Turkkilaisia outouksia - totta vai tarua?

Kevät kuluu kovaa vauhtia. Kesälomasuunnitelmat ovat jo mielessä ja kotitöitä tehdessä nurkan takana vaanii suursiivous, jota pitäisi palasissa alkaa tekemään ennen kesäkuun alun juhlaviikkoa (ramazan bayram). Suomessa en joutunut miettimään mattojen ja täkkien vaihtoa vuodenaikojen mukaan tai taistelemaan keittiössä muurahaisarmeijaa vastaan evakuoimalla ruokatuotteen toisensa perään jääkaapin turviin, mutta Turkissa kohtaa kaikenlaista.

Olen aina pitänyt erilaisista listauksista: 10 parasta pääsiäiskakkua, 5 vinkkiä kylpyhuoneen siivoukseen ja 100 kirjaa, jotka jokaisen pitäisi lukea. Viime viikolla luin brittiläis-turkkilaisen kiinteistöyrityksen sivuilta listan "8 outoa asiaa, jotka opit vain asumalla Turkissa". Listaintoilija sisälläni oli innoissaan ja valmiina analysoimaan väitteiden paikkansapitävyyttä.

Seuraavassa nämä kahdeksan listattua outoutta, joihit Turkissa törmää ja joihin parhaimmassa tapauksessa jopa tottuu tarpeeksi törmäiltyään:

1. Jälkiruuassasi saattaa olla kanaa

Totta. Turkissa asuva saattaa syödä kanaa ainakin tavuk göğsü -jälkiruuassa. Maitojälkiruuan yksi raaka-aineista voi olla kananliha, muttei aina. Itse en ole kyseistä herkkua koskaan syönyt, mutta jos sitä joskus näen, haluan ehdottomasti mielenkiinnosta maistaa. Oudolta muun muassa kanaa, sokeria, voita, maitoa ja vaniljaa sisältävä resepti kieltämättä kuulostaa.

2. Voit siirtyä maanosasta toiseen metrolla

Totta tämäkin. Istanbulissa voi - kuten jutussa todetaankin - kävellä, autoilla, pyöräillä tai mennä metrolla Euroopasta Aasiaan.

3. Turkin kieli ei loppujen lopuksi ole niin vaikeaa

Totta ja ei. Outo kieli ei sinänsä ole, mutta jos mietin muita opiskelemiani kieliä, englantia, ruotsia ja saksaa, turkki tuntuu ehdottomasti kimuranteimmalta. Sanat tuntuvat omanlaisiltaan. Rakenne sen sijaan on helposti ymmärrettävä: turkki toimii kuten suomikin eli turkissakin kirja on pöydä+llä (masa+da) eikä on the table. Niin helppoa kuin tämä onkin ymmärtää, se ei valitettavasti helpota muistamista. Jotenkin nuo pienen pienet päätteet ja liitteet tuntuvat jäävän päähän hitaammin kuin ihanat aus, bei, mit, nach, seit, von, zu ja vastaavat prepositiolistat.

4. Terveys ja turvallisuus -käsitteet loistavat poissaolollaan

"Ihmiset ajavat koko perhe mopon kyydissä, lapset sylissä ja ilman kypäriä tietenkin. Työmiehet kieppuvat epämääräisesti rakennustelineillä ja kallionkielekkeillä". Terveydestä turkkilaisilla mielestäni on hajua, välillä jopa neuroottisuutta, mutta turvallisuuden tunteettomuuden allekirjoitan ja kyllä, oudoksuen.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen päätynyt tilanteisiin, joissa haluaisin esittää huoleni esimerkiksi sukulaislasten turvallisuudesta autoissa tai juurikin työpaikkojen työntekijöiden kuulosta, näöstä tai keuhkojen hyvinvoinnista. Silloin tällöin pääsen kauhistelemaan niinkin arkista extreme-lajia kuin ikkunanpesua naapurustossa. Kotimme ikkunat eivät käänny näppärästi sisäänpäin, vaan liikkuvat vain sivusuunnassa liukuovien tapaan. Kun itse pesen ne, jää pariin yläkulmaan pieni likainen kaistale, kun en millään vempeleellä yletä niihin. Naapurien ikkunat taas kiiltävät sentti sentiltä kiitos mitä hurjapäisimpien ja akrobaattisten pesutekniikoiden. Pesijä hivuttautuu ikkunalautaa käyttäen ainakin puoliksi ulkoilmaan ja hurjimmat tepastelevat 30 senttisillä laudoilla kuin ei mitään.

5. Turkkilaiset ovat tunteellisia

Artikkelin väitteen mukaan turkkilaiset elävät niin arkea kuin juhlaa tunteella, ulkomaalaisen silmiin jopa liioitellusti. Varsin totta! Toisaalta en tietyssä mielessä ole kokenut tätä outoudeksi: onhan olemassa varsin vankkoja stereotypioitakin temperamenttisista Välimeren ihmisistä. Totisesti, alkuun hiljaiset paikallisbussit tuntuivat yllättävämmiltä kuin hieman räiskähtelevät tunteet. Helppoa tunteiden aallokossa luoviminen ei aina toki ole.

Ihmiset ympärilläni osaavat iloita sydämensä pohjasta, mutta vastapainoksi samalla intensiteetillä sujuvat myös närkästymiset ja analyysit eri tilanteista. Useammastakin ihmisestä olen oppinut, että mieliala voi vaihtua sekunnissa ääripäästä toiseen. Suomeen verrattuna tunteet räiskyvät avoimemmin ja ihmiset ryntäävät varsin helposti väittelyihin kyläpaikoissakin. Esimerkiksi noin vuosi sitten isännöimme kotonamme anoppia, kälyä, tätiä ja serkkua. Serkku miehineen sai kiivaan väittelyn aikaiseksi niin miehen tulevaisuuden mahdollisesta ammatinvaihdoksesta kuin siitä, pitäisikö tulevan esikoisen syntyä ns. luonnollisesti vai keisarinleikkauksella. Kiemurtelin vaivautuneena teelasi kädessä, sillä olisin halunnut harmonista ja harmitonta iltapäiväseurustelua. Paikalla olevia turkkilaisia nuoren parin kinastelu taas näytti lähinnä huvittavan.

