaisissa raki-shotti tai pari pulloa olutta. Absolutismi aiheuttaa täälläkin aika ajoin ihmettelyä ja toisaalta joillakin käyttö on lähtenyt käsistä. Ehkä suurin ero Suomen alkoholikulttuuriin on se, että kännissä oloa julkisilla paikoilla voidaan paheksua huomattavasti ja mieheni kaltaisessa perinteisessä perheessä alkoholin juominen omien vanhempien tai sukulaisten edessä ei ole OK. Ne, jotka sitä käyttävät, käyttävät siis yleensä vain ystävien seurassa.

Seuraavassa listaa turkkilaisista juomista suosituimmista harvinaisempiin herkkuihin meidän taloutemme kulutuksen näkökulmasta:


1. Vesi ja kivennäisvedet

Jotkut turkkilaiset käyttävät hanavettä ja toiset paikallisen veden laadun tai omien mieltymysten innoittamina/pakottamina pullovettä. Me käytämme kotona hanavettä, koska se on täysin juomakelpoista ja maistuukin ihan hyvältä. Oikeastaan ainoa valittamisen aihe on veden korkea kalkkipitoisuus - tämä ei toki juodessa haittaa, mutta keittiötä ja kylpyhuonetta siivotessa se tuppaa rassaamaan.

Laadukas hanavesi on onni, sillä vettä kuluu etenkin Mersinin kesäkuumalla tolkuttomasti. Itselläni on huono taipumus elellä kuin aavikkoeläin, joka on jopa Suomessa onnistunut hankkimaan lievän nestehukan unohtaessaan juoda hellepäivänä. Sen verran epämiellyttävä kokemus, että yritän parhaani mukaan nykyisin juoda ylimääräisiä vesilaseja pitkin päivää.

Vesi on itselleni tylsä juoma, mutta sen sijaan rakastan turkkilaisia kivennäisvesiä ja limppareita (maden suyu, soda, mineral suyu, gazoz)! Maustamaton kivennäisvesi on aika tujua, mutta sitruuna, granaattiomena, mansikka, meloni, kirsikka ja monet muut maustetut kivennäisvedet tarjoavat mukavaa ja miedompaa vaihtelua. Kivennäisvesiä ja limppareitakin myydään paljon pienissä, parin-kolmen desin lasipulloissa, joten on aina mukava kokeilla uusia makuja.


2. Tee

Teestä olenkin aikoinaan kirjoittanut blogiin ihan oman juttunsa. Tee on turkkilaisten lempijuoma vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Musta irtotee tarjottuna noin desin vetoisesta tulppaanilasista on turkkilaisen teekulttuurin symboli.

Minulla ja miehelläni on suvussa maine oikeinkin huonoina teenjuojina, sillä yleensä kyläpaikassa yksi lasi riittää meille, siinä kun muut täyttävät toista, kolmatta tai jopa neljättä lasiaan. Omissa silmissäni tee on kuitenkin yksi arkipäiväisimmistä juomistamme, koska joka aamu alkaa teellä ja monesti illallakin keitämme yhdet kupit.


3. Kefir

Piimän ystävä pysyy tyytyväisenä Turkissa, sillä kefir ajaa mainiosti asiansa. Suomessa myytävää kefiriä (tai suomennettuna kaiketi kefiiriä) en koskaan maistanut, joten en osaa kommentoida makua verrattuna turkkilaiseen. Joka tapauksessa kyseessä on maitopohjainen juoma kera hyödyllisten probioottien. Vertausta piimään tukee hyvin myös se, että aivan kuten piimä, myös kefir jakaa turkkilaisten mielipiteitä ja jotkut eivät voi sietää sen makua.

Itselläni oli Suomessa hyvin vaihteleva suhde piimään. Olin pitkään piimän kausittaisjuoja, kyllästyin makuun helposti ja sitten piti pitää taukoa. Parina viimeisenä Suomi-vuotena pyrin kuitenkin korvaamaan ruokajuomana maidon piimällä ja Turkissa olen jatkanut samaa trendiä kefirin kera. Tapaa tukee hyvin se, että en voi sietää turkkilaisen maidon makua.

Kuten Valion Suomi-kefiireitä, myös Turkista kefiriä löytyy eri mauissa. Olen maistanut täällä mansikka-kefiriä ja omena-kaneli-kefiriä, mutta en ole ihan varma, voinko suositella. Lapsille maustetutkin versiot näyttävät maistuvan.


4. Ayran

 

Ayran suomennetaan jogurttipiimäksi ja sen ainekset ovat yksinkertaisesti jogurtti, vesi ja suola, jotka voi pistää kotona sekaisin vatkaimella, sauvasekoittimella tai ayran-kannulla. Toki ayrania myydään myös marketeissa niin jogurtti-, juotava jogurtti- kuin maitopurkki koossa ja joissakin ravintoloissa voi tilata runsaalla vaahdolla kuorrutetun ayran-tuopillisen ruokajuomaksi.

Ayran on varmasti oma suosikkijuomani Turkissa, vaikkei sitä aina kaapista löydykään. Kebabin, tantunin tai lahmacunin kylkeen tilaan ravintoloissakin aina ayranin.


5. Turkkilainen kahvi

Turkissa juodaan monenlaisia kahveja. Moni kuluttaa Nescafe-jauheita, jotka tarvitsee vain sekoittaa kuumaan veteen. Kahviloista (Starbucks, Kahve Dünya, Kahve Duragi jne.) löytyy erityiskahveja ja suomalaiseen suuhun tutulta maistuvia suodatinkahveja. Klassisin kahvi on kuitenkin Türk kahvesi eli kirjaimellisesti turkkilainen kahvi, joka tarjoillaan noin desin vetoisista kupeista. Maku ei ole pienestä tarjoilukoosta huolimatta espressomaisen vahva ja halutessaan voi tilata hyvin sokerisenkin version.