6. Mitkä liikennesäännöt?

Ah liikenne, tuo ympäristö, jossa uusturkkilainen kokee kauhun, kiukun ja epäuskon hetkiä. Sääntöjä toki on, mutta niiden noudattaminen...Kävelijöillä on tapana sinkoilla yli tien milloin mistäkin. Suojatiet ja liikennevalot ovat suuntaa antavia. Pyörät ajavat pitkälti autokaaoksen keskellä. Mieheni perheessä muistellaan aina riemulla, miten koko perhe 90-luvulla pakkautui isän pyörän selkään (kaksi aikuista + kaksi alakouluikäistä lasta) ja sitten huristeltiin kohti sukulaisia kuka tangolla, kuka tarakalla. Samaan aikaan itse 90-luvun Suomessa matkustin pyörän turvaistuimella kypärä päässä.

Yhä tänäkin päivänä moottoripyörien selässä keikkuvat perheet sylivauvoja myöten ovat katukuvassa arkipäivää, autoissa turvaistuimia sentään näkee. Toisaalta tarpeen vaatiessa turvaistuin nakataan kotiin ja auto tungetaan täpösen täyteen: aikuiset limittäin, lapset syleihin, takakonttiin vielä teini tai pari, jos kyläily- tai piknikseurueen mahtuminen autoon on siitä kiinni.... Eniten ihmettelen, ettei liikennepoliisejakaan tämä tapa tunnu kiinnostavan.

7. Turkkilaiset voivat olla taikauskoista porukkaa

Kyllä ja ei. Ehkä silmiinpistävin merkki turkkilaisten taikauskoisuudesta on nazar boncuk eli sininen silmä. Tätä koristetta näkee niin lasihelminä, tarroina kuin maalauksina siellä täällä. Meidänkin kotiimme astutaan yli kynnyksen, johon on upotettu kolme sinistä lasisilmää pitämään pahat henget ja huono onni loitolla. Toisaalta käsittääkseni silmä on useimmille vain symbolinen ja usko sen suojelevaan voimaan ei liikuta syvästi kovinkaan monia.

Silmän voimaan uskomisen ja puhtaan taikauskon sijaan turkkilaiset ovat mielestäni täynnä lukuisia sukupolvelta sukupolvelle siirtyviä käsityksiä, joita ei - outoa kyllä - tue tiede saati suomalainen maalaisjärki. Esimerkiksi melkein kaikkiin sairauksiin löytyy selitys jostakin uskomuksesta, eikä selityksille oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Monet uskovat esimerkiksi vakaasti, että kissankarvat ihmisen elimistöön kertyessään aiheuttavat syövän. Tohveleita tai sisäsandaaleita pitäisi pitää etenkin nuorten naisten, sillä vaikka kodin lämpötila olisi kesäinen +35 astetta, jalat voivat kylmettyä ja siitäkös naisten vaivoja pukkaa. Mahavaivat diagnosoidaan ikävöimiseksi tai sitten on syöty jotain väärää, kuten kalaa ja jogurttia samalla aterialla. Oli tilanne melkein mikä tahansa etenkin vanhemmat sukupolvet osaavat heittää vastaavan selityksen kehiin ja käsityksiä vastaan on turha pullikoida muuta kuin sisäisesti.

Kahvinpuruista ennustaminen on hauskaa ajanvietettä.

8. Hymyileminen on outoa

Artikkelin mukaan "Turkissa ei hymyillä vieraille. Hymyt ovat niille, jotka tunnet, ja kaikille hymyilevää voidaan pitää hieman yksinkertaisena. Toisaalta turkkilaiset ovat mitä vieraanvaraisimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä ja kun ystävystyt turkkilaisen kanssa, saat hänestä todennäköisesti elinikäisen ystävän."

On totta, että turkkilaiset eivät ole mitään hangon keksejä. Etenkin asiakaspalvelutilanteissa tämä joskus vaivaa itseäni ja hymyilen itse edes hieman yksinkertaista tai ei.

Turkkilaiset ystävyyssuhteet ovat mielenkiintoisia. Miehelläni on muutamia ystäviä ja useita tuttavia, ja näistä kaikista kahta voisin kutsua myös omaksi ystäväkseni. Ystäväämme "Ö" en ole nähnyt vuosikausiin välimatkan takia. Hän on mukava ihminen, joka ymmärtää, että välimatka Mersinistä Istanbuliin on mikä on, eikä vuosien näkemättömyyskään ole ollut syy mököttää tai katkaista kaveruutta meihin. Toinen yhteinen ystävämme, "S", vierailee luonamme muutaman päivän kesäisin ja tunnelma on aina yhtä rento.

Muuten kuitenkin olen saanut seurata sekä mieheni kautta että parin ystävämme kautta kunnon draamailuja. Esimerkiksi ystävämme Ö:n kolme läheistä ystävyyssuhdetta on viime vuosina katkennut mitä mielenkiintoisimmista syistä. Yksi ystävä muutti toiselle paikkakunnalle ja ilmoitti, että hän keskittyy nyt uusien ystävien hankkimiseen. Toinen suuttui, kun Ö ei päässyt hänen häihinsä ja vuosien sydän(?)ystävyys oli sillä taputeltu. Kolmas kipuili omia ihmissuhdekuvioitaan ja raivostui, kun kuuli Ö:n tulevista häistä. Siihen loppui se. Mieheni mukaan turkkilaiset luovat nopeasti hyvin kiinteitä ja syviä ystävyyssuhteita, mutta toisaalta he saattavat katkaista ne aivan yhtä nopeasti. Joskus näin todellakin näyttää olevan, joskus onneksi ei.

Vieraanvaraisuus on turkkilaisille varsin poikkeuksetta kunnia-asia ja he haluavat olla hyviä kestitsijöitä, emäntiä ja isäntiä. Kun vieraanvaraisuuteen yhdistetään muita listan outouksia - tunteellisuus, omintakeiset uskomukset/käsitykset ja omalla kohdallani vielä turkin kieli (tai paremminkin kielettömyys) - voi löytää itsensä oudoilta, mutta unohtumattomilta vierailuilta. Kerran Fethiyen lomalla kävelimme miehen kanssa useana päivänä kylätietä pitkin ohi maatilamajoituksemme naapurin. Joskus kävelyille mukaan tarttui talon koira ja niiltä tiimoilta mies vaihtoi talonväen kanssa muutamia lauseita. Viimeisenä lomapäivänämme mies koki, että olisi mukava käydä talossa vierailulla ennen lähtöä. Menimme tervehtimään talon vanhaa isäntäparia heidän terassilleen ja saimme saman tien eteemme kuumaa maitoa ja kakkua. Mies jutusteli pariskunnan kanssa puolisen tuntia ja itse keskityin aika lailla kielettömänä vain syömiseen ja hymyilyyn. Vierailun lopuksi emäntä lahjoitti minulle iloisena poskisuudelmien ja halausten kera huivin. Hän kuulemma oli tykästynyt minuun, koska muistutin häntä kunnon vanhan ajan turkkilaismorsiamesta, joka osasi olla hiljaa.

Takaisin luontoon

Joku aika sitten mieheni kysyi, mitkä ovat mielestäni top 3 hienoimmat ja vastakohtana huonoimmat asiat Turkissa. Myönteisellä listalla kärkipaikan vei luonto. Suomessa ihanaa on aina lähellä oleva luonto, kesän vehreys, talven lumisuus, vesistöt, marjastus- ja sienestysmaastot sekä hiljaisuus. Turkissakaan luonto ei ole kotoamme kovin kaukana: kyläteille pääsee huristelemaan vartin ajomatkan jälkeen.

Parasta antia ovat itselleni uudet kasvi- ja eläintuttavuudet, turkoosit vesistöt, keväisin kukkivat hedelmäpuut ja jylhänä nouseva Toros-vuoristo lumihuippuineen. Kääntöpuolena ja harmin aiheena Turkin luonnossa ovat roskat. Ruttaantuineita muovipusseja, yksinäisiä uimasandaaleja, tyhjiä vesipulloja, tölkkejä - näihin voi törmätä hieman kärjistäen joka niemessä ja notkossa.

 

Kun mietin kohtaamieni turkkilaisten luontosuhdetta, törmään usein ääripäihin. Olen tutustunut kesälomareissuilla lukuisiin ihmisiin, jotka ovat kyllästyneet Istanbulin melskeeseen, hylänneet urbaanin elämäntavan ja muuttaneet etelärannikon pikkukylän perukoille luomufarmareiksi ja maatilamatkailuyrittäjiksi. Vastakohtana ovat ihmiset, joille yhden miljoonan asukkaan kaupunkikin on kuin pahainen tuppukylä ja sieltä kaivataan jatkuvasti isompien metropolien melskeeseen. Pahimmillaan luonnolla on arvoa lähinnä Instagram-kuvien taustamaisemana.

 

Suurin osa turkkilaisista sijoittuu toki ääripäiden väliin. Ehkä tyypillisin ihmistyyppi ei kaipaa luonnonhelmaan viikoittain ja mieltää luontoretkeksi joen rannan piknik/camping-alueella ajan viettämisen. Erämaat ovat ääripäille, lokoisat piknikit ovat luontosuhteen kulmakivi: kaikki tuntemani turkkilaiset tuntuvat nauttivan erityisesti kesäisistä piknikeistä, joissa luonto puineen, tuulenvireineen ja kauniine maisemineen kehystää teenjuonnin ja grillauksen. 

Piknikeille mennään isolla porukalla tuntikausiksi, jopa koko päiväksi. Virallisilla piknikalueilla on valmiiksi rakennettuja katoksia ja pöytiä sekä tulentekopaikkoja - näppärää, mutta etenkin sunnuntaisin luonnonrauhan ja hiljaisuuden tilalla on hälinä ja grillatun lihan katkuinen savu. Kotoa otetaan mukaan astiat, tulentekovälineet tai kaasukeitin sekä ruuanlaittovälineistöä ja raaka-aineita. Etenkin lihan grillaus on suosittua, mutta samalla tavoin tehdään alusta lähtien tulella tai kaasulla bulgursalaatteja tai -pyöryköitä sekä pilkotaan salaattiaineksia. 

Suomessa on puhuttu viime aikoina ilmastotalkoista ja -vaaleista sekä kokoonnuttu suurin joukoin kampanjoimaan ilmastotekojen puolesta. Turkissa ympäristö ei pari viikkoa sitten käydyissä paikallisvaalikampanjoissa noussut yhtä huomattavaan asemaan, sillä talouskasvun hinku menee monen muun maan tavoin luontoarvojen edelle. Lisäksi on ihmisiä (niin poliitikkoja kuin tavallisia kadun tallaajia), jotka vierittävät mielellään syytä muualle: USA ja Eurooppa ovat syytäneet hiiltä ilmaan vuosisadat. Kiina on aivan eri kokoluokkaa kuin Turkki. Mitä on tavallisen turkkilaisen vastuu? Onko sitä edes? Osalle kansasta sanalla "ilmastonmuutos" on merkitystä vain silloin, kun sitä syytetään jostakin sää- tai luonnonilmiöstä. 

Onneksi askelia otetaan myös oikeaan suuntaan. Uusiutuvalla energialla on paikkansa ja etenkin aurinkoenergiaa näkee paljon. Kierrätys etenee asteittain. Piknikeillä etenkin nuoremmat sukupolvet näyttävät kiinnittävän enemmän huomiota siihen, että piknikpaikan roskat vietäisiin roskikseen. Tammikuusta alkaen muovipusseista on tullut ruokakaupoissa maksullia ja odotan mielenkiinnolla näkeväni tilastoja siitä, mitä pussien kulutukselle on tapahtunut. Ainakin omissa kantamarketeissamme ihmiset pakkasivat ennen suruttu ostoksensa lukuisiin ilmaisiin pusseihin, kun taas tänä vuonna mukana kulkevat kestokassit, muovikassit pakataan täydemmiksi tai kerran ostettua kassia käytetään useammankin kauppareissun ajan. Kiitollinen täytyy olla siitä, että monet turkkilaiset suosivat lähi- ja sesonkiruokaa sekä kasvispainotteisuutta. Vaaleissa oma kuntamme sai uuden kunnanjohtajan, joka ei halua virkaanastumispäivänään lahjoja tai kukkia: sen sijaan muistamiseksi voi trendikkäästi lähettää puuntaimen tai rahaa taimen ostoon.