Turkkilaisen kahvin kotikeittoon on joitakin kikkoja, jotka toki voi ohittaa hankkimalla sähköisen kahvinkeittimen. Jos kuitenkin keittää kahvia hellalla, kuten meillä, ei voi mennä samalla logiikalla kuin Suomi-kahvissa. Keittotapoja on varmasti erilaisia, mutta itse olen kälyltä oppinut seuraavanlaisen keittotavan:

- Ensin keittoastiaan (cezve) mitataan ainekset: 1 kukkurallinen teelusikka kahvijauhetta per juoja ja turkkilainen kahvikupillinen kylmää vettä per juoja. Jos juojat haluavat sokeria, lisätään sitä noin 1 tl per juoja.
- Keittoastia nostetaan liedelle (kaasuliesi sähköä parempi) aineksia sekoittamatta. Lämpö pidetään pienenä.
- Hetken päästä kahvin pintaa voi varovasti tökkiä lusikalla. Toista muutaman kerran keittoprosessin aikana.
- Kun kahvin päälle on kertynyt tiiviimpi kerros vaahtoa, sitä kerätään varovaisesti kuppeihin. Hyvä olisi saada useampi lusikallinen per kuppi.
- Kun vaahto osoittaa kohoamisen merkkejä, voi liekkiä hetkeksi isontaa ja antaa kahvin kuohahtaa. Keittoastia otetaan heti kuohahduksen jälkeen pois liedeltä, sillä keittäminen kitkeröittää maun, ja kahvi kaadetaan kuppeihin pohjalla olevaa sakkaa myöten.
- Kahvin on hyvä levähtää hetki ennen juomista, jotta kahvijauhe ehtii laskeutua kupin pohjalle. Kahvikupin ohessa tarjotaan usein myös lasillinen vettä.

Vaahtoa kahvin pinnalla.

Itselleni ja miehelle keitän kahvia lähinnä viikonloppuaamuisin ja useimmiten veden sijaan maitoon. Vieraille kahvin tarjoaminen on hieman hermoja rassaava tilanne, sillä joskus turkkilaisen kahvin onnistuminen tuntuu olevan tähtien asennosta kiinni. Tärkeintä olisi, että kahvin pinnalla on runsaasti vaahtoa, sillä sitä pidetään onnistuneen kahvin merkkinä.


6. Salgam

Salgam on ilmeisesti hieman alueellinen juoma, vaikka sitä marketeista Adanan ja Mersinin ulkopuoleltakin löytää. Juoman pääraaka-aineena ovat mustat porkkanat ja käyminen tuo siihen oman makunsa. Vertaisin sekä väriä että makua lähinnä etikkapunajuuren liemeen. Ihan hyvää juoma joka tapauksessa on, vaikkei ehkä (?) siltä kuulostakaan.

Osa ihmisistä valmistaa salgaminsa itse, osa suuntaa markettiin. Suosiossa ovat ainakin Mersinissä myös katujen kulmissa olevat pienet salgam-kojut, joista voi ostaa pullollisen kotiin tai juoda tuopillisen kera porkkanan paikan päällä.

 
7. Salep

Salep on perinteisesti talvijuoma, jota tulee siemailtua kahvilassa kerran, pari vuodessa. Kyseessä on maitopohjainen, kiisselin koostumukseen vivahtava juoma, jonka erikoisuutena on orkidean juurista valmistettu jauhe. Makumaailmaltaan salep on jonkinlainen maitokiisselin ja kanelin yhdistelmä, johon orkideajauhe tuo pienen omintakeisen twistin.

En ole varma, onko seuraava neuvo pyhäinhäväistys, mutta jaetaan kuitenkin: Jos Turkin kävijä haluaa salepia maistaa, mutta sitä ei ole tarjolla (moni paikka pitää valikoimissaan vain talvisin), marketeista löytyvät valmisjauhepussit ajavat asiansa. Kotona tarvitsee vain keittää maito, lisätä jauhe ja koristella komeus kanelilla - mielestäni harvinaisen onnistunut korvike, jonka maku ei ole ollenkaan pöllömpi!

Turkkilaisia outouksia - totta vai tarua?

Kevät kuluu kovaa vauhtia. Kesälomasuunnitelmat ovat jo mielessä ja kotitöitä tehdessä nurkan takana vaanii suursiivous, jota pitäisi palasissa alkaa tekemään ennen kesäkuun alun juhlaviikkoa (ramazan bayram). Suomessa en joutunut miettimään mattojen ja täkkien vaihtoa vuodenaikojen mukaan tai taistelemaan keittiössä muurahaisarmeijaa vastaan evakuoimalla ruokatuotteen toisensa perään jääkaapin turviin, mutta Turkissa kohtaa kaikenlaista.

Olen aina pitänyt erilaisista listauksista: 10 parasta pääsiäiskakkua, 5 vinkkiä kylpyhuoneen siivoukseen ja 100 kirjaa, jotka jokaisen pitäisi lukea. Viime viikolla luin brittiläis-turkkilaisen kiinteistöyrityksen sivuilta listan "8 outoa asiaa, jotka opit vain asumalla Turkissa". Listaintoilija sisälläni oli innoissaan ja valmiina analysoimaan väitteiden paikkansapitävyyttä.

Seuraavassa nämä kahdeksan listattua outoutta, joihit Turkissa törmää ja joihin parhaimmassa tapauksessa jopa tottuu tarpeeksi törmäiltyään:

1. Jälkiruuassasi saattaa olla kanaa

Totta. Turkissa asuva saattaa syödä kanaa ainakin tavuk göğsü -jälkiruuassa. Maitojälkiruuan yksi raaka-aineista voi olla kananliha, muttei aina. Itse en ole kyseistä herkkua koskaan syönyt, mutta jos sitä joskus näen, haluan ehdottomasti mielenkiinnosta maistaa. Oudolta muun muassa kanaa, sokeria, voita, maitoa ja vaniljaa sisältävä resepti kieltämättä kuulostaa.

2. Voit siirtyä maanosasta toiseen metrolla

Totta tämäkin. Istanbulissa voi - kuten jutussa todetaankin - kävellä, autoilla, pyöräillä tai mennä metrolla Euroopasta Aasiaan.

3. Turkin kieli ei loppujen lopuksi ole niin vaikeaa

Totta ja ei. Outo kieli ei sinänsä ole, mutta jos mietin muita opiskelemiani kieliä, englantia, ruotsia ja saksaa, turkki tuntuu ehdottomasti kimuranteimmalta. Sanat tuntuvat omanlaisiltaan. Rakenne sen sijaan on helposti ymmärrettävä: turkki toimii kuten suomikin eli turkissakin kirja on pöydä+llä (masa+da) eikä on the table. Niin helppoa kuin tämä onkin ymmärtää, se ei valitettavasti helpota muistamista. Jotenkin nuo pienen pienet päätteet ja liitteet tuntuvat jäävän päähän hitaammin kuin ihanat aus, bei, mit, nach, seit, von, zu ja vastaavat prepositiolistat.

4. Terveys ja turvallisuus -käsitteet loistavat poissaolollaan

"Ihmiset ajavat koko perhe mopon kyydissä, lapset sylissä ja ilman kypäriä tietenkin. Työmiehet kieppuvat epämääräisesti rakennustelineillä ja kallionkielekkeillä". Terveydestä turkkilaisilla mielestäni on hajua, välillä jopa neuroottisuutta, mutta turvallisuuden tunteettomuuden allekirjoitan ja kyllä, oudoksuen.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen päätynyt tilanteisiin, joissa haluaisin esittää huoleni esimerkiksi sukulaislasten turvallisuudesta autoissa tai juurikin työpaikkojen työntekijöiden kuulosta, näöstä tai keuhkojen hyvinvoinnista. Silloin tällöin pääsen kauhistelemaan niinkin arkista extreme-lajia kuin ikkunanpesua naapurustossa. Kotimme ikkunat eivät käänny näppärästi sisäänpäin, vaan liikkuvat vain sivusuunnassa liukuovien tapaan. Kun itse pesen ne, jää pariin yläkulmaan pieni likainen kaistale, kun en millään vempeleellä yletä niihin. Naapurien ikkunat taas kiiltävät sentti sentiltä kiitos mitä hurjapäisimpien ja akrobaattisten pesutekniikoiden. Pesijä hivuttautuu ikkunalautaa käyttäen ainakin puoliksi ulkoilmaan ja hurjimmat tepastelevat 30 senttisillä laudoilla kuin ei mitään.

5. Turkkilaiset ovat tunteellisia

Artikkelin väitteen mukaan turkkilaiset elävät niin arkea kuin juhlaa tunteella, ulkomaalaisen silmiin jopa liioitellusti. Varsin totta! Toisaalta en tietyssä mielessä ole kokenut tätä outoudeksi: onhan olemassa varsin vankkoja stereotypioitakin temperamenttisista Välimeren ihmisistä. Totisesti, alkuun hiljaiset paikallisbussit tuntuivat yllättävämmiltä kuin hieman räiskähtelevät tunteet. Helppoa tunteiden aallokossa luoviminen ei aina toki ole.

Ihmiset ympärilläni osaavat iloita sydämensä pohjasta, mutta vastapainoksi samalla intensiteetillä sujuvat myös närkästymiset ja analyysit eri tilanteista. Useammastakin ihmisestä olen oppinut, että mieliala voi vaihtua sekunnissa ääripäästä toiseen. Suomeen verrattuna tunteet räiskyvät avoimemmin ja ihmiset ryntäävät varsin helposti väittelyihin kyläpaikoissakin. Esimerkiksi noin vuosi sitten isännöimme kotonamme anoppia, kälyä, tätiä ja serkkua. Serkku miehineen sai kiivaan väittelyn aikaiseksi niin miehen tulevaisuuden mahdollisesta ammatinvaihdoksesta kuin siitä, pitäisikö tulevan esikoisen syntyä ns. luonnollisesti vai keisarinleikkauksella. Kiemurtelin vaivautuneena teelasi kädessä, sillä olisin halunnut harmonista ja harmitonta iltapäiväseurustelua. Paikalla olevia turkkilaisia nuoren parin kinastelu taas näytti lähinnä huvittavan.

6. Mitkä liikennesäännöt?

Ah liikenne, tuo ympäristö, jossa uusturkkilainen kokee kauhun, kiukun ja epäuskon hetkiä. Sääntöjä toki on, mutta niiden noudattaminen...Kävelijöillä on tapana sinkoilla yli tien milloin mistäkin. Suojatiet ja liikennevalot ovat suuntaa antavia. Pyörät ajavat pitkälti autokaaoksen keskellä. Mieheni perheessä muistellaan aina riemulla, miten koko perhe 90-luvulla pakkautui isän pyörän selkään (kaksi aikuista + kaksi alakouluikäistä lasta) ja sitten huristeltiin kohti sukulaisia kuka tangolla, kuka tarakalla. Samaan aikaan itse 90-luvun Suomessa matkustin pyörän turvaistuimella kypärä päässä.