Turkkilainen aamupala

Taloudessamme sunnuntait alkavat useimmiten puhelimen soinnilla. Oletteko tulossa aamupalalle? kyselee anoppi tai käly yhdeksän, viimeistään puoli kymmenen maissa. Koska kutsu käy usein, vastaamme joskus ei ja joskus kyllä. Tänä aamuna yhdeksältä aamupalakutsun soitti täti ja koska kutsu ko.paikkaan käy vain kerran pari vuodessa, kampeuduimme vartissa valmiiksi ja riensimme katetun pöydän ääreen. Turkkilainen aamupalakulttuuri on parhaimmillaan mahtava, mutta  paikka paikoin totuttelua vaativa vierailuineen ja makumaailmoineen.

Ensimmäinen kosketukseni turkkilaiseen aamupalaan tapahtui maatilamajoituksessa. Muistan kahdeksan vuoden takaisen aamupalan jotenkin hämärästi paistettuina ja tuoreina kasviksina, oliiveina, leipinä, hilloina ja keitettynä maitona - maatilan erikoisuus. Seuraavat Turkki-aamupalat söin istanbulilaisella hotellilla: viitenä aamuna tarjolla oli aamiaislautanen vaalean leivän, voin, hillon, tomaatin, teelasin ja paistetun (osittain raa'an) munakkaan kera. En kiljunut riemusta, etenkään kun en noihin aikoihin koskenut raakaan kananmunaan pitkällä tikullakaan.

Myöhempinä vuosina tutuksi tulivat miehen, hänen ystäviensä ja sukulaistensa aamupalat. Leipää, salaattia, kurkkua, tomaattia, oliiveita, juustoja. Tutuksi tulivat myös aamupalakutsut, jotka tuntuivat aluksi oudoilta. En voinut käsittää, miksi ihmiset halusivat vieraat kotiinsa jopa yhdeksältä tai kymmeneltä aamulla, myöhimmilläänkin yhdeltätoista, mutta parin kutsun jälkeen tyyliin tottui. Kiitos kutsujen, turkkilaisaamupaloista on jäänyt itselleni myös mieleenpainuvampia muistoja.

Ensimmäisen aamupalakutsun teki mieheni kollega, kutsuttuna minä, mies ja miehen silloinen kämppis. Töiden takia mies ei päässyt mukaan ja itse pääsin todistamaan kollegan ja kämppiksen huhuttua toisiinsa ihastumista todeksi, kun he järjestelivät aamupalaa hihitellen keittiössä. Annoin heidän keskittyä flirttailuunsa ja keskityin itse näyttelemään parhaani mukaan, etten näe sinkoilevia kipinöitä. Tein tikusta asiaa tonkimalla laukkua, käymällä vessassa, pesemällä käsiä, kunnes lopulta keräännyimme kaikki kolme saman pöydän ääreen leipää, oliiveja, lohkoperunoita, tomaattia ja porkkanakakkua syömään ja teetä juomaan.

Toinen ikimuistoinen aamupalamuistoni on myös varhaisilta Turkki-visiiteiltäni. Miehen naapurissa asui seitsemänkymppinen, Saksassa työuransa tehnyt teyze (täti). Teyze ihastui mieheni silloiseen kissaan niin paljon, että vaivihkaa huomasimme kissan vierailujen naapuriin venyvän pidemmiksi kuin kotona olon. Ehkä kiitollisuutena kissan sanomattomasta yhteishuoltajuudesta, teyze leipoi säännöllisesti silloiselle mieskämppiskolmikolle kakkuja, lähetti ruokakippoja ja kutsui ahkerasti murukahvin juontiin. Kerran saimme miehen kanssa kutsun myös aamupalalle. Käydessämme pöytään olin luvalla sanoen hieman pettynyt, kun pöydässä oli leivän kaveriksi vain tomaattiviipaleita, oliiveita (syön, mutten nauti) ja kuvottavalta haisevaa juustoa (ei mene edelleenkään alas). Aloimme joka tapauksessa syömään yhden teyzen kissoista pyöriskellessä huoneessa. Yhtäkkiä tunsin jotain lämmintä jalassani ja vilkaistessani alas huomasin kissan käyneen pissimässä jalalleni. Housunlahje märkänä ei auttanut muu kuin tuoda asia ilmi, sain vaihtovaatetta ja aamupala jatkui.

Kolmas ikimuistoinen aamupalakutsu tapahtui miehen tädin luo. Sitä ennen olin kokenut jo kymmeniä Turkki-aamiaisia. Heikoimpina ne, joissa pääosaa näytteli valkea leipä lisukkeinaan vain oliivit ja voimakas juusto, vahvimpina ne, joissa edellämainittujen lisäksi olivat tarjolla myös tomaatit, kurkut, hunajat, voit, joku miedompi juusto, uuniperunat ja kananmunat. Tällä kertaa pöytä kuitenkin notkui aamiaistarjoiluista. Leipomosta tuodun leivän lisäksi löytyi itse leivottua biberliä (vaaleita sämpylöitä, jotka on päällystetty sipulilla ja paprikapyreellä), useampia oliivi- ja juustolaatuja, vihanneksia, keitettyjä kananmunia, kotitekoisia ranskalaisia ja kotitekoista appelsiini,- viikuna- ja kirsikkahilloa. Muistelen lämmöllä!

Kun muutimme miehen kanssa yhteiseen kotiin, huomasin ajautuvani turkkilaiseen aamupalakulttuuriin hyvin nopeasti. Arkena aiemmin noussut nakkasi pöytään oliivit ja juustoa, leivän, pilkkoi kurkkua ja tomaattia, keitti kananmunat ja teen. Viikonloppuna lisäksi jotakin ekstraa, kuten leipomon sämpylöitä ja pikkuleipiä, lohkoperunoita tai vastaavaa. Hiljalleen olemme kuitenkin siirtyneet kohti simppelimpää menoa käytännöllisyyden ja laiskuuden innoittamina. Mies syö nopsasti leipää ja kananmunaa ennen töihin kiiruhtamista ja minä sekoittelen jogurttiin marja- ja proteiinijauheita kera pähkinöiden.

Sunnuntaiaamupalasta pidämme kuitenkin kiinni. Joskus syömme sen miehen vanhemmilla, sillä monissa perheissä on tapana, että lapset vaeltavat kotia kohti sunnuntaiaamiaiselle. Tarjolla on kiinteänä menuna leipää, dippailuun öljyä ja hunajaa, tomaattia, kananmunaa jossakin muodossa, oliiveita ja vuohenjuustoa. Lisäksi viikosta riippuen saattaa olla tarjolla perunaa salaattina tai paistettuna, juustopiirasia, paistettua maustettua sucuk-makkaraa tai oliivi-tomaatti-sipuli-persilja -salaattia sekä nutellaa tai hilloa. Jos, ja yleensä kun, teemme sunnuntaiaamupalan kotonamme, lista on suunnilleen sama lisäten mahdolliset nakit, pikkuleivät tai kakut, hedelmät ja leipomosta ostetut pasteijat tai sikma-rullat ja menemen eli tomaatti-sipuli-munakas. Viime aikoina olemme myös tehneet keksinnön, jonka moni aikaisin töihin kiirehtivä ja iltaisin myöhään töistä palaava turkkilainen on keksinyt jo ajat sitten: turkkilainen aamupala käy hyvin myös lounaasta tai päivällisestä silloin, kun suurempia kokkausintoja ei ole.

Turkkilaisen aamupalan voi helposti toteuttaa myös Suomessa - etenkin oliivien ja juustojen ystävät arvostavat varmasti jo perusaamupalaa (leipä, oliivit, juusto, tee). Jos nämä eivät ole lähellä sydäntä, voi lähteä sunnuntaiaamiaisen linjalle. Tarjoilumuotona voi olla hotellityyppinen buffetpöytä, valmiiksi kasattu lautanen tai keittiön pöydälle katetut kipot, joista jokainen saa ammentaa mitä haluaa ja minkä verran. Jos haluaa oikein autenttista ja perinteistä tunnelmaa, levitetään piknikmatto lattialle ja katetaan sille. Jokainen tarvitsee oman teelasin ja lusikan sekä haarukan. Salaatteja, munakasta ja muuta lautasruokaa sekä dippailuita kauhotaan samasta astiasta sulassa sovussa. Muistilista tarjoiluista suunnilleen tärkeysjärjestyksessä:

-juomaksi mustaa teetä, sokeria kunkin juojan maun mukaan
-vaaleaa leipää, kuten ranskanleipää tai patonkia. Leivästä on mukava nyhtää irti paloja, joita voi dippailla ja joihin voi kääriä vaikkapa oliivisalaattia.
-mustia ja vihreitä oliiveita
-juustoa/juustoja maun mukaan (vuohenjuusto, kasar/edam ja beyaz peynir/feta)
- tomaatti- ja kurkkuviipaleita
- "dippejä" leivälle: oliiviöljyä, hunajaa, hilloa, tahinia, pekmeziä (rypälesiirappia)
- kananmunaa jossakin muodossa: pelkältään tai esimerkiksi sipulin ja tomaatin tai mausteisen makkaran kanssa.
-uunissa tai rasvassa kypsennettyjä lohkoperunoita
- voita ja nutellaa leivän päälle
- leikkelettä
- pasteijoita tai sämpylöitä, jos pelkkä vaalea leipä ei innosta
- jonkin sortin sekasalaattia (peruna, oliivi tai viher) haluttaessa
- kesäisin vesimeloonia

Makeaa ei runsaallakaan Turkki-aamiaisella välttämättä ole tarjolla ollenkaan. Aamupalan jälkeen voi kuitenkin juoda kahvit kera parin lokumin (turkish delight) tai suklaapalan.

Kiinankaalta ja kaiken maailman lehtikasveja

Viime viikolla mies saapui vihannestorilta voitonriemuisena. Hän oli mennyt ostoksille. Joillakin salaatteja myyvillä kojuilla oli ollut maistatusta uutuustuotteesta. Ei salaatti, ei kaali, vaan jotain siltä väliltä. Päälle oli ripauteltu sitruunan mehua makua antamaan. Osa ihmisistä maisteli hyväksyvästi, osa tuomitsevasti ja osa ei koskenut pitkällä tikullakaan epäilyttävään uutuuteen. Kuten myöhemmin parilta sukulaiselta opimme, ei ole helppoa kaupata uutta vihannesta perinteisen ruuan nimeen vannoville, iäkkäämmille turkkilaisille: toinen sukulaisista tuomitsi miehen tavan sortua tälläisen uuden epäilyttävän tuotteen ostamiseen (rahan haaskausta ja maha varmaan menee sekaisin) ja toinen taas oli tietoinen tuotteen ulkonäöstä, mutta "en tietenkään" ollut maistanut.

Meille uutuusvihannes kuitenkin saapui. Mies penkoi tuotteen kauppakassista ja silmieni edessä oli kiinankaali. Etenkin lapsuudessa sitä tuli syötyä suht paljonkin ja yksi suosikkisalaateistani kaikessa yksinkertaisuudessaan on aina ollut kiinankaalen, ananaksen ja raejuuston yhdistelmä. Pamautin tietysti heti kasvin nimen ilmoille ja mies oli kuin puulla päähän lyöty: Siis tiedätkö, mikä tämä on? Selostin syöneeni chinese cabbagea koko ikäni, samalla kun mies maisteli uutta ruokatuttavuutta.