Yhä tänäkin päivänä moottoripyörien selässä keikkuvat perheet sylivauvoja myöten ovat katukuvassa arkipäivää, autoissa turvaistuimia sentään näkee. Toisaalta tarpeen vaatiessa turvaistuin nakataan kotiin ja auto tungetaan täpösen täyteen: aikuiset limittäin, lapset syleihin, takakonttiin vielä teini tai pari, jos kyläily- tai piknikseurueen mahtuminen autoon on siitä kiinni.... Eniten ihmettelen, ettei liikennepoliisejakaan tämä tapa tunnu kiinnostavan.

7. Turkkilaiset voivat olla taikauskoista porukkaa

Kyllä ja ei. Ehkä silmiinpistävin merkki turkkilaisten taikauskoisuudesta on nazar boncuk eli sininen silmä. Tätä koristetta näkee niin lasihelminä, tarroina kuin maalauksina siellä täällä. Meidänkin kotiimme astutaan yli kynnyksen, johon on upotettu kolme sinistä lasisilmää pitämään pahat henget ja huono onni loitolla. Toisaalta käsittääkseni silmä on useimmille vain symbolinen ja usko sen suojelevaan voimaan ei liikuta syvästi kovinkaan monia.

Silmän voimaan uskomisen ja puhtaan taikauskon sijaan turkkilaiset ovat mielestäni täynnä lukuisia sukupolvelta sukupolvelle siirtyviä käsityksiä, joita ei - outoa kyllä - tue tiede saati suomalainen maalaisjärki. Esimerkiksi melkein kaikkiin sairauksiin löytyy selitys jostakin uskomuksesta, eikä selityksille oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Monet uskovat esimerkiksi vakaasti, että kissankarvat ihmisen elimistöön kertyessään aiheuttavat syövän. Tohveleita tai sisäsandaaleita pitäisi pitää etenkin nuorten naisten, sillä vaikka kodin lämpötila olisi kesäinen +35 astetta, jalat voivat kylmettyä ja siitäkös naisten vaivoja pukkaa. Mahavaivat diagnosoidaan ikävöimiseksi tai sitten on syöty jotain väärää, kuten kalaa ja jogurttia samalla aterialla. Oli tilanne melkein mikä tahansa etenkin vanhemmat sukupolvet osaavat heittää vastaavan selityksen kehiin ja käsityksiä vastaan on turha pullikoida muuta kuin sisäisesti.

Kahvinpuruista ennustaminen on hauskaa ajanvietettä.

8. Hymyileminen on outoa

Artikkelin mukaan "Turkissa ei hymyillä vieraille. Hymyt ovat niille, jotka tunnet, ja kaikille hymyilevää voidaan pitää hieman yksinkertaisena. Toisaalta turkkilaiset ovat mitä vieraanvaraisimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä ja kun ystävystyt turkkilaisen kanssa, saat hänestä todennäköisesti elinikäisen ystävän."

On totta, että turkkilaiset eivät ole mitään hangon keksejä. Etenkin asiakaspalvelutilanteissa tämä joskus vaivaa itseäni ja hymyilen itse edes hieman yksinkertaista tai ei.

Turkkilaiset ystävyyssuhteet ovat mielenkiintoisia. Miehelläni on muutamia ystäviä ja useita tuttavia, ja näistä kaikista kahta voisin kutsua myös omaksi ystäväkseni. Ystäväämme "Ö" en ole nähnyt vuosikausiin välimatkan takia. Hän on mukava ihminen, joka ymmärtää, että välimatka Mersinistä Istanbuliin on mikä on, eikä vuosien näkemättömyyskään ole ollut syy mököttää tai katkaista kaveruutta meihin. Toinen yhteinen ystävämme, "S", vierailee luonamme muutaman päivän kesäisin ja tunnelma on aina yhtä rento.

Muuten kuitenkin olen saanut seurata sekä mieheni kautta että parin ystävämme kautta kunnon draamailuja. Esimerkiksi ystävämme Ö:n kolme läheistä ystävyyssuhdetta on viime vuosina katkennut mitä mielenkiintoisimmista syistä. Yksi ystävä muutti toiselle paikkakunnalle ja ilmoitti, että hän keskittyy nyt uusien ystävien hankkimiseen. Toinen suuttui, kun Ö ei päässyt hänen häihinsä ja vuosien sydän(?)ystävyys oli sillä taputeltu. Kolmas kipuili omia ihmissuhdekuvioitaan ja raivostui, kun kuuli Ö:n tulevista häistä. Siihen loppui se. Mieheni mukaan turkkilaiset luovat nopeasti hyvin kiinteitä ja syviä ystävyyssuhteita, mutta toisaalta he saattavat katkaista ne aivan yhtä nopeasti. Joskus näin todellakin näyttää olevan, joskus onneksi ei.