Talven aikana kotiimme on kulkeutunut myös muita vihreitä vihanneksia ja niissä mies taas on ollut tutun äärellä, minä en. Erilaiset lehtikasvit ovat mukava lisä talvi/kevätruokapöytään ja osaa saa jopa poimittua ilmaiseksi luonnosta - erittäin hyvä juttu nyt, kun ruuan hinnat ovat nousseet harmittavan paljon. Toisaalta, kun turkkilaisen päästää ostoksille, luontoon tai puutarhaan, kotiin ei yleensä saavu pieni nippu sitä tai muutama kappale tätä, vaan liikkeelle lähdetään puolesta kilosta ja siitä edespäin. Näinpä kiireiden keskellä lehtikasvit saavat itseni joskus huokailemaan: niiden ilmestyminen keittiöön kun tarkoittaa usein piiitkällisiä pesemis-, pilkkomis- ja käsittelytalkoita.

Top neljä lehtikasvit keittiössämme ovat tuore pinaatti, mangoldi, esek turpu ja hindiba. Pinaatin kokkaamisen (ei sen mukavan baby-pinaatin, jota tarvitsisi vain huuhtaista) olen jo kuukausia sitten ulkoistanut miehelle. Vaikka pannulla sipulin, paprikapyreen ja mausteiden kanssa paistettu pinaatti onkin hyvää, kyllästyin vietettämään pinaatin pesemisen, pilkkomisen ja ryöppäämisen parissa tunnin jos toisenkin saadakseni julmetusta pinaattiläjästä vain yhden ilta-aterian. Toisaalta sukulaiset myös huolehtivat puolestamme pinaattikiintiön täyttymisestä. Noin kerran kuussa joku valmistaa huiman määrän pinaattimuhennosta, kiikuttaa sen leipomoon ja hakee muutaman tunnin päästä leipomon pyöräyttämät ja paistamat sata pinaattipasteijaa kotiin. Kutsu pinaattipasteija+teeillalliselle on taattu.

Viime viikkoina kotiimme on ilmestynyt myös yhä enenevässä määrin mangoldia. Maku ei kaappaa kauas pinaatista (miedompaa), mutta ryöppäystä ei tarvita, joten ilmoittaudun useimmiten mangoldikilon käsittelijäksi. Viimeksi pesin lehdet ja leikkasin hieman kovan lehtiruodin erilleen. Lehdistä paistoin muhennoksen, jota syötiin valkosipulijogurtin kanssa ja voitaikinapasteijoihin fetan kanssa piilotettuna. Lehtiruodit höyrytin seuraavana päivänä ruuan lisukkeeksi: maku muistuttaa etäisesti - ja yllättäen - etikkapunajuurta tässä muodossa. Joskus teemme mangoldista myös kääryleitä, eivät huonoja nekään.

Viime viikkoina olemme syöneet paljon myös esek turpu ja hindiba -kasveja. Googlettelun perusteella esek turpu on jonkinlainen sinappikasvi ja hindiba on ilmeisesti sikurikasvi, joka muistuttaa ulkonäöllisesti isoja voikukan lehtiä. Olemme käyneet pari kertaa keräilemässä näitä lehtiä itse luonnosta ja lisäksi innokkaat sukulaiskeräilijät lahjoittavat lehtiä viikoittain kassitolkulla. Välillä mies vie niitä töihinkin, jossa kollegat onneksi mielellään nappaavat lehdet mukaansa. Kotona pesemme ja keitämme lehdet ja valmiina sekoitamme joukkoon oliiviöljyä, sitruunamehua, valkosipulia ja jeeraa. Käypä lisuke melkein ruualle kuin ruualle.

 

 

Vaikka lehtivihannekset tuovat mukavasti vaihtelua talvisesongin ainaisten purjojen, kesäkurpitsoiden ja kuivien papujen kylkeen, ihmiset odottavat jo suht innokkaasti kesäsesogin alkamista: munakoisoja, tuoreita papuja, mansikoita ja hedelmiä. Parhaillaan Mersinissä on menossa luumu-, kirsikka-, omena- ja persikkapuiden kukkiminen, joten hetki saadaan vielä odotella.

Vaalikevät

Suomessa vietetään tänä keväänä niin eduskuntavaaleja kuin europarlamenttivaalejakin. Ulkosuomalaisten (ja muiden vaalien aikaan ulkomailla oleskelevien) iloksi käyttöön on otettu kirjeäänestys. Presidentinvaalit skippasin, koska en millään viitsinyt lähteä kuuden tunnin bussimatkan päähän Ankaraan. Nyt sen sijaan kirjeäänestyslaput ovat saapuneet ja enää odottelen postissa äänioikeuslipuketta vaalipiiritietoineen. Sen saapumisen jälkeen voin täyttää äänestyslapun ja kiikuttaa sen yksinkertaisesti postiin.

Koska edelleen seuraan Suomen mediaa, etenkin lehtiä ja televisiota, paljon turkkilaisia vastineita tiiviimmin, eivät Suomen vaalit pääse lipsumaan mielestä. Yhtä lailla ajankohtaisena loistavat kuitenkin myös Turkin maaliskuiset maakunta/kunnallisvaalit. Itselläni ei ole vielä äänioikeutta, joten en joudu miettimään asiaa siinä mielessä, mutta olen kuitenkin yleistiedon nimissä yrittänyt päästä kartalle tulevien vaalien systeemistä ja pointeista.

Turkin suurimmat puolueet ovat AKP (oikealla), MHP (vielä enemmän oikealla), CHP (vasemmalla), HDP (vasemmalla) ja Iyi Parti (keskellä, perustajina entisiä MHP:n jäseniä). Puolueiden kannatus vaihtelee alueittain paljonkin: länsi- ja etelärannikolla CHP on perinteisesti vahvoilla, Kaakkois-Turkissa HDP, maan keski- ja pohjoisosissa MHP ja AKP. Tulevissa vaaleissa valitaan päättäjiä useille tasoille ja päästään jännittämään, kuka juhlii omassa maakunnassa, kunnassa ja jopa omassa asuinkorttelissa.
 