Vieraanvaraisuus on turkkilaisille varsin poikkeuksetta kunnia-asia ja he haluavat olla hyviä kestitsijöitä, emäntiä ja isäntiä. Kun vieraanvaraisuuteen yhdistetään muita listan outouksia - tunteellisuus, omintakeiset uskomukset/käsitykset ja omalla kohdallani vielä turkin kieli (tai paremminkin kielettömyys) - voi löytää itsensä oudoilta, mutta unohtumattomilta vierailuilta. Kerran Fethiyen lomalla kävelimme miehen kanssa useana päivänä kylätietä pitkin ohi maatilamajoituksemme naapurin. Joskus kävelyille mukaan tarttui talon koira ja niiltä tiimoilta mies vaihtoi talonväen kanssa muutamia lauseita. Viimeisenä lomapäivänämme mies koki, että olisi mukava käydä talossa vierailulla ennen lähtöä. Menimme tervehtimään talon vanhaa isäntäparia heidän terassilleen ja saimme saman tien eteemme kuumaa maitoa ja kakkua. Mies jutusteli pariskunnan kanssa puolisen tuntia ja itse keskityin aika lailla kielettömänä vain syömiseen ja hymyilyyn. Vierailun lopuksi emäntä lahjoitti minulle iloisena poskisuudelmien ja halausten kera huivin. Hän kuulemma oli tykästynyt minuun, koska muistutin häntä kunnon vanhan ajan turkkilaismorsiamesta, joka osasi olla hiljaa.

Takaisin luontoon

Joku aika sitten mieheni kysyi, mitkä ovat mielestäni top 3 hienoimmat ja vastakohtana huonoimmat asiat Turkissa. Myönteisellä listalla kärkipaikan vei luonto. Suomessa ihanaa on aina lähellä oleva luonto, kesän vehreys, talven lumisuus, vesistöt, marjastus- ja sienestysmaastot sekä hiljaisuus. Turkissakaan luonto ei ole kotoamme kovin kaukana: kyläteille pääsee huristelemaan vartin ajomatkan jälkeen.

Parasta antia ovat itselleni uudet kasvi- ja eläintuttavuudet, turkoosit vesistöt, keväisin kukkivat hedelmäpuut ja jylhänä nouseva Toros-vuoristo lumihuippuineen. Kääntöpuolena ja harmin aiheena Turkin luonnossa ovat roskat. Ruttaantuineita muovipusseja, yksinäisiä uimasandaaleja, tyhjiä vesipulloja, tölkkejä - näihin voi törmätä hieman kärjistäen joka niemessä ja notkossa.

 

Kun mietin kohtaamieni turkkilaisten luontosuhdetta, törmään usein ääripäihin. Olen tutustunut kesälomareissuilla lukuisiin ihmisiin, jotka ovat kyllästyneet Istanbulin melskeeseen, hylänneet urbaanin elämäntavan ja muuttaneet etelärannikon pikkukylän perukoille luomufarmareiksi ja maatilamatkailuyrittäjiksi. Vastakohtana ovat ihmiset, joille yhden miljoonan asukkaan kaupunkikin on kuin pahainen tuppukylä ja sieltä kaivataan jatkuvasti isompien metropolien melskeeseen. Pahimmillaan luonnolla on arvoa lähinnä Instagram-kuvien taustamaisemana.

 

Suurin osa turkkilaisista sijoittuu toki ääripäiden väliin. Ehkä tyypillisin ihmistyyppi ei kaipaa luonnonhelmaan viikoittain ja mieltää luontoretkeksi joen rannan piknik/camping-alueella ajan viettämisen. Erämaat ovat ääripäille, lokoisat piknikit ovat luontosuhteen kulmakivi: kaikki tuntemani turkkilaiset tuntuvat nauttivan erityisesti kesäisistä piknikeistä, joissa luonto puineen, tuulenvireineen ja kauniine maisemineen kehystää teenjuonnin ja grillauksen. 

Piknikeille mennään isolla porukalla tuntikausiksi, jopa koko päiväksi. Virallisilla piknikalueilla on valmiiksi rakennettuja katoksia ja pöytiä sekä tulentekopaikkoja - näppärää, mutta etenkin sunnuntaisin luonnonrauhan ja hiljaisuuden tilalla on hälinä ja grillatun lihan katkuinen savu. Kotoa otetaan mukaan astiat, tulentekovälineet tai kaasukeitin sekä ruuanlaittovälineistöä ja raaka-aineita. Etenkin lihan grillaus on suosittua, mutta samalla tavoin tehdään alusta lähtien tulella tai kaasulla bulgursalaatteja tai -pyöryköitä sekä pilkotaan salaattiaineksia. 

Suomessa on puhuttu viime aikoina ilmastotalkoista ja -vaaleista sekä kokoonnuttu suurin joukoin kampanjoimaan ilmastotekojen puolesta. Turkissa ympäristö ei pari viikkoa sitten käydyissä paikallisvaalikampanjoissa noussut yhtä huomattavaan asemaan, sillä talouskasvun hinku menee monen muun maan tavoin luontoarvojen edelle. Lisäksi on ihmisiä (niin poliitikkoja kuin tavallisia kadun tallaajia), jotka vierittävät mielellään syytä muualle: USA ja Eurooppa ovat syytäneet hiiltä ilmaan vuosisadat. Kiina on aivan eri kokoluokkaa kuin Turkki. Mitä on tavallisen turkkilaisen vastuu? Onko sitä edes? Osalle kansasta sanalla "ilmastonmuutos" on merkitystä vain silloin, kun sitä syytetään jostakin sää- tai luonnonilmiöstä. 

Onneksi askelia otetaan myös oikeaan suuntaan. Uusiutuvalla energialla on paikkansa ja etenkin aurinkoenergiaa näkee paljon. Kierrätys etenee asteittain. Piknikeillä etenkin nuoremmat sukupolvet näyttävät kiinnittävän enemmän huomiota siihen, että piknikpaikan roskat vietäisiin roskikseen. Tammikuusta alkaen muovipusseista on tullut ruokakaupoissa maksullia ja odotan mielenkiinnolla näkeväni tilastoja siitä, mitä pussien kulutukselle on tapahtunut. Ainakin omissa kantamarketeissamme ihmiset pakkasivat ennen suruttu ostoksensa lukuisiin ilmaisiin pusseihin, kun taas tänä vuonna mukana kulkevat kestokassit, muovikassit pakataan täydemmiksi tai kerran ostettua kassia käytetään useammankin kauppareissun ajan. Kiitollinen täytyy olla siitä, että monet turkkilaiset suosivat lähi- ja sesonkiruokaa sekä kasvispainotteisuutta. Vaaleissa oma kuntamme sai uuden kunnanjohtajan, joka ei halua virkaanastumispäivänään lahjoja tai kukkia: sen sijaan muistamiseksi voi trendikkäästi lähettää puuntaimen tai rahaa taimen ostoon.

Turkkilainen aamupala

Taloudessamme sunnuntait alkavat useimmiten puhelimen soinnilla. Oletteko tulossa aamupalalle? kyselee anoppi tai käly yhdeksän, viimeistään puoli kymmenen maissa. Koska kutsu käy usein, vastaamme joskus ei ja joskus kyllä. Tänä aamuna yhdeksältä aamupalakutsun soitti täti ja koska kutsu ko.paikkaan käy vain kerran pari vuodessa, kampeuduimme vartissa valmiiksi ja riensimme katetun pöydän ääreen. Turkkilainen aamupalakulttuuri on parhaimmillaan mahtava, mutta  paikka paikoin totuttelua vaativa vierailuineen ja makumaailmoineen.

Ensimmäinen kosketukseni turkkilaiseen aamupalaan tapahtui maatilamajoituksessa. Muistan kahdeksan vuoden takaisen aamupalan jotenkin hämärästi paistettuina ja tuoreina kasviksina, oliiveina, leipinä, hilloina ja keitettynä maitona - maatilan erikoisuus. Seuraavat Turkki-aamupalat söin istanbulilaisella hotellilla: viitenä aamuna tarjolla oli aamiaislautanen vaalean leivän, voin, hillon, tomaatin, teelasin ja paistetun (osittain raa'an) munakkaan kera. En kiljunut riemusta, etenkään kun en noihin aikoihin koskenut raakaan kananmunaan pitkällä tikullakaan.

Myöhempinä vuosina tutuksi tulivat miehen, hänen ystäviensä ja sukulaistensa aamupalat. Leipää, salaattia, kurkkua, tomaattia, oliiveita, juustoja. Tutuksi tulivat myös aamupalakutsut, jotka tuntuivat aluksi oudoilta. En voinut käsittää, miksi ihmiset halusivat vieraat kotiinsa jopa yhdeksältä tai kymmeneltä aamulla, myöhimmilläänkin yhdeltätoista, mutta parin kutsun jälkeen tyyliin tottui. Kiitos kutsujen, turkkilaisaamupaloista on jäänyt itselleni myös mieleenpainuvampia muistoja.

Ensimmäisen aamupalakutsun teki mieheni kollega, kutsuttuna minä, mies ja miehen silloinen kämppis. Töiden takia mies ei päässyt mukaan ja itse pääsin todistamaan kollegan ja kämppiksen huhuttua toisiinsa ihastumista todeksi, kun he järjestelivät aamupalaa hihitellen keittiössä. Annoin heidän keskittyä flirttailuunsa ja keskityin itse näyttelemään parhaani mukaan, etten näe sinkoilevia kipinöitä. Tein tikusta asiaa tonkimalla laukkua, käymällä vessassa, pesemällä käsiä, kunnes lopulta keräännyimme kaikki kolme saman pöydän ääreen leipää, oliiveja, lohkoperunoita, tomaattia ja porkkanakakkua syömään ja teetä juomaan.

Toinen ikimuistoinen aamupalamuistoni on myös varhaisilta Turkki-visiiteiltäni. Miehen naapurissa asui seitsemänkymppinen, Saksassa työuransa tehnyt teyze (täti). Teyze ihastui mieheni silloiseen kissaan niin paljon, että vaivihkaa huomasimme kissan vierailujen naapuriin venyvän pidemmiksi kuin kotona olon. Ehkä kiitollisuutena kissan sanomattomasta yhteishuoltajuudesta, teyze leipoi säännöllisesti silloiselle mieskämppiskolmikolle kakkuja, lähetti ruokakippoja ja kutsui ahkerasti murukahvin juontiin. Kerran saimme miehen kanssa kutsun myös aamupalalle. Käydessämme pöytään olin luvalla sanoen hieman pettynyt, kun pöydässä oli leivän kaveriksi vain tomaattiviipaleita, oliiveita (syön, mutten nauti) ja kuvottavalta haisevaa juustoa (ei mene edelleenkään alas). Aloimme joka tapauksessa syömään yhden teyzen kissoista pyöriskellessä huoneessa. Yhtäkkiä tunsin jotain lämmintä jalassani ja vilkaistessani alas huomasin kissan käyneen pissimässä jalalleni. Housunlahje märkänä ei auttanut muu kuin tuoda asia ilmi, sain vaihtovaatetta ja aamupala jatkui.