Ensinnäkin valitaan büyüksehir baskani eli maakunnan johtaja Turkin jokaiseen 81 maakuntaan. Meidän alueellamme eli Mersinissä vahvoina vaihtoehtoina ovat Iyi Parti -puolueen Burhanettin Kocamaz (maakunnan nykyinen johtaja) sekä CHP:n ehdokas Vahap Secer. Toisaalta MHP:n ja AKP:n vaaliliiton siivittämänä MHP:n kandidaatillakin on mahdollisuutensa. Toiseksi valitaan johtajat maakuntien piirikuntiin, belediye baskanit. Omassa piirikunnassani vahvoilla tulevat todennäköisesti olemaan CHP:n, MHP:n ja ehkäpä Iyi parti:n ehdokkaat. Vieläkin pienemmiksi valtaapitäviksi valitaan korttelipäälliköt eli muhtarit, joita kertyy kymmenittäin, jopa sadoittain per piirikunta. Kaiken lisäksi valituksi tulevat kunnanvaltuutetut, joita äänestettäessä ei mietitä niinkään henkilöitä vaan puolueita.

Vaaleja ei pääse karkuun monestakaan syystä. Itse en välitä politikoida esimerkiksi kyläpaikoissa, mutta turkkilaiset sen sijaan puhuvat aiheesta innokkaasti ja välillä tulisestikin. Viimeksi sunnuntaina todistin erään anopin ja vävypojan tulikiven katkaistu väittelyä siitä, mitä tarkoittaa puolueuskollisuus. Sen lisäksi, että ihmiset tykkäävät politikoida, pitävät puolueet huolen vaalisloganeiden ja -laulujen (valitettavasti) iskostuttamisesta äänestäjien päähän. Päivittäin kunkin puolueen vaaliautot matelevat kotimme ohitse sen seitsemän kertaa volyymit kaakossa ja vaalilaulut raikaen (videolla vaalimainontaa sunnuntain "ratoksi"). Etenkin nykyinen MHP:läinen kunnanisämme näkyy ja kuuluu, mutta hyvinä kakkosina tulevat myös Iyi parti:n ja CHP:n kampanjoijat. Ulko-oviin ilmestyy lehtisiä, mainoslakanoita on ripustettu sinne tänne (yläkerrosten parvekkeet ovat suuressa suosiossa), autoja ja busseja on päällystetty ehdokkaiden kuvin ja juorutkin kulkevat: kuka puoluepamppu lupasi mitä, kuka toista, kuka petti vaaliliiton kenen kanssa ja kenen selän takana on juonittu. Vaaliähkyn olen saavuttanut jo ajat sitten!

Vaikka on mielenkiintoista nähdä vaalien lopputulokset, täytyy myöntää, että tuloksien ohella innolla odotan myös kampanjamölyn hiljentymistä, rauhaa syödä aamupalaa ilman yhden yhtä vaalislogania ja mukaansa tempaavan vaalikorvamadon vaihtumista mihin tahansa muuhun rallatukseen.

Sadetta ja aurinkoa

Sää, tuo yleismaailmallinen small talkin aihe, on Turkissakin vahvoilla. Tervehdysten jälkeen on yleistä heti kommentoida päivän säätä. Kesällä yleensä tuskastellaan Mersinissä kuumuutta, sillä syytä totisesti on, ja talvella harmitellaan etenkin pilvisten ja sateisten päivien kylmyyttä. Auringolla on lämmittävä voima kyllä ympäri vuoden eikä lunta tarvitse vuoristoa lukuun ottamatta pelätä, mutta hyytävää voi siitä huolimatta olla.

Tyypillistä talven lämpötilaongelmille on se, että kodin sisällä voi olla kalseampaa kuin ulkona. 0-10 asteeseen tippuvat yölämpötilat eivät sinällään hetkauta suomalaisen korvaa, mutta ne totisesti viilentävät kivitalot tehokkaasti! Läheskään kaikissa iäkkäämmissä omakotitaloissa ja kerrostaloissa ei keskuslämmitystä (yleensä kaasua) tunneta ja näin jää kunkin asukkaan itsensä harteille yritys luoda siedettävä/lokoisa sisälämpötila parhaaksi näkemillään menetelmillä.

Ilmalämpöpumput ovat yleisiä, yhdestä kahteen per asunto. Ilmalämpöpumpun eli kliman etuna on helppous ja tietty se, että talvella se lämmittää ja kesällä viilentää. Toisaalta monet valittavat kliman aiheuttavan tukkoisuutta ja päänsärkyä. Tottapa kyllä, ainakin kurkkuni vihaa kliman puhallusta niin kesäisin kuin talvisin, mutta voittaa klima omalla kohdallani kuitenkin soban.

Soba on tyypillisin vanhoissa omakotitaloissa, mutta toki moni virittää sen kerrostaloasuntoonsakin. Sobassa poltetaan pienen kaminan tyyliin puuta ja paperia, pähkinöiden ja siementen kuoretkin voi kipata sekaan. Tänä talvena useassa sobassa palaa myös hiili, jonka hinta on (harmillisesti) poljettu halvimmaksi. Sobassa on tunnelmaa, mutta ikävänä puolena on vääjäämätön pienen pieni musta pölykerros ja pienhiukkaset sisällä ja kaduilla iltaisin leijuva sankka savu ja katku, josta kärsivät muutkin kuin soban omistajat.

Soban ja kliman lisäksi on vielä erilaisia sähköllä toimivia pienlämmittimiä sekä -pattereita. Meiltäkin löytyy olohuoneen kliman lisäksi pieni sähkölämmitin kylpyhuoneesta. Koska muut huoneet ovat oman onnensa nojassa, on viileimpinä päivinä mukavaa esimerkiksi leipoa tai kokata uuniruokaa, mikä lämmittää mukavasti keittiötä.