Kolmas ikimuistoinen aamupalakutsu tapahtui miehen tädin luo. Sitä ennen olin kokenut jo kymmeniä Turkki-aamiaisia. Heikoimpina ne, joissa pääosaa näytteli valkea leipä lisukkeinaan vain oliivit ja voimakas juusto, vahvimpina ne, joissa edellämainittujen lisäksi olivat tarjolla myös tomaatit, kurkut, hunajat, voit, joku miedompi juusto, uuniperunat ja kananmunat. Tällä kertaa pöytä kuitenkin notkui aamiaistarjoiluista. Leipomosta tuodun leivän lisäksi löytyi itse leivottua biberliä (vaaleita sämpylöitä, jotka on päällystetty sipulilla ja paprikapyreellä), useampia oliivi- ja juustolaatuja, vihanneksia, keitettyjä kananmunia, kotitekoisia ranskalaisia ja kotitekoista appelsiini,- viikuna- ja kirsikkahilloa. Muistelen lämmöllä!

Kun muutimme miehen kanssa yhteiseen kotiin, huomasin ajautuvani turkkilaiseen aamupalakulttuuriin hyvin nopeasti. Arkena aiemmin noussut nakkasi pöytään oliivit ja juustoa, leivän, pilkkoi kurkkua ja tomaattia, keitti kananmunat ja teen. Viikonloppuna lisäksi jotakin ekstraa, kuten leipomon sämpylöitä ja pikkuleipiä, lohkoperunoita tai vastaavaa. Hiljalleen olemme kuitenkin siirtyneet kohti simppelimpää menoa käytännöllisyyden ja laiskuuden innoittamina. Mies syö nopsasti leipää ja kananmunaa ennen töihin kiiruhtamista ja minä sekoittelen jogurttiin marja- ja proteiinijauheita kera pähkinöiden.

Sunnuntaiaamupalasta pidämme kuitenkin kiinni. Joskus syömme sen miehen vanhemmilla, sillä monissa perheissä on tapana, että lapset vaeltavat kotia kohti sunnuntaiaamiaiselle. Tarjolla on kiinteänä menuna leipää, dippailuun öljyä ja hunajaa, tomaattia, kananmunaa jossakin muodossa, oliiveita ja vuohenjuustoa. Lisäksi viikosta riippuen saattaa olla tarjolla perunaa salaattina tai paistettuna, juustopiirasia, paistettua maustettua sucuk-makkaraa tai oliivi-tomaatti-sipuli-persilja -salaattia sekä nutellaa tai hilloa. Jos, ja yleensä kun, teemme sunnuntaiaamupalan kotonamme, lista on suunnilleen sama lisäten mahdolliset nakit, pikkuleivät tai kakut, hedelmät ja leipomosta ostetut pasteijat tai sikma-rullat ja menemen eli tomaatti-sipuli-munakas. Viime aikoina olemme myös tehneet keksinnön, jonka moni aikaisin töihin kiirehtivä ja iltaisin myöhään töistä palaava turkkilainen on keksinyt jo ajat sitten: turkkilainen aamupala käy hyvin myös lounaasta tai päivällisestä silloin, kun suurempia kokkausintoja ei ole.

Turkkilaisen aamupalan voi helposti toteuttaa myös Suomessa - etenkin oliivien ja juustojen ystävät arvostavat varmasti jo perusaamupalaa (leipä, oliivit, juusto, tee). Jos nämä eivät ole lähellä sydäntä, voi lähteä sunnuntaiaamiaisen linjalle. Tarjoilumuotona voi olla hotellityyppinen buffetpöytä, valmiiksi kasattu lautanen tai keittiön pöydälle katetut kipot, joista jokainen saa ammentaa mitä haluaa ja minkä verran. Jos haluaa oikein autenttista ja perinteistä tunnelmaa, levitetään piknikmatto lattialle ja katetaan sille. Jokainen tarvitsee oman teelasin ja lusikan sekä haarukan. Salaatteja, munakasta ja muuta lautasruokaa sekä dippailuita kauhotaan samasta astiasta sulassa sovussa. Muistilista tarjoiluista suunnilleen tärkeysjärjestyksessä:

-juomaksi mustaa teetä, sokeria kunkin juojan maun mukaan
-vaaleaa leipää, kuten ranskanleipää tai patonkia. Leivästä on mukava nyhtää irti paloja, joita voi dippailla ja joihin voi kääriä vaikkapa oliivisalaattia.
-mustia ja vihreitä oliiveita
-juustoa/juustoja maun mukaan (vuohenjuusto, kasar/edam ja beyaz peynir/feta)
- tomaatti- ja kurkkuviipaleita
- "dippejä" leivälle: oliiviöljyä, hunajaa, hilloa, tahinia, pekmeziä (rypälesiirappia)
- kananmunaa jossakin muodossa: pelkältään tai esimerkiksi sipulin ja tomaatin tai mausteisen makkaran kanssa.
-uunissa tai rasvassa kypsennettyjä lohkoperunoita
- voita ja nutellaa leivän päälle
- leikkelettä
- pasteijoita tai sämpylöitä, jos pelkkä vaalea leipä ei innosta
- jonkin sortin sekasalaattia (peruna, oliivi tai viher) haluttaessa
- kesäisin vesimeloonia

Makeaa ei runsaallakaan Turkki-aamiaisella välttämättä ole tarjolla ollenkaan. Aamupalan jälkeen voi kuitenkin juoda kahvit kera parin lokumin (turkish delight) tai suklaapalan.

Kiinankaalta ja kaiken maailman lehtikasveja

Viime viikolla mies saapui vihannestorilta voitonriemuisena. Hän oli mennyt ostoksille. Joillakin salaatteja myyvillä kojuilla oli ollut maistatusta uutuustuotteesta. Ei salaatti, ei kaali, vaan jotain siltä väliltä. Päälle oli ripauteltu sitruunan mehua makua antamaan. Osa ihmisistä maisteli hyväksyvästi, osa tuomitsevasti ja osa ei koskenut pitkällä tikullakaan epäilyttävään uutuuteen. Kuten myöhemmin parilta sukulaiselta opimme, ei ole helppoa kaupata uutta vihannesta perinteisen ruuan nimeen vannoville, iäkkäämmille turkkilaisille: toinen sukulaisista tuomitsi miehen tavan sortua tälläisen uuden epäilyttävän tuotteen ostamiseen (rahan haaskausta ja maha varmaan menee sekaisin) ja toinen taas oli tietoinen tuotteen ulkonäöstä, mutta "en tietenkään" ollut maistanut.

Meille uutuusvihannes kuitenkin saapui. Mies penkoi tuotteen kauppakassista ja silmieni edessä oli kiinankaali. Etenkin lapsuudessa sitä tuli syötyä suht paljonkin ja yksi suosikkisalaateistani kaikessa yksinkertaisuudessaan on aina ollut kiinankaalen, ananaksen ja raejuuston yhdistelmä. Pamautin tietysti heti kasvin nimen ilmoille ja mies oli kuin puulla päähän lyöty: Siis tiedätkö, mikä tämä on? Selostin syöneeni chinese cabbagea koko ikäni, samalla kun mies maisteli uutta ruokatuttavuutta.

Talven aikana kotiimme on kulkeutunut myös muita vihreitä vihanneksia ja niissä mies taas on ollut tutun äärellä, minä en. Erilaiset lehtikasvit ovat mukava lisä talvi/kevätruokapöytään ja osaa saa jopa poimittua ilmaiseksi luonnosta - erittäin hyvä juttu nyt, kun ruuan hinnat ovat nousseet harmittavan paljon. Toisaalta, kun turkkilaisen päästää ostoksille, luontoon tai puutarhaan, kotiin ei yleensä saavu pieni nippu sitä tai muutama kappale tätä, vaan liikkeelle lähdetään puolesta kilosta ja siitä edespäin. Näinpä kiireiden keskellä lehtikasvit saavat itseni joskus huokailemaan: niiden ilmestyminen keittiöön kun tarkoittaa usein piiitkällisiä pesemis-, pilkkomis- ja käsittelytalkoita.

Top neljä lehtikasvit keittiössämme ovat tuore pinaatti, mangoldi, esek turpu ja hindiba. Pinaatin kokkaamisen (ei sen mukavan baby-pinaatin, jota tarvitsisi vain huuhtaista) olen jo kuukausia sitten ulkoistanut miehelle. Vaikka pannulla sipulin, paprikapyreen ja mausteiden kanssa paistettu pinaatti onkin hyvää, kyllästyin vietettämään pinaatin pesemisen, pilkkomisen ja ryöppäämisen parissa tunnin jos toisenkin saadakseni julmetusta pinaattiläjästä vain yhden ilta-aterian. Toisaalta sukulaiset myös huolehtivat puolestamme pinaattikiintiön täyttymisestä. Noin kerran kuussa joku valmistaa huiman määrän pinaattimuhennosta, kiikuttaa sen leipomoon ja hakee muutaman tunnin päästä leipomon pyöräyttämät ja paistamat sata pinaattipasteijaa kotiin. Kutsu pinaattipasteija+teeillalliselle on taattu.

Viime viikkoina kotiimme on ilmestynyt myös yhä enenevässä määrin mangoldia. Maku ei kaappaa kauas pinaatista (miedompaa), mutta ryöppäystä ei tarvita, joten ilmoittaudun useimmiten mangoldikilon käsittelijäksi. Viimeksi pesin lehdet ja leikkasin hieman kovan lehtiruodin erilleen. Lehdistä paistoin muhennoksen, jota syötiin valkosipulijogurtin kanssa ja voitaikinapasteijoihin fetan kanssa piilotettuna. Lehtiruodit höyrytin seuraavana päivänä ruuan lisukkeeksi: maku muistuttaa etäisesti - ja yllättäen - etikkapunajuurta tässä muodossa. Joskus teemme mangoldista myös kääryleitä, eivät huonoja nekään.

Viime viikkoina olemme syöneet paljon myös esek turpu ja hindiba -kasveja. Googlettelun perusteella esek turpu on jonkinlainen sinappikasvi ja hindiba on ilmeisesti sikurikasvi, joka muistuttaa ulkonäöllisesti isoja voikukan lehtiä. Olemme käyneet pari kertaa keräilemässä näitä lehtiä itse luonnosta ja lisäksi innokkaat sukulaiskeräilijät lahjoittavat lehtiä viikoittain kassitolkulla. Välillä mies vie niitä töihinkin, jossa kollegat onneksi mielellään nappaavat lehdet mukaansa. Kotona pesemme ja keitämme lehdet ja valmiina sekoitamme joukkoon oliiviöljyä, sitruunamehua, valkosipulia ja jeeraa. Käypä lisuke melkein ruualle kuin ruualle.

 

 

Vaikka lehtivihannekset tuovat mukavasti vaihtelua talvisesongin ainaisten purjojen, kesäkurpitsoiden ja kuivien papujen kylkeen, ihmiset odottavat jo suht innokkaasti kesäsesogin alkamista: munakoisoja, tuoreita papuja, mansikoita ja hedelmiä. Parhaillaan Mersinissä on menossa luumu-, kirsikka-, omena- ja persikkapuiden kukkiminen, joten hetki saadaan vielä odotella.