Kuluva talvi on kiristänyt hermoja kalseuden lisäksi loputtomalta tuntuvalla sateisuudellaan. Yksi Mersinin ilmastoa hallitseva seikka kesäisin ja talvisin on nimittäin korkea ilmankosteus ja sateilla höystettynä siitä on tänä talvena kärvistelty huomattavasti keskiverto talvea enemmän. Pyykin kuivatus sadepäivinä on ulkona mahdotonta ja kodin sisällä tuskaisen hidasta. Kun kotonamme ei ole keskuslämmitystä, ei tietystä vesikään lämpiä tavalliseen tapaan. Esimerkiksi suihkussa käynnit suunnitellaan aurinkoisten päivien mukaan (=vesi lämpiää aurinkopaneeleilla) tai sitten odotellaan kiltisti pari tuntia veden lämpiämistä termostaatin avulla. Ehkä ärsyttävin tämän talven ilmiöistä on ollut se, että ainakin omassa kodissamme ulkoseinien sisäpinnoille tuppaa ilmestymään jonkin sortin hometäpliä, onneksi vain yhteen huoneeseen. Niitä sitten pyyhin seinistä aina viikkosiivouksen yhteydessä.

Tänä viikonloppuna sade on kuitenkin ollut tauolla! Aurinko on lämmittänyt kodin lokoisaksi ja ulkonakin on kelvannut. Tämän innostamana- ja tulevia sateita peläten - ajelimme ja kävelimme miehen kanssa ristiin rastiin pitkin kapeita kyläteitä ja ihastelimme luonnon puhkeamista kirjaimellisesti kukkaan. Helpolla ei ole luontokaan sateilla päässyt: erääseen kylään vievä rinnetie oli sortunut, pienempiä pengermien sortumia näkyi vähän väliä ja paikka paikoin pellot lainehtivat vedestä. Onneksi suunta on kohti kevättä ja uskoakseni yhä aurinkoisempia viikkoja!

Erilainen jälkiruoka mannasuurimoista

Marraskuussa mies tuli kotiin ja kertoi syöneensä töissä jälkiruokaa nimeltä hira tatlisi. Toiveena oli, että tekisin sitä joskus myös kotona.

Tutustuin netissä hira tatlisi -ohjeisiin enkä ollut heti myyty kiitos resepteissä esiintyvien mannasuurimoiden. Leipävanukas, riisivanukas - manna kuuluu itselläni hieman samaan epäilyttävään sarjaan, jos jälkiruuista puhutaan. En myöskään ole mannan suurkuluttaja: lapsena mannapuuroon sai sekoittaa kaakaojauhetta, jotta sain sen alas. Aikuisena olen siitä oppinut jopa pitämään, mutten siinä määrin, että olisin koskaan tehnyt mannapuuroa -tai velliä kotikeittiössäni.

Toinen syy nyrpeälle reaktiolle oli se, että Turkissa on muitakin mannajälkiruokia ja niistä yksi, irmik helvasi, on ollut kokeilussa useampaan kertaan. Koskaan lopputulos ei ole ollut sitä mitä pitäisi, mikä on tietysti luonut itselleni mielleyhtymän hankalasta raaka-aineesta.

Kolmas syy vitkasteluun reseptin kanssa oli sokeriliemi, tuo turkkilaisista jälkiruuista ah niin tuttu elementti. On todella tyypillistä, että turkkilainen jälkiruoka on kostea ja tihkuu sokerilientä. Usein se ei ole ongelma, mutta joskus kaipaa ihan peruskuivakakkua tai munkkia ilman sokeriliemi- ja ällömakeustwistiä.

Lopulta ohje meni kuitenkin kokeiluun helppoutensa takia ja hyvä niin. Tekeminen on nopeaa: ensin leivotaan simppelit "pikkuleivät", niiden paistuessa sekoitellaan sokeriliemi ja lopuksi pikkuleivät saavat omin päin imeä sokerilientä kolmisen tuntia. Tekopäivänä maku ei vielä ole parhaimmillaan, vaan mielestäni parin, kolmen päivän päästä. Turkin sukulaisemme tykkäsivät mausta erittäin paljon ja Suomestakin resepti sai vihreää valoa - kiitokset äidille, joka testasi reseptin toimivaksi suomalaisilla aineksilla ja otti vielä kuviakin - itse unohdin, taas kerran, ikuistaa omat leipomukseni. Toki suomalaiseen makuun resepti on hieman erikoisempi tuttavuus, muttei liian erikoinen ja hyvä vaihtoehto, jos haluaa kokeilla turkkilaisen jälkiruuan tekemistä. Mannapuuro on lopputuloksesta kaukana :)


Hira tatlisi (n. 15 kpl)

Taikina:

  

1 dl rypsiöljyä tai auringonkukkaöljyä

1 dl jogurttia

1 kananmuna

1 pussi eli 5 g (kukkura tl) vaniljasokeria

1 pussi eli 10 g (2 tl) leivinjauhetta

2 dl mannasuurimoita (Turkissa "irmik", Suomessa testattu Nalle mannasuurimoilla)

3 dl vehnäjauhoja

Sokeriliuos:

4 dl vettä 

4 dl sokeria

1) Laita taikina-ainekset kulhoon ja sekoita ne käsin taikinaksi. 

 

2) Pyörittele taikinasta (tarvittaessa öljytyin käsin) ison lihapullan kokoisia palloja (noin 13-15 kpl), kierittele pallot mannasuurimoissa ja laita leivinpaperin päälle.

3) Paista 170 C, 25 min/kunnes pallot saavat hieman väriä.

4) Paistumista odotellessa tee sokeriliuos: yhdistä hanakylmä vesi ja sokeri ja sekoita, kunnes sokeri on liuennut.

5) Siirrä uunikuumat pallot esim. uunivuokaan ja kauho sokeriliemi päälle. Pallojen ei tarvitse olla liemen peitossa, vaan noin puoliväliin saakka liemessä. Pidä pöydällä huoneenlämmössä kolmisen tuntia, jolloin suurimman osan nesteestä pitäisi olla imeytynyt.

6) Laita pallot jääkaappiin (vaihda astiaa tai valuta ylijäänyt liemi pois ennen säilömistä). Hira tatlisi säilyy jääkaapissa useamman päivän. Koristele esimerkiksi pistaasirouheella tai kookoshiutaleilla ennen syöntiä.

Alla vielä selkeä video ja ohjeen lähde